Henkilökohtainen myrskynsilmä
Kiitti kuitti!
Janne Ahosen henkilökohtaisen olympiamitalin ikuinen metsästys päättyi siis yhdeksänteen sijaan. Sanalla sanoen voisi olla pettynyt sympaattisen Ahosen puolesta. Samaan hengenvetoon aloin miettiä myös sitä, miksi Ahonen epäonnistui suurmäessä noinkin pahasti.
Toki hypyt olivat teknisesti kauden huonoimpia. Myöskin tuuliolojen piikkiin voidaan kohdistaa pieni sivuseikka, joka toisilla oli parempi. Siltikin on erittäin absurdia väittää, etteikö kyse ole suurimmasta osatekijästä eli henkisistä ominaisuuksista. Kapasiteetista, joka petti.
Kyse on kuitenkin siitä, miten Ahonen olympiamitalin metsästyksen käsitteli. Nyt painetila oli liian suuri ja se näkyi yliyrittämisenä hypyissä, jotka oikeuttivat juuri siihen kympin sakkiin, mihin Ahonen ylsi. Painetila kohdistui ainoaan mahdollisuuteen, joka oli suurmäki Torinossa tietäen olevan hänelle itselleen se ainut - ja viimeinen - mahdollisuus napata edes joku olympiamitali kotiin palkintokaappiin. Hän vajosi kuolevaisten sakkiin tilassa, joka oli Ahosellekin ennenkuulumatonta; jos nyt ei tule olympiamitalia, sitä ei tule koskaan...
Janne Ahonenkin on ihminen. Henkiset ominaisuudet ovat ilmeisen huippuluokkaa, mutta tilanteessa, joka on ihmisen viimeinen saavuttaa jotain henkilökohtaista, ainutlaatuista viimeisen kerran sanelee ehdot olennaiselle paine-epäonnistumiselle - mielummin kuin onnistumiselle.
Tämän olette varmasti itsekin kokeneet joskus elämän vaiheessa. Suuri painetila kasvattaa epäonnistumisen pelkoa entisestään. Kylmä fakta, jonka kanssa pitää elää. Valitettavasti.
Nyt Suomen paras mäkikotka epäonnistui pahasti, koska henkinen painetila ainoaan henkilökohtaiseen olympiamitaliin oli liian suuri. Se on osin ulkoisen median syytä.