Olisiko Atomipommit voitu välttää?
Japanin antautumisesta tämän jälkeen ja etenkin Yhdysvaltain nk. 800 Pommikoneen Syöksyn Pommituksista myös atomipommien putoamisen jälkeen antautumista jouduttamaan on paljon keskusteltu.
Atomipommeista jälkimmäisen pudotusaamuna kun oli jo keskusteltu antautumisesta, mutta murheelisesti Japani yritti sanella vielä siinäkin traagisessa vaiheessa itsepäisesti ehtoja ehdottoman antautumisen sijaan peräti neljästä kohtaa osana ehdottoman antautumisen sopimusta.
Osa ylläolevista Yhdysvaltain Ilmavoimien saamista viesteistä oli myös virheellisesti tulkittu kuin sodan jatkamiseksi antautumisen sijaan.
Jolloin keskellä Neuvostoliiton hyökkäystä oli päätetty odottamisen sijaan silti jatkaa tehtävää atomipommin pudottamiseksi odottamisen sijaan.
Pommituksesta tuntui tulevan pakkomielteinen tehtävä atomipommin suhteen.
Huono sää jossain määrin oli jo pudotuspäivänä ja sää todella huononi heti seuraavana päivänä eli 10.8.1945 alkaen osin hilliten juurikin, mutta riittäen nk. 800 Pommikoneen Syöksyn Pommituksen tehtävää varten varmistamaan tuleville päiville Japanin lopullisen antautumisen.
Neuvostohyökkäyksen jatkumisesta puhumattakaan Pohjois-Japanissa ja Kiinan Mantsuriassa.
Japanin antautumisen tai hyvin teoreettisen sodan jatkumisen yhteydessä olisi ollut eräs tuhoisa asia myös odottamassa Yhdysvaltojen maihin nousemisen estämistä tai aiheuttamassa lisätuhoa Japaniin.
Nimittäin ensimmäistä Yhdysvaltojen rajallista humanitaarista avustusoperaatioa Japaniin haitannut Hurrikaani Ida sen puhjettua syyskuussa 1945.
Sehän tosiaan lisäsi muun muassa tuhotun Hiroshiman kaupungin kärsimystä entisestään.
Muun muassa joissain tutkimuksissa tuolloin saattoi tapahtua historian näin päiviin asti viimeinen todellinen nk. Supertaifuuni ja mikäli ei niin ainakin yleiset myrskytuhot jäivät vain onnella pienemmiksi.
Paljon on asiaa muisteltu ja ainakin yksi muukin olisi jouduttanut Japanin antautumista jopa ilman atomipommia tai Neuvostoliitonkin hyökkäystä.
Japanissa kun Keisarillisten Varmuusvarastojen riittävyydestä huolimatta vuoden 1945 riisisato oli pahimmillaan huonoin melkein 500 vuoteen ja lievimmilläänkin huonoin sitten vuoden 1909.
Tosin sadon epäonnistumisen vaihtelevuus yleensä vaihteli 20-30 vuoden, 50 vuoden, 100 vuoden tai parin-kolmensadan vuoden väliltä satomäärissä niiden kadon osalta.
Tietenkin ennen tapahtumavuotta.
Eli ääritapaukset olivat sinänsä harvassa seuduittain, mutta keskellä sotaa käyvää maata ei sellaista haluttu kokea.
Se tarkoitti osin jo puhjenneena vuoden 1945 silloisille tuleville lähiajoille valtavaa nälänhätää, siviilien ja maaseudun työväestön tai nk. Työsotilaiden mitan täyttymisen aiheuttamaa levottomuutta.
Sekin olisi voinut Japanin kansan nääntyessä käytännössä huonoimmillaan melkein nälkään vähän pidemmällä Liittoutuneiden jatketulla merisaarrolla tai Neuvostoliiton esimerkiksi jatkaessa vain yksin omaa hyökkäystään Japanissa lopettaa Toisen Maailmansodan.
Toisaalta Yhdysvaltain atomipommi-iskuun alustavasti etenkin toisen osalta vaikutti myöhemmin vain epävarmasta tiedustelutiedosta lopulta oikeaksi osoitettu Japanin toki käytännössä epäonnistuvaksi tuomittu vuoden 1945 Operaatio Yozakura Sakusen eli Operaatio Yön Kirsikankukka.
Siinä olisi syyskuussa 1945 edes teoreettisesti sodan jatkuessa koetettu tehdä Japanin viimeinen kostoisku Yhdysvaltoja kohtaan.
Vasta tuon epäonnistuessa eräässä vaiheessa olisi ollut Japanin Laivastolla lupa antautua ja ei ennen sitä!
Operaatio Yön Kirsikankukka oli tarkoitettu iskettäväksi monta kertaa keskellä sotaa ja muun muassa 26.3.1945 tapahtuneen lykkäyksen jälkeen viimeistään 22.9.1945 mennessä Yhdysvaltojen Kaliforniaan tuhokohteena muun muassa myös Manzanarin nk. Gaijinien Petturien/Hännystelijöiden Leiri missä siis oli tietenkin Yhdysvaltain japanilaisia ylläpitänyt internoitileiri.
Japanilla ei todistetusti koskaan ollut kunnollisia ydinaseita, mutta ydinaseprojekti erittäin heikkona sellaisena oli olemassa ja myös biologisia ja kemiallisia aseita melkoinen liuta käytettäväksi.
Japanilla itsellään oli tehtävään valmisteltuna uuden sukupolven nk. Japanin U-Zero-luokan sukellusveneitä eli Keisarillisen Laivaston I-400-tyypin massiivisia sukellusveneitä ja ennen kaikkea raskaasti muokattuja Seiraneita eli normaalisti toimineita lentovenehävittäjiä muokattuna erittäin salaisena pidettyyn hyökkäystehtävään.
I-400-tyypin mahtisukellusveneiden piti alkuperäisissä suunnitelmissa laukaista itse pommit ballistisen ohjusten muodossa Japanista Yhdysvaltoihin.
Tietenkin kun Japanin omat ballistisen ohjusten suunnitelmat olivat alkeellisia kiitos myös Natsi-Saksan avunkin pidättyvyydestä johtuen joko niiden kehitykseen tai vaikkapa V2-luokan ohjuslainauksesta tilapäisesti Japaniin niin siitä jouduttiin sellaisenaan luopumaan hyvin varhaisessa vaiheessa.
Sen sijaan I-400-tyypin mahtisukellusveneet toimivat tai olisivat toimineet kuljetuksina erikseen raskaasti muokatuille nk. Keisarillisille Lentäville Linnoituksille eli Dai-Seiraneille.
Näillä olisi lopulta sitten erikoislentoina suoritettu Japanin lähin vastine atomipommi-iskuista eli biologinen pommi-isku eräänlaisella myöhempien aikojen neuvostotyylisen bensapommien esi-isillä höystettynä ruttobakteerein, koleralla, botulismilla ja pernarutolla.
Sikäli kun neuvostotyyppistä bensapommin esiastetta ei olisi käytetty niin japanilaisissa suunnitelmissa oli käytettäväksi myös nk. Kirppupommeja mitä olisi pienissä ja tehokkaissa määrissä pudotettu sisältäen tietenkin noita yllämainittuja tautien aiheuttajia ja niiden lisäksi myös tietenkin ruttokirppuja.
Joita olisi yleensä ollut tietenkin rotissa.
Tarkoituksena oli tuhota useita Kalifornian Osavaltion kaupunkeja ja toivon mukaan muun muassa San Diego.
I-400-tyyppi oli mahtava, mutta niitä Japanilla ei ollut valmiina ennen aselepoa kuin 1-3 kappaletta hieman lähteestä riippuen ja 2.9.1945 eli lopulliseen Toisen Maailmansodan päättymiseen mennessä nimenomaan rauhansopimuksellisesti täydellä työskentelymäärällä ilman atomipommihaittaa olisi ollut niitä valmiina enintään 5-6 kappaletta.
Ja oikeammin I-400-tyypin mahtisukellusveneitä olisi ollut valmiina muun muassa jatkuvasta resurssipulasta johtuen aivan enintään ehkä kolme.
Etenkin kun japanilaisilla laivastoinsinööreillä oli hyvin vaikeaa muun muassa asentaa tai edes sellaisenaan löytää riittävän sopivia polttoaineputkia koneistolle tai kun oli niin pelkkä valtavien moottorien jyrinä tärinöineen koekäynnistyksissä hajoitti ne sellaisinaan oikeasti paljon pienempiin sukellusveneisiin tarkoitettuina säpäleiksi!
Puhumattakaan runkovaurioista ja epäonnistuneista virityksistä sähkömoottorin ja dieselkoneistojen sovittamisesta malliin soveltuviksi erikoshybrideiksi.
Dai-Seiraneita oli tietenkin ilmavoimille valmiina, mutta ei niitäkään ollut liikaa Japanin antautumishetkellä.
Eräässä vaiheessa muun muassa yksi tällainen pommituslento oli ollut tosin valmiina käytännössä mielipuolista ja onneksi osin estettyä Iwo Jiman antautumisen jälkeistä pommitusta varten aiemmin vuonna 1945, mutta tuolloin itse Kemiallisen Yksikkö 731:n päällikkö eli Arata Mizoguchi oli estänyt hyökkäyksen toteutumisen.
Hyökkäyksen toteutumisen onnistuminen kun oli olematonta käytännössä muutenkin ja vaikka pommitus olisi onnistunut niin mahdollinen tuuli laskeumineen olisi silti saattanut ohjata saasteisia bakteeripilviä kohti Japanin Pääsaarta.
Siksikään sitä ei haluttu yrittää.
Puhumattakaan sitten erittäin harvojen tai yhdenkään Dai-Seiranin uhrausta niin suureen yritykseen.
Edellytyksiä ei onnistumisen suhteen ollut edes Japanin parhaimmassakaan vaiheessa kovin paljoa.
Etenkin kun merisaarto Liittoutuneilta puri vahvasti Keisarillisen Laivaston nk. Koipiin, resursseja Japanin koko ajan hupenevista sellaisista kului suunnattomia määriä yleensäkin koko hankkeen kehittämiseen ja vuoteen 1945 mennessä myös ilmatilakin käytännössä operaation teoreettiseen läpivientiin oli jo menetetty aivan tärkeimpiä strategisia paikkoja huomioimatta ilmavoimien keskittyessä vain niiden suojeluun.
Siksihän koko Operaatio Yön Kirsikankukka oli tarkoitettu vedettäväksi yöllä!
Muutoin noita I-400-tyypin sukellusveneitä ja Dai-Seiraneita oli tarkoitus lähinnä käyttää keisariperheen turvaan saattamiseksi mikäli Toista Maailmansotaa olisi edelleen jatkettu.
Onneksi ei jatkettu.
Tuo I-400-tyypin sukellusvene sellaisenaan oli ja varsinkin nk. Dai-I-400-tyyppinä laajennetussa muodossaan olisi valmistuessaan ollut Toisen Maailmansodan suurin sukellusvene missään muodossa kun uppotonnimäärissään se oli jo suurempi kuin itse mikään saksalainen nk. U-Zero-tyypin sukellusvene.
Ja U-Zerohan oli suurin tai yhtä suuri sellaisenaan Toisessa Maailmansodassa.
Ja sellaisenaankin niiden ainakin väitettiin olleen yhdysvaltalaisissa kuin myös neuvostoajan tutkimuksissa varmasti suurin sukellusvenetyyppi aina 1960-luvulle asti!
Muun muassa yksikin tuollainen I-400-tyypin perusmalli oli kaksi kertaa suurempi pituudeltaan ja leveydeltään kansimitoissa kuin esimerkiksi Yhdysvaltain USS Blue-luokan sukellusvene!
Japanin antautumisesta tämän jälkeen ja etenkin Yhdysvaltain nk. 800 Pommikoneen Syöksyn Pommituksista myös atomipommien putoamisen jälkeen antautumista jouduttamaan on paljon keskusteltu.
Atomipommeista jälkimmäisen pudotusaamuna kun oli jo keskusteltu antautumisesta, mutta murheelisesti Japani yritti sanella vielä siinäkin traagisessa vaiheessa itsepäisesti ehtoja ehdottoman antautumisen sijaan peräti neljästä kohtaa osana ehdottoman antautumisen sopimusta.
Osa ylläolevista Yhdysvaltain Ilmavoimien saamista viesteistä oli myös virheellisesti tulkittu kuin sodan jatkamiseksi antautumisen sijaan.
Jolloin keskellä Neuvostoliiton hyökkäystä oli päätetty odottamisen sijaan silti jatkaa tehtävää atomipommin pudottamiseksi odottamisen sijaan.
Pommituksesta tuntui tulevan pakkomielteinen tehtävä atomipommin suhteen.
Huono sää jossain määrin oli jo pudotuspäivänä ja sää todella huononi heti seuraavana päivänä eli 10.8.1945 alkaen osin hilliten juurikin, mutta riittäen nk. 800 Pommikoneen Syöksyn Pommituksen tehtävää varten varmistamaan tuleville päiville Japanin lopullisen antautumisen.
Neuvostohyökkäyksen jatkumisesta puhumattakaan Pohjois-Japanissa ja Kiinan Mantsuriassa.
Japanin antautumisen tai hyvin teoreettisen sodan jatkumisen yhteydessä olisi ollut eräs tuhoisa asia myös odottamassa Yhdysvaltojen maihin nousemisen estämistä tai aiheuttamassa lisätuhoa Japaniin.
Nimittäin ensimmäistä Yhdysvaltojen rajallista humanitaarista avustusoperaatioa Japaniin haitannut Hurrikaani Ida sen puhjettua syyskuussa 1945.
Sehän tosiaan lisäsi muun muassa tuhotun Hiroshiman kaupungin kärsimystä entisestään.
Muun muassa joissain tutkimuksissa tuolloin saattoi tapahtua historian näin päiviin asti viimeinen todellinen nk. Supertaifuuni ja mikäli ei niin ainakin yleiset myrskytuhot jäivät vain onnella pienemmiksi.
Paljon on asiaa muisteltu ja ainakin yksi muukin olisi jouduttanut Japanin antautumista jopa ilman atomipommia tai Neuvostoliitonkin hyökkäystä.
Japanissa kun Keisarillisten Varmuusvarastojen riittävyydestä huolimatta vuoden 1945 riisisato oli pahimmillaan huonoin melkein 500 vuoteen ja lievimmilläänkin huonoin sitten vuoden 1909.
Tosin sadon epäonnistumisen vaihtelevuus yleensä vaihteli 20-30 vuoden, 50 vuoden, 100 vuoden tai parin-kolmensadan vuoden väliltä satomäärissä niiden kadon osalta.
Tietenkin ennen tapahtumavuotta.
Eli ääritapaukset olivat sinänsä harvassa seuduittain, mutta keskellä sotaa käyvää maata ei sellaista haluttu kokea.
Se tarkoitti osin jo puhjenneena vuoden 1945 silloisille tuleville lähiajoille valtavaa nälänhätää, siviilien ja maaseudun työväestön tai nk. Työsotilaiden mitan täyttymisen aiheuttamaa levottomuutta.
Sekin olisi voinut Japanin kansan nääntyessä käytännössä huonoimmillaan melkein nälkään vähän pidemmällä Liittoutuneiden jatketulla merisaarrolla tai Neuvostoliiton esimerkiksi jatkaessa vain yksin omaa hyökkäystään Japanissa lopettaa Toisen Maailmansodan.
Toisaalta Yhdysvaltain atomipommi-iskuun alustavasti etenkin toisen osalta vaikutti myöhemmin vain epävarmasta tiedustelutiedosta lopulta oikeaksi osoitettu Japanin toki käytännössä epäonnistuvaksi tuomittu vuoden 1945 Operaatio Yozakura Sakusen eli Operaatio Yön Kirsikankukka.
Siinä olisi syyskuussa 1945 edes teoreettisesti sodan jatkuessa koetettu tehdä Japanin viimeinen kostoisku Yhdysvaltoja kohtaan.
Vasta tuon epäonnistuessa eräässä vaiheessa olisi ollut Japanin Laivastolla lupa antautua ja ei ennen sitä!
Operaatio Yön Kirsikankukka oli tarkoitettu iskettäväksi monta kertaa keskellä sotaa ja muun muassa 26.3.1945 tapahtuneen lykkäyksen jälkeen viimeistään 22.9.1945 mennessä Yhdysvaltojen Kaliforniaan tuhokohteena muun muassa myös Manzanarin nk. Gaijinien Petturien/Hännystelijöiden Leiri missä siis oli tietenkin Yhdysvaltain japanilaisia ylläpitänyt internoitileiri.
Japanilla ei todistetusti koskaan ollut kunnollisia ydinaseita, mutta ydinaseprojekti erittäin heikkona sellaisena oli olemassa ja myös biologisia ja kemiallisia aseita melkoinen liuta käytettäväksi.
Japanilla itsellään oli tehtävään valmisteltuna uuden sukupolven nk. Japanin U-Zero-luokan sukellusveneitä eli Keisarillisen Laivaston I-400-tyypin massiivisia sukellusveneitä ja ennen kaikkea raskaasti muokattuja Seiraneita eli normaalisti toimineita lentovenehävittäjiä muokattuna erittäin salaisena pidettyyn hyökkäystehtävään.
I-400-tyypin mahtisukellusveneiden piti alkuperäisissä suunnitelmissa laukaista itse pommit ballistisen ohjusten muodossa Japanista Yhdysvaltoihin.
Tietenkin kun Japanin omat ballistisen ohjusten suunnitelmat olivat alkeellisia kiitos myös Natsi-Saksan avunkin pidättyvyydestä johtuen joko niiden kehitykseen tai vaikkapa V2-luokan ohjuslainauksesta tilapäisesti Japaniin niin siitä jouduttiin sellaisenaan luopumaan hyvin varhaisessa vaiheessa.
Sen sijaan I-400-tyypin mahtisukellusveneet toimivat tai olisivat toimineet kuljetuksina erikseen raskaasti muokatuille nk. Keisarillisille Lentäville Linnoituksille eli Dai-Seiraneille.
Näillä olisi lopulta sitten erikoislentoina suoritettu Japanin lähin vastine atomipommi-iskuista eli biologinen pommi-isku eräänlaisella myöhempien aikojen neuvostotyylisen bensapommien esi-isillä höystettynä ruttobakteerein, koleralla, botulismilla ja pernarutolla.
Sikäli kun neuvostotyyppistä bensapommin esiastetta ei olisi käytetty niin japanilaisissa suunnitelmissa oli käytettäväksi myös nk. Kirppupommeja mitä olisi pienissä ja tehokkaissa määrissä pudotettu sisältäen tietenkin noita yllämainittuja tautien aiheuttajia ja niiden lisäksi myös tietenkin ruttokirppuja.
Joita olisi yleensä ollut tietenkin rotissa.
Tarkoituksena oli tuhota useita Kalifornian Osavaltion kaupunkeja ja toivon mukaan muun muassa San Diego.
I-400-tyyppi oli mahtava, mutta niitä Japanilla ei ollut valmiina ennen aselepoa kuin 1-3 kappaletta hieman lähteestä riippuen ja 2.9.1945 eli lopulliseen Toisen Maailmansodan päättymiseen mennessä nimenomaan rauhansopimuksellisesti täydellä työskentelymäärällä ilman atomipommihaittaa olisi ollut niitä valmiina enintään 5-6 kappaletta.
Ja oikeammin I-400-tyypin mahtisukellusveneitä olisi ollut valmiina muun muassa jatkuvasta resurssipulasta johtuen aivan enintään ehkä kolme.
Etenkin kun japanilaisilla laivastoinsinööreillä oli hyvin vaikeaa muun muassa asentaa tai edes sellaisenaan löytää riittävän sopivia polttoaineputkia koneistolle tai kun oli niin pelkkä valtavien moottorien jyrinä tärinöineen koekäynnistyksissä hajoitti ne sellaisinaan oikeasti paljon pienempiin sukellusveneisiin tarkoitettuina säpäleiksi!
Puhumattakaan runkovaurioista ja epäonnistuneista virityksistä sähkömoottorin ja dieselkoneistojen sovittamisesta malliin soveltuviksi erikoshybrideiksi.
Dai-Seiraneita oli tietenkin ilmavoimille valmiina, mutta ei niitäkään ollut liikaa Japanin antautumishetkellä.
Eräässä vaiheessa muun muassa yksi tällainen pommituslento oli ollut tosin valmiina käytännössä mielipuolista ja onneksi osin estettyä Iwo Jiman antautumisen jälkeistä pommitusta varten aiemmin vuonna 1945, mutta tuolloin itse Kemiallisen Yksikkö 731:n päällikkö eli Arata Mizoguchi oli estänyt hyökkäyksen toteutumisen.
Hyökkäyksen toteutumisen onnistuminen kun oli olematonta käytännössä muutenkin ja vaikka pommitus olisi onnistunut niin mahdollinen tuuli laskeumineen olisi silti saattanut ohjata saasteisia bakteeripilviä kohti Japanin Pääsaarta.
Siksikään sitä ei haluttu yrittää.
Puhumattakaan sitten erittäin harvojen tai yhdenkään Dai-Seiranin uhrausta niin suureen yritykseen.
Edellytyksiä ei onnistumisen suhteen ollut edes Japanin parhaimmassakaan vaiheessa kovin paljoa.
Etenkin kun merisaarto Liittoutuneilta puri vahvasti Keisarillisen Laivaston nk. Koipiin, resursseja Japanin koko ajan hupenevista sellaisista kului suunnattomia määriä yleensäkin koko hankkeen kehittämiseen ja vuoteen 1945 mennessä myös ilmatilakin käytännössä operaation teoreettiseen läpivientiin oli jo menetetty aivan tärkeimpiä strategisia paikkoja huomioimatta ilmavoimien keskittyessä vain niiden suojeluun.
Siksihän koko Operaatio Yön Kirsikankukka oli tarkoitettu vedettäväksi yöllä!
Muutoin noita I-400-tyypin sukellusveneitä ja Dai-Seiraneita oli tarkoitus lähinnä käyttää keisariperheen turvaan saattamiseksi mikäli Toista Maailmansotaa olisi edelleen jatkettu.
Onneksi ei jatkettu.
Tuo I-400-tyypin sukellusvene sellaisenaan oli ja varsinkin nk. Dai-I-400-tyyppinä laajennetussa muodossaan olisi valmistuessaan ollut Toisen Maailmansodan suurin sukellusvene missään muodossa kun uppotonnimäärissään se oli jo suurempi kuin itse mikään saksalainen nk. U-Zero-tyypin sukellusvene.
Ja U-Zerohan oli suurin tai yhtä suuri sellaisenaan Toisessa Maailmansodassa.
Ja sellaisenaankin niiden ainakin väitettiin olleen yhdysvaltalaisissa kuin myös neuvostoajan tutkimuksissa varmasti suurin sukellusvenetyyppi aina 1960-luvulle asti!
Muun muassa yksikin tuollainen I-400-tyypin perusmalli oli kaksi kertaa suurempi pituudeltaan ja leveydeltään kansimitoissa kuin esimerkiksi Yhdysvaltain USS Blue-luokan sukellusvene!
Viimeksi muokattu:
/img-s3.ilcdn.fi/fef578909919e78524c1630e0f213c9d633a881fc3856e68e07e2753c8242986.jpg)
