Voittamisen pakko kuulostaa vähän huonolta. Siellä on kuitenkin joka turnauksessa vähintään puoli tusinaa suunnilleen yhtä kovia maita, jotka kanssa tahtoo kovasti voittaa. Ja tietysti myös johonkin keskikokoiseen maahan kapsahtaminen on mahdollista. Uusi tilaisuus finaalissa tulee jos on tullakseen.
Tästä samaa mieltä. En itsekään oikein tykkää, kun puhutaan, että "on pakko voittaa" tai, kun näitä sukupolvia aletaan arvottaa pelkästn mestaruuksien mukaan. Eli jos et voita mestaruutta, niin se kultainen sukupolvi yms. on automaattisesti flopannut tai jopa yliarvostettu. Marginaalit ovat niin äärimmäisen pienet ja hiuksenhienot. Pitää muistaa, että siellä on futiksessa melkein noin parikymmentä muutakin joukkuetta, jolla on se "kultainen sukupolvi" tai se "voittamisen pakko", koska on niin ainutlaatuinen ryhmä yms. EM-kisoissa on yli puolen tusinaa joukkuetta, joihin tuo vertaus kävisi ja sitten kun mennään MM-kisoihin, niin se luku nousee jonnekin tusinan tienoille. Ja sitten kun esim. MM-kista järjestetään, joka neljäs vuosi ja näitä "pakko voittaa" -joukkueita/sukupolvia, on se jopa yli tusinan verran, niin jokainen ymmärtää, että jokainen joukkue ja sukupolvi ei sitä kirkkainta kruunua saada. Pitää myös muistaa, että ihan jo mitali arvokisoista, etenkin MM-kisoista, on _aina_ ihan tajuttoman kova juttu, oli se mitalin väri sitten mikä tahansa.
Siellä on aina ne muut joukkueet, joilla on se sama pakko ja marginaalit ovat niin helvetin pienet. Toki eurooppalaisilla pelaajilla on myös EM-kista, joissa on mahdollista saada se iso voitto, joten sinänsä nämä isot kisat tulevat joka toinen vuosi. Mutta jos puhutaan esim. pelkistä MM-kisoista ja jos katsotaan esim. yhden pelaajan arvoturnauksien määrää, niin joku 18-vuotias Jude Bellingham on aika erikoistapaus. Karkeasti sanottuna hänellä on ehkä neljät, ihan maximissaan viidet MM-kisat urallaan edessä. Siinä ne saumat on. Bellinghaminkin uran loppupuolella Englannilla voi olla jo uusi nuorennusleikkaus käynnissä, jolloin mestaruus ei ole realistinen, voi olla muita ongelmia maajoukkueessa, valmentajapuolella, muut epävireydet kisojen alla, muut ongelmat ja epäonnet jne. jotka heikentävät mahdollisuuksia mestaruuteen. Joten sitten kun noistakin 4-5 turnauksesta tai mahdollisuudesta pudotetaan pois ne missä se mestaruus ei ole mahdollinen, niin jollain Bellighamilla on karkeasti sanottuna 2-3 saumaa johonkin MM-kultaankin. Jos ajatellaan näin. Sitten jos tulet rinkeihin mukaan vähän yli kaksikymppisenä, niin niitä mahdollisuuksia on vieläkin vähemmän, voidaan puhua ihan vaikka vain siitä yhdestä ainoasta mahdollisuudesta.
Joka kisoissa on vain yksi voittaja ja kaikki eivät niitä pyttyjä vain voi voittaa, eivät lähellekään. Näistä nykyisistä sukupolvista ehkä 2-3 maata ja sukupolvea, sitä mestaruutta juhlii ja ne kaikki muut kymmenkunta tulkitaan epäonnistuneiksi ja flopanneiksi. Ellei toki tule yhtä sukupolvea ja maata, joka Espanjan lailla putsaa pöydän, jolloin "epäonnistuneita" on vielä muutama maa enemmän. Jollain tasolla, toki ne puheet ymmärrän, jos se kirkkain kruunu jää saamatta, mutta marginaalit ovat vain niin pienet huippu-urheilun kilpailluimmalla ja kovimmalla huipulla, ja on paljon suuremmat todennäköisyydet, että et sitä pyttyä voita, kuin, että voittaisit. Joka turnaus on myös oma tarinansa ja lukunsa, ja turnaukset eivät ole veljiä keskenään. Jollain kerralla, kun olisi se paras mahdollisuus voittaa, voi sattua jotain ennalta-arvaamatonta, loukkaantumisia yms. tai ihan mitä vain, joka sen tien katkaiseen. Ja sitten seuraavassa turnauksessa, kun junan piti olla jo mennyt, niin aukeaakin, kuin tyhjästä sauma päätyyn asti.
Toki niillä pytyillä ne kovasuisimmat kriitikot ja älämölyäjät hiljennetään, ja nyt puhun ehkä omasta perspektiivistani ja siitä miten itse toivoisin näitä pelaajia arvostettavan. Niin paljon asioita, jotka vaikuttavat ja lyövät kapuloita rattaisiin, että en arvottaisi näitä huikeita sukupolvia ja pelaajia, pelkkien mestaruuksien ja pyttyjen mukaan.
