Kuinka teille ovet avautuvat? Voisi ottaa uuden kierroksen, juttuahan täällä onkin jo ollut kohtuullisesti.
Minulle The Doors on ollut aina rivibändiä huomattavasti tärkeämpi, mutta ei kuitenkaan hillittömän merkittävä ilmiö, mihin olisin orientoitunut muita kiinnostavampia aikalaisiaan tarkemmin lähtien minnekään Morrisonin haudalle Pariisiin ym. The Doorsin aikakausi oli lyhyehkö, mutta puhuttelevan jämerä, joka nosti ikonisuuden katonrajaan.
The Doorsissa oli erikoisimpia kokoonpanoja mitä on legendaarisista rokkikoneista tavannut; perkussiomainen jazz-rumpali, flamencokitaristi ja urkuribasisti ja keulakuvana runoilijamies, joka oli väkevä laulaja, sekava rokkibändin tyypillinen keulakuva ja huippuluokan tekstittäjä, mutta silti mielipiteitä jakava ja ehkä liikaakin spottivaloja itseensä kääntävä tapaus, joka vei muulta yhtyeeltä ansaitsemaansa kunniaa. Löysin ketjusta aiemmin erittäin hyvän luonnehdinnan Morrisonista, josta olen aika pitkälti samaa mieltä.
Hieno bändi ja loistavia biisejä. Vokalistin "legenda" vaan tuntuu usein nousseen The Doorsin yläpuolelle. Morrison mystisenä ja mielenkiintoisena hahmona nousee usein ylitse muiden Doorsissa, vaikka yhtä tärkeänä pidän kaikkia muitakin jäseniä.
Doors on loistava bändi, mutta Morrison mielestäni ainakin jollain tapaa yliarvostettu. Toki _erittäin_ mielenkiintoinen ja näin kauempaa katseltuna pidetty henkilöhahmo, mutta ei juuri sen kummempaa. Doors taas on enemmän kuin osiensa summa.
L. A Woman ja debyyttilevy mielestäni isoimmat levytykset minulle. Debyyttilevyn tunnelmaa, ainutlaatuisuutta ja urkumaailmaa on mahdoton kopioida ja siinä oli ajankuvassaan jotain täysin erilaista. L.A Woman puolestaan raskasta blues-soitantaa Morrisonin viskillä käristetyllä äänellä, aivan parhautta. Sen jälkeistä en The Doorsiksi niinkään enään laske, vaikka Morrison oli mikä oli, hänen sielunsa oli The Doorsia ja muut viritelmät oli tuhoon tuomittu ilman särmikästä räikkää edessä.
Peli avattu, kertokaa te.