Vaikea kirjoittaa mitään, kun tekisi mieleni kirjoittaa niin paljon. Kun on neljännesvuosisadan elänyt arvokisoja leijonien mukana ja suurimman osan tuota aikaa on mukana ollut legendaarinen numero kahdeksan, niin onhan tässä tunteet pinnassa. On riemuittu ja vittuunnuttu, toivottu viimeiseen saakka ja iloittu, itketty ja naurettu. Leijonat on vain aivan tolkuttoman iso juttu.
Sitten se lajin ehkä suurin Suomen näkövinkkelistä lopettaa aina vaan ja uudestaan jatkuneen uransa. Eihän se voi olla tuntumatta. Vaikka NHL-ura vielä jatkuu, on tämä maajoukkueuran päättyminen mulle yhden aikakauden päättyminen. Yksi luku on luettu loppuun. Ja se meinaa myös yhtä lukua mun elämässäni, mikä ehkä herkistää vielä enemmän. Saattaa tuntua urpolta, mutta näin se vain on. Niin iso osa leijonilla on ollut minun elämäni eri vaiheita. Linkitän monet tapahtumat siihen, mitä tapahtui arvokisoissa - yksi elävimmistä lapsuudenmuistoistani Calgarysta, Lillehammer, mm-95 ja yläaste, Nagano ja kirjoitukset, finaalitappio 99 ja intti, SLC ja opiskelut, Torino ja työelämän alkumetrit, oma koti ja perhe... isoja tunteita elämän keskeisiin vaiheisiin.
Isoja juttuja nämä ovat faneille. Ei mulla oikeastaan ole kiihkeää fanisuhdetta mihinkään seurajoukkueeseen, mutta Suomen maajoukkueeseen varsinkin parhailla pelattaessa on. Nyt siis yksi kappale leijonien historiaa on kirjoitettu loppuun ja se tuntuu. Vaikka tämän tiesi olevan tulossa, niin silti se vain tuntuu.
Mutta huikea matka tämä on ollut ja aivan mahtavia fiiliksiä on tarjottu vuosien varrella. Ei varmasti unohdu koskaan mielestä nämä muistot.
Kiitos Teemu, kiitos Kimmo, kiitos Sami ja kiitos Leijonat!