Taudinkuvana depressio

[godspeed]

Ehkä kirjoittelu tänne osaltaan lieventää tuskaasi, toivon niin.

Tätä olen viime aikoina miettinyt, että kirjoitanko tuskan vuoksi, mutta miettinyt myös ymmärtävätkö ihmiset mitä (krooniset) mielenterveyspotilaat kirjoittaa tai sanoo. Aika harvoin asiasta mitään keskustelua saa aikaiseksi ja olen tulkinnut, että osittain se johtuu ihmisten osaamattomuudesta kommentoida ikäviäkin viestejä. Se on ihan hyvä pelko tai tunne kohteliaisuutta ajatellen, mutta sen ei pitäisi voida estää mitään sillä varjolla, että tuleekin jotain "vääriä" letkautuksia, joista potilas saa kimmokkeen vaikka tehdä itselleen jotain.

Ehkä muut siis pääasiassa pelkää (sinällään järkevästi), että sanoo jo valmiiksi epävakaalle ihmiselle jotain, joka laukaisee tässä jotain epätoivottuja tunteita tai ajatuksia. Mielestäni se on, toki tilanteesta riippuen, väärä lähestymistapa, sillä varmasti ainakin osa meistä kirjoittaa siksi, että ehkä muualtakaan ei apua saa tai tällainen väylä on jotenkin terapeuttisempi. Mukavampi. Tai jos saa apua, niin ei saa esimerkiksi juuri tätä kirjoitusapua, kun kaikki eivät ole suulaita tyyppejä tuolla "ulkomaailmassa" tai sitten klassisia vastaanotolla vollottajia. Joskus meitä ihmisiä pitää lähestyä eri tavoin ja räätälöidä apua vähän kunkin mukaan.

Joskus tarvitaan älyä. Aina sitä ei saa psykiatreilta tai lääkäreiltä, koska eivät he sen paremmin omaa asiantuntemusta esimerkiksi nyt vaikkapa tästä masennuksesta. He ovat ihan tavallisia ihmisiä virkansa takana, ja he ovat lukeneet asiansa kirjoista. Siihen päälle vastaanotolle on sattunut tulemaan vuosikymmenten kuluessa useampia ihmisiä ihmistuntemusta kehittämään, vaikka kukin potilas on aina erilainen. Hekään eivät siis voi yleistää, vaikka joskus siihen turvautuvatkin. He vasta kylmäkiskoisesti osaavatkin suhtautua. Se jotenkin opetetaan koulussa, että ei saa mennä liian lähelle potilasta. Ok, ymmärrän miksi, jotta hoitoa onnistuttaisiin antamaan mahdollisimman puolueettomasti.

Sanoisin siis, että jos tulee mieleen jokin vähänkin positiiviselta tuntuva ajatus, ihan sama mikä, niin kirjoittaa tai sanoo vaan. Ei siitä haittaakaan voi olla. Jos pelkää, että tyyppi, jota kommentoidaan tekee itselleen jotain, niin sillä logiikalla kukaan ei voisi sanoa tälle mitään missään koskaan. Joskus siis jokin yksittäinen kommentti voikin murtaa jään, jos toinen on valmis ja halukas vastaanottamaan apua. Asiat ei aina ole niin synkkiä, jotta niitä ei voisi lähestyä lainkaan ilolla. Suorapuheisuudessa ei ole mielestäni mitään vikaa, vaan se voi herätellä ajattelemaan eri kanteilta. Joskus ihminen on niin jumissa siinä omassa maailmassaan, että pitää vähän auttaa sitä irti siitä.

Sitten kun siitä maailmasta pääsee vähän muidenkin pariin ja olo kohenee, niin saattaa huomata jotain muutakin elämässään kuin sen pohjattoman synkkyyden. Aika harvoin mikään olotila kestää loputtomiin, vaikka masennuksessakin niin saattaisi tuntua. Ymmärrän tosin entisenä itsemurhakandidaattina hyvinkin, että se voi tuntua hankalalta ajatella niin, mutta usein se menee niin. Aukaiskaa vaan suu, jos tarve niin vaatii.

 

[godspeed]

Martta Pitkänen on mennyt ambulanssilla päivystykseen 673 kertaa, koska äänet hänen päässään eivät vaikene

Martta Pitkänen sairastaa skitsoaffektiivista häiriötä, joka aiheuttaa aistiharhoja ja psykoottisia jaksoja. Siksi Pitkänen elää täysillä ja nauttii elämästä, kun pystyy.

yle.fi

Erinomainen juttu. Selkeä, ei vähättele tai puhu mitään muuksi vaan käsittelee aihetta realistisesti rennolla otteella ja on muutenkin sellainen kuin toivoisi muidenkin juttujen tässä aihepiirissä olevan. Lukaiskaapa jos kiinnostaa, kun ei ole mitenkään pitkäkään. Skitsoaffektiivinen on siis vähän kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö psykoottisempana, kun on erilaisia kouriintuntuvampia harhoja.

 

[Amerikanihme]

Sanoisin siis, että jos tulee mieleen jokin vähänkin positiiviselta tuntuva ajatus, ihan sama mikä, niin kirjoittaa tai sanoo vaan.

No jos kirjoittaakin negatiivisia ajatuksia? Kai niilläkin jokin arvo on?

Joka tapauksessa, omalla kohdallani on vaikea samaistua tuntemuksiisi, koska en itse ole kulkenut vastaavaa polkua koskaan ja kärsinyt kuolettavasta masennuksesta. Mutta minulla on paljon sympatiaa ja rakkautta annettavana, joten yritän niitä kannustavia asioita jakaa aina silloin tällöin.

 

[Kiisa]

Martta Pitkänen on mennyt ambulanssilla päivystykseen 673 kertaa, koska äänet hänen päässään eivät vaikene

Martta Pitkänen sairastaa skitsoaffektiivista häiriötä, joka aiheuttaa aistiharhoja ja psykoottisia jaksoja. Siksi Pitkänen elää täysillä ja nauttii elämästä, kun pystyy.

yle.fi

Erinomainen juttu. Selkeä, ei vähättele tai puhu mitään muuksi vaan käsittelee aihetta realistisesti rennolla otteella ja on muutenkin sellainen kuin toivoisi muidenkin juttujen tässä aihepiirissä olevan. Lukaiskaapa jos kiinnostaa, kun ei ole mitenkään pitkäkään. Skitsoaffektiivinen on siis vähän kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö psykoottisempana, kun on erilaisia kouriintuntuvampia harhoja.

Tyttäreni sai skitsoaffektiivisdiagnoosin yläasteiässä. Hän pääsi kyllä hoitoon, hyvään sellaiseen. Mut oli se melkonen matka, millon talot ja puut oli kuin Jali ja Suklaatehdas -elokuvasta, iso ja suuria ja ainakin lähellä hyökkäystä, millon piti suojautua sängyn alle uhkaa piiloon ja millon mitänkin. Hän täyttää tänä vuonna 26 v ja kaikki diagnoosit on purettu ja lääkitystä ei tarvita tällä hetkellä ainakaan tuon takia.

 

[godspeed]

No jos kirjoittaakin negatiivisia ajatuksia? Kai niilläkin jokin arvo on?

Joka tapauksessa, omalla kohdallani on vaikea samaistua tuntemuksiisi, koska en itse ole kulkenut vastaavaa polkua koskaan ja kärsinyt kuolettavasta masennuksesta. Mutta minulla on paljon sympatiaa ja rakkautta annettavana, joten yritän niitä kannustavia asioita jakaa aina silloin tällöin.

No ehkä parempi muotoilu olisi joskus, että kirjoittaa jotain, jos näkee, että voisi olla tarvetta. Jos koet, että se olisi sympaattista, niin antaa palaa. En sinällään tiedä voiko edes mikään esiintuotu ajatus olla negatiivinen, vaikka toisaalta, kyllä esimerkiksi minulle täällä on huonossa kunnossa lähetetty yksityisviestiä, että pitäisi kääntyä Jeesuksen tai Jumalan tai jonkin vastaavan puoleen ja siinä kyllä autettaisiin. Aina sitä pelisilmää ei ole sellaisia lähettävällä ihan kauheasti.

Niin ja kiitos sinulle kommenteistasi tietysti jo tässä vaiheessa. Onhan se mieltä lämmittävää ollut saada niitä! En ole mikään huomiohuora, mutta joskus kotoa saa vaan tietyn tyyppistä tukea ja netistä sitten toisenlaista. Kaikkea ei voi aina sälyttää johonkin yhteen paikkaan tai yhden ihmisen niskaan. Pahoittelen jos käyttäydyn jotenkin rasittavasti :)

 

[godspeed]

Matkalla kohti kevättä ja voittamisen oloa ollaan, ja se tarkoittaa sitä, että mökkikelit alkavat olla jo kulman takana. Jos pakkaset vaan hellittävät maaliskuun alusta alkaen, niin muutan jo puolipysyvästi maaseudulle. Minulla on näitä luontaisia masennuslääkkeitä melko paljon, kuten tämä mökkeily, ja niiden avulla pysyy vähän järkikin päässä.

Kyllähän sen tässä huomaa, että masennus meinaa tästä nappien popsimisesta huolimatta välillä tulla, vaikka käsistä se homma ei lähdekään. Voinen kuitenkin todeta kovalla itseluottamuksella, että pitkäaikaisesti masennus ei koskaan enää tuhoa minun oloani, siihen on voinut kaikenlaisella terapeuttisella toiminnalla itse vaikuttaa.

Esimerkiksi jos jotkut muistavat minun maininneen yöheräilyistä, niin teen niitä edelleen, olen tehnyt viime kesästä asti. Nousen öisin pariin otteeseen pööpöilemään ylös ja juomaan kylmää vissyä, enkä oikein enää osaa ollakaan ilman näitä toimenpiteitä. Se on vaan niin nautinnollista ja rauhoittavaa. Minä toivon, että muutkin kehittävät kaikkea omaa itselleen sopivaa pientä puuhaa ja rutiineja, josko ne auttaisivat sen pimeyden selättämisessä, mikä varmasti monia tälläkin hetkellä vaivaa. Sen ei saa antaa lannistaa, ja uskokaa minua kun sanon, että päinvastoin masennus on lannistettavissa. Siitä voi selvitä. Ja se on sellanen vittupää, jota tekisi mieli vetää turpaan. Masennusta saa ja pitää voida vihata, koska sekin on tunne, joka pitää ihmistä pinnalla tässä kontekstissa. Tunteiden latistuminen ja yksipuolistuminen ei käy päikseen, vaikka joku muuta väittäisi.

Kokeilkaa kaikkea. Mitä tahansa mikä vaan tuntuu hyvältä. Voisin kuvitella ainakin, että ihmiset tekevät liian vähän asioita, jolloin vaan sitten istutaan kotona, varsinkin jos ollaan masennuksen vuoksi saikulla jne. Osa meistä on vaikeassa masennuksessakin vielä toimintakykyisiä, mutta tiedän itsenikin kohdalla sen, kun toimintakyky menee ja sitten makaa kuukauden sängynpohjalla hautoen ties mitä. On hankalaa aloittaa tai saada mitään tehtyä. Siksi pitää ottaa pieniä askeleita.

Tämän parempia neuvoja en itse ainakaan osaa antaa, mutta minullakin on ensioireista aikaa jo yli 20 vuotta, niin on pieni ihme, että olen elossakin vielä. Tähän matkaan on mahtunut aika helvetisti kaikenlaisia sudenuoppia ja henki on meinannut mennä useampaan otteeseen. Siitä huolimatta nykyään menee aika hyvin, ja pystyn elämään kohtuullisen tasapainoista elämää, vaikka ehkä työkyky onkin lopullisesti menetetty. Mistäs sitä toisaalta tietää, vaikka tässä vielä toipuisikin johonkin. Sitä odotellessa ja ihmetellessä.

Ensi yönä taas ylös.

 

[godspeed]

Työelämän suunta on sellainen, että viisikymppisillä voi olla pian 70-vuotiaan aivot – Nämä hälytysmerkit kannattaa ottaa vakavasti, sanoo aivotutkija

Aivojen hyvinvointiin ei vielä kiinnitetä työpaikoilla samanlaista huomiota kuin muihin terveysriskeihin. Sillä voi olla huolestuttavat seuraukset, sanoo aivotutkija Minna Huotilainen.

www.aamulehti.fi

Vaikka onkin aivojen terveydestä yleisesti kirjoitettu teksti, niin se voisi yhtä hyvin koskea myös mielenterveysongelmia. Aivot käyvät modernissa yhteiskunnassa monella ihmisellä kierroksilla, koska elinympäristö ei ole aina terve eri yksilöitä ajatellen, ja tuloksena on eriasteista uupumusta sellaisillakin, joilla ei normaalisti stressi tule ns uniin ja pärjää asioiden kanssa. Minäkin tunnen lähipiiristä erään, jolla mitta täyttyi vuosien varrella, mutta hän parani uupumuksesta, joskaan aivan varma en ole nykytilanteestaan. Jotkin asiat lienevät paremmin, mutta hän ei kauheasti kerro niistä, joten en ole viitsinyt vaivata.

Itselläkin voi olla sukurasitteena kaikenlaiset aivo-oireet mielenterveysongelmien lisäksi. Pelkään hieman, vaikka ikää ei sinällään ole vielä paljoakaan. Lisäsairaudet kuten muistisairaudet voivat kuitenkin iskeä jo keski-iässä, vaikka se olisikin harvinaisempaa. Teen päivittäin vapaaehtoisesti aivotyötä, jotta aivoni pysyisivät kunnossa, eikä ajatteluni taantuisi tai alkaisi jotenkin hajota käsiin. Jos ei reenaa kaalia, niin kyllä se herkemmin leikkaa kiinni. Luulen ainakin niin. Reenaus on toisaalta helppoa, koska olen tottunut ajattelemaan ratkaisukeskeisesti, joten pidän tietynlaisista pulmista. Koska minua ei ole älyllä ihan liikaa siunattu, niin joskus pulmien sopii olla melko yksinkertaisia, sillä painetilanteissa pääni ei toimi. Onhan meidän yhteiskuntamme ja maailmamme toisinaan niin kuormittava ja sekava, ettei siitä ota selvää, mutta taitaa mennä niin, etteivät ota aina muutkaan.

Mutta se mitä piti sanoa, niin aivoista kannattaa pitää huolta oli tilanne tai ikä mikä hyvänsä. Myös kova masennus tekee näitä tuhoja, jolloin oireilun kyllä yleensä tunnistaa helposti. Jos ei muut, niin kokija itse, ja yleensä hän myös joutuu ottamaan välillä liiankin ison vastuun aivojensa yleisestä huoltamisesta. Niin raskasta kuin sekin jo valmiiksi olisi. Ei siinä aina paljoa mikään tsempin toivottaminen auta, mutta kyllä senkin kuuleminen aina jotain jeesaa.

 

[Päätykiekko]

Heipä hei taas kaikille. Vuosi on lähtenyt aika heikosti taas voinnin osalta käyntiin. Väsymystä, ahdistusta, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Tuntuu aika heikolta olo tällä hetkellä ja kokonaisuus on aika pielessä. Välillä sitä toivoo että olisi joko ihme pilleri millä olon saisi hyväksi ja ns. normaaliksi. Mikä sitten on normaalia? En tiedä.

Jos jotain positiivista yrittää ajatella, niin olen yli kuukauden pärjännyt ilman osastoa. Toki aika lähellä on pari kertaa ollut että päivystykseen lähden, mutta jotenkin olen selvinnyt. Kai se on ihan positiivinen asia. Nyt tietenkin kaikki tuntuu aika harmaalta, kun fyysisestikkin kipeänä ja ei esim. pääse päivätoimintaan osallistumaan ja näin ollen vieläkin enemmän yksin. Tiettyyn pisteeseen asti kotona on hyvä olla, mutta kyllä välillä tarvitsee olla sosiaalisessa tilanteissakin, vaikka ne kovasti väsyttääkin.

Tästä mennään taas eteenpäin. Toivottavasti pikku hiljaa olokin tasottuisi. Aika näyttää.

 

[Olkku]

Mulle tuli eilen Eläke Varmalta myönteinen päätös työkyvyttömyyseläkkeestä. Viimeisen 2 vuoden aikana olen palaveerannut työpaikka lääkärin kanssa kasvotusten 23 kertaa ja 4 kertaa puhelimitse. Psykiatrian erikoislääkärin olen tavannut 4 kertaa, tai hän on siis halunnut tavata minut. Terapiassa olen käynyt viikottain, enkä sitä aio lopettaa, se on elintärkeää mulle. Kaikille kanssa kärsijille tsemppiä.

 

[godspeed]

Mulle tuli eilen Eläke Varmalta myönteinen päätös työkyvyttömyyseläkkeestä. Viimeisen 2 vuoden aikana olen palaveerannut työpaikka lääkärin kanssa kasvotusten 23 kertaa ja 4 kertaa puhelimitse. Psykiatrian erikoislääkärin olen tavannut 4 kertaa, tai hän on siis halunnut tavata minut. Terapiassa olen käynyt viikottain, enkä sitä aio lopettaa, se on elintärkeää mulle. Kaikille kanssa kärsijille tsemppiä.

Itse olin viisi vuotta kuntoutustuella/määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ensin ennen kuin tuli pysyvä eläkepäätös. Sinällään siis olin jo harjoitellut eläkkeellä oloa, mutta sitten kun se tosiaan muuttui pysyväksi, niin ei se harjoittelu tuntunutkaan enää pätevän. Piti aloittaa uusi prosessi ja totutella siihen, että nyt tilanne on tämä kenties ikuisesti ja tällä kertaa ei tarvitse kenties koskaan mennä lääkäriin puhumaan mistään muusta kuin lääkkeiden uusimisesta.

Nyt vaan sitten pitää rakentaa elämää täysin eri tavalla. 1,5 vuotta on nyt takana pysyvää päätöstä ja vasta alan jotenkin tottumaan tilanteeseen. Tässä on kuitenkin puolensa ja puolensa. Jos joku minun tilannettani miettii, että nyt tuo laiskuri on sitten eläkkeellä, niin olen itse ajatellut monesti kääntää sen niin, että oletko ennemmin terve ja töissä vai sairas ja eläkkeellä. Rahassahan tuo on myös aika suuri ero, koska työkyvyttömyyseläke harvemmin varsinkaan nuorella ihmisellä on iso. Eniten arvostan sitä, että sairaana ihmisenä minulla on aikaa rauhoittua ja aina siihen ei tarvita rahaa.

Tsemppiä nyt vaan Olkku ja muutkin, joilla eläkeasiat esimerkiksi ovat ajankohtaisia. Suuri elämänmuutos sekin on, eikä se ole kaikille samanlainen.

 

[Ollakseni]

En tiedä mikä tämä taas on kun alkanut olemaan jos jonkinlaista oireilua. Ei siinä saa kyllä laitettua itsensä kävelylle ja sitä kautta vaikka lukemaan kirjastoon päästäkseen pois kotoa missä keskittyminen lukemiseen tai opiskeluun tuntuu täysin ylivoimaiselta asialta. Alkoholia tekee mieli ja kun ei ole liiemmin varaa mennä baareihin tai muualle moikkaamaan kavereita niin sitten istutaan yksin kotona ja juodaan siellä. Väsyttää, henkilökohtainen hygienia on taas menossa siihen suuntaan ettei haluaisi peseytyä ja sitten kun ei peseydy niin ei viitsi kotoa poistua kun kuitenkin haisee. Mikä se näissä keväissä on? Aina syksyllä masentaa ja ahdistaa, keväällä ahdistaa ja masentaa. Kesät ja talvet menevät yleensä kohtuullisesti. En tiedä taas.

 

[godspeed]

Sen kun vaan muistaa, ettei ole väärää tapaa sairastaa. Masennus kuuluu siihen ryhmään, jossa ei ole vääriä oireita tai kukaan ei voi väittää, että nyt mennään perse edellä puuhun, kun masennuksessa jo itsessään mennään aina perse edellä puuhun. Sitä ei millään filosofialla voi ratkaista tai puhua oikeaa totuutta mistään oireista ja kuinka niitä pitäisi hallita.

Taidat @Ollakseni olla sen verran kokenutta kaartia, että en todellakaan ala neuvoa mitä tehdä, miten ajatella tai ennen kaikkea miten sairastaa. Toivon, että sinullakin kesän odotus vähän sitten taas kääntää kelkkaa toiseen suuntaan, kun tämä kevätaika voi olla kliseisesti tosiaan ristiriitaista monellekin. Tavallaan pitäisi osata iloita siitä, että kesäkin tulee, mutta sitten se kuitenkin masentaa. Masentaa jo sekin, että ylipäänsä masentaa. Joskus masennusta voi vähän poisajatella, mutta sekin vaatisi sitten jo toisinaan sellaisia voimia, joita vaan ei ole.

Itse sitä yleensä vaan tekee sitkeästi ne asiat samalla tavalla kuin ennenkin ja ajattelee, että mitäs vittuja sitä muutakaan tässä tilanteessa voisi tehdä. Aamulla ylös, päivän toimet ja illalla rauhallisesti nukkumaan. Joka yö nousen hereille hetkeksi aikaa, kun yöllä on jotenkin aina sellainen olo, että mieli lepää. Aivan kuten joskus viime kesänä jo aloitin kertomaan :)

 

[heketsu88]

En tiedä mikä tämä taas on kun alkanut olemaan jos jonkinlaista oireilua. Ei siinä saa kyllä laitettua itsensä kävelylle ja sitä kautta vaikka lukemaan kirjastoon päästäkseen pois kotoa missä keskittyminen lukemiseen tai opiskeluun tuntuu täysin ylivoimaiselta asialta. Alkoholia tekee mieli ja kun ei ole liiemmin varaa mennä baareihin tai muualle moikkaamaan kavereita niin sitten istutaan yksin kotona ja juodaan siellä. Väsyttää, henkilökohtainen hygienia on taas menossa siihen suuntaan ettei haluaisi peseytyä ja sitten kun ei peseydy niin ei viitsi kotoa poistua kun kuitenkin haisee. Mikä se näissä keväissä on? Aina syksyllä masentaa ja ahdistaa, keväällä ahdistaa ja masentaa. Kesät ja talvet menevät yleensä kohtuullisesti. En tiedä taas.

Olisiko valon puutteesta/harmaasta säästä johtuvaa tämä sinun oireilu? Mikään tämän alan asiantuntija en ole, mutta kun kirjoitat viestissäsi, että syksyllä ja keväällä on noita masennusoireilua, niin voi olla tuosta kyse. Itsellä alkaa syksyn pimeinä aikoina vaikuttaan mielialaa madaltavasti. Onneksi sitten lumen tulo parantaa mielialaa. Tsemppiä vaan @Ollakseni.

 

[Ollakseni]

Onhan tässä taas mennyt aikaa. Välillä on parempi päivä välillä huonompi. GAD-7 ja BDI-21 ovat tulleet taas tutuiksi kun pari kertaa kuukauden sisään täyttänyt niitä. Nyt sitten on uutena asiana tullut se, että pitää kieltäytyä alkoholista. Ai miksikö? No sen takia, että päästäksenin neuropsykologisiin tutkimuksiin he haluavat ettei minulla ole tapana vedellä kännejä usein tai muuten käytä lamauttavia tai piristäviä päihteitä. Tuotahan he testaavat verikokeilla ja pitipä virtsanäytekin antaa josta katsotaan onko huumeita mennyt. Nyt olen sitten ollut ryyppäämättä ja ilman alkoholia reilut neljä viikkoa (viimeksi join mitään 0,8% vahvempaa juomaa 23.3.) ja vaikka tässä jotain hyviä puolia onkin (unia ei ole vaivannut alkoholi, ei krapulaa ja sen mukanaan tuomia ahdistusoloja) niin ei voi sanoa että olisin erityisemmin paremmalla mielellä.

Kai se omalla tavallaan kertoo jotenkin kieroutuneesta suhteesta alkoholiin kun nyt miettii sitä kuinka on tylsää ja yksi tapa rentoutua on viety pois. Mutta toisaalta en ole lopettanut alkoholin käyttöä lopullisesti, vaan olen vain tauolla jonkun aikaa. Ja kai sitä voisi ottaa oluen siellä ja toisen täällä. Olen kuitenkin kokenut paremmaksi laittaa tiukan rajan että en juo edes ykköskaljan vahvuisia juomia kun se sitten nakertaa sitä yleistä päihteettömyyttä "kyllähän sitä voi ottaa yhden tai kaksikin bisseä". Eihän se varmaan mitään arvoja pilaisi vaikka vetäisikin sen yhden tai kaksi nelosolutta viikkoon. Siitä voisi kuitenkin lähteä helpommin homma käsistä.

Sitä kuinka kauan tämä jatkuu en tiedä. Kuitenkin aikovat testailla säännöllisin väliajoin miten se päihteettömyys menee myös tutkimusjakson aikana ja sen jälkeen jos saa Kelan maksuun psykoterapiaa niin kyllähän ne sielläkin seuraavat etten ole mitenkään kännäillyt tms. toistuvasti.

Toimintakyky ei ole olennaisesti parantunut, vaan kyllä tämä paska keli antaa taas syyn olla vain yksin kotona ja märehtiä masentuneena ahdistuksessaan kun ei oikein keksi mitä sitä tekisi.

 

[Ollakseni]

On tämä kyllä yksi työmaa. Soitin viime torstaina poliklinikalle kysyäkseni, miten niiden labrojen kanssa menee. Noh, ei ole tullut vastausta niin soitin tänään uudestaan kysyäkseni mikä homma siellä on. Ei ole tietoa ja pitäisi taas lääkärin olla yhteydessä tai jotain. En tiedä taas mistä tässä on kyse. Sitten oli toisen lääkärin kanssa etävastaanotto tänään. Noh, lääkitystä varmaan rukataan johonkin suuntaan, vaikka nyt onkin semmoinen muuten myrskyisä tilanne elämässä, joka haittaa "normaalia" elämää kun on ties mitä ongelmaa sen suhteen miten käsittelee torjutuksi tulemista, muistoja ja muuta. Ahdistuksen lievittämiseen menee lääkkeitä päivittäin, mutta tuntuu että ei oikein riitä. Toivoisi vain, että olisi turta eikä tuntisi oikein mitään. Olisi ehkä helpompi niin kuin tuntea jotain.

Huomenna iltapäivällä tulee tältä lääkkeitä hoitavalta lääkäriltä puhelua kunhan on konsultoinut psykiatria. Vielä kun osaisi lopettaa sen pahan olon piilottelun kun ei haluaisi ihmisiä kuormittaa omilla ongelmilla, jotka tuntuvat mitättömiltä muiden ongelmiin verrattuna. Vaikka tietää että omat ongelmat ovat omia ongelmia eikä niitä pidä verrata muiden kokemaan henkiseen ahdistukseen.

 

[Baldrick]

Ainakin itse olen osin ollut siinä harhassa, että masennus olisi aivokemiallinen, jokseenkin itseääntoteuttava sairaus. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole suomalaisten psykologitutkijoiden mukaan.

”Masennuksen esittäminen yhtenäisenä sairautena, joka aiheuttaa masennusoireita, on kehäpäätelmä, joka hämärtää ymmärrystämme mielenterveysongelmien luonteesta ja vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia ymmärtää kärsimystään”

Mielenterveys | Ihmisille annetaan harhaanjohtavaa tietoa masennuksesta, totesi suomalaistutkimus

Mielenterveyden diagnooseista puhutaan kuin ne selittäisivät ihmisen oireet ja ongelmat.

www.hs.fi

 

[godspeed]

Ainakin itse olen osin ollut siinä harhassa, että masennus olisi aivokemiallinen, jokseenkin itseääntoteuttava sairaus. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole suomalaisten psykologitutkijoiden mukaan.

”Masennuksen esittäminen yhtenäisenä sairautena, joka aiheuttaa masennusoireita, on kehäpäätelmä, joka hämärtää ymmärrystämme mielenterveysongelmien luonteesta ja vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia ymmärtää kärsimystään”

Mielenterveys | Ihmisille annetaan harhaanjohtavaa tietoa masennuksesta, totesi suomalaistutkimus

Mielenterveyden diagnooseista puhutaan kuin ne selittäisivät ihmisen oireet ja ongelmat.

www.hs.fi

Ja edelleen kaikki hoito mitä masentunut ihminen saa, on lääkehoitoa. Osa voi päästä johonkin osastolle hetkeksi, mutta sielläkään ei tehdä muuta kuin ollaan käytännössä kuin hotellissa vapaana ahdistavista kotioloista. Ei tarvitse tehdä mitään. Mutta mitään tekemättömänäkään mikään ei kuitenkaan ratkea, jos ihmisille ei kerrota missä mennään, tai ihmiset eivät ole edes halukkaita kuuntelemaan kuin helpoimmat selitykset.

Jos jotain muutakin hoitoa haluttaisiin tarjota, laajasta ja akuutista rahapulasta riippumatta, niin olisiko se silti paremmin toteutettavissa kuin nykyään on? Onko kyse pohjimmiltaan enemmän päättäjien haluttomuudesta vai mistä?

 

[godspeed]

Tilannekatsaus:

- Ykköstyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö jonkinmoisessa remissiossa, tarkoittaen sitä, että sairausjaksoja ei ole tällä hetkellä. Lääkitys on ollut ihan ok jo pitkään.
- Pakko-oireinen persoonallisuushäiriö (OCD) oireilee, mutta vähemmän, jos saan olla rauhallisessa ympäristössä. Käytännössä kokoajan pitää tarkistella onko hellat kiinni ja kortit lompakossa, ja joskus pitää yölläkin nousta tekemään tätä. Pakkoajatukset voivat olla mitä vaan ahdistavaa mitä ihmismieli ikinä keksiikään.
- Ahdistuneisuushäiriö ei käytännössä oireile kuin vähän, ihan jotain satunnaista tilanteesta riippuen, mutta ei isompaa, jos vaan saan olla stressittömämmässä ympäristössä. Ahdistus voi olla luonteeltaan kaikenlaista tuskaisuutta ja jännittyneisyyttä.
- Sosiaalinen fobia oudoksuttaa, että onko tämä lopulta väärä diagnoosi, kun pystyn olemaan monissa tilanteissa oma itseni, vaikkakin väsyn nopeasti ja siten olo voi olla levoton. En varsinaisesti pelkää ihmisiä tai muutakaan.
- Alkoholismi on kurissa, vaikka todella suuria vaikeuksia henkisesti ollut näin vuotta lähestyessä, todennäköisesti en vaarassa kuitenkaan siten, että ratkeaisin ottaamaan hörppyä. Osaan käsitellä vaikeuksia melko hyvin.
- Mahdollisesti tunnistamaton persoonallisuushäiriö hankaloittaa normaalielämään suhtautumista, koska masennusoireita on toisinaan vähintään lievänä. Depressiivinen persoonallisuushäiriö siis raja-arvoilla aikanaan tutkimuksissa, mutta ei asetettu diagnoosia.
- Tunnistamaton syömishäiriö, joka voi olla myös ahdistuneisuushäiriön aikaansaama, eli ei varsinainen syömishäiriö. Talttuu nykyään, kun vaan pitää kiinni siitä, että syö päivässä yhden lämpimän aterian.
- Jonkin sortin psyykoottisia reaktioita, lähinnä pelkää menettävänsä otteen todellisuuteen tai esimerkiksi poliisi on joka kulman takana siviiliautossa vähintään, mutta nämä oireet ovat olleet jo vuosia jossain määrin riesana, eikä niitä ole yleisemmin diagnosoitu.

Joo. Olen moniongelmainen :D

 

[Ollakseni]

Ainakin itse olen osin ollut siinä harhassa, että masennus olisi aivokemiallinen, jokseenkin itseääntoteuttava sairaus. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole suomalaisten psykologitutkijoiden mukaan.

”Masennuksen esittäminen yhtenäisenä sairautena, joka aiheuttaa masennusoireita, on kehäpäätelmä, joka hämärtää ymmärrystämme mielenterveysongelmien luonteesta ja vaikeuttaa ihmisten mahdollisuuksia ymmärtää kärsimystään”

Mielenterveys | Ihmisille annetaan harhaanjohtavaa tietoa masennuksesta, totesi suomalaistutkimus

Mielenterveyden diagnooseista puhutaan kuin ne selittäisivät ihmisen oireet ja ongelmat.

www.hs.fi

Niin, kyllä ne lääkkeet voivat aivojen kemiaa tasapainottaa joillakin (itselläni tuntuu nyt juuri sopivalta kombolta), mutta haluaisi sitä vähän työstää että mikä tätä aiheuttaa, miksi itsetunto on heikko, miten kyvyttömyys aloittaa jotain asioita heikentää kykyä suoriutua elämästä, saisiko tähän apua/työkaluja jne. kun olisi kiva tehdä muutakin kuin selviytyä.

 

[godspeed]

Niin, kyllä ne lääkkeet voivat aivojen kemiaa tasapainottaa joillakin (itselläni tuntuu nyt juuri sopivalta kombolta), mutta haluaisi sitä vähän työstää että mikä tätä aiheuttaa, miksi itsetunto on heikko, miten kyvyttömyys aloittaa jotain asioita heikentää kykyä suoriutua elämästä, saisiko tähän apua/työkaluja jne. kun olisi kiva tehdä muutakin kuin selviytyä.

Lapsena hyviä kavereita on joukkioittain ja vanhana niitä ei sitten ole välttämättä enää yhtään. Tuossa on se ihmiselämän suurin nykytragedia, eikä se aina katso kenestä on kyse. Mutta ehkä mielenterveysongelmissa monesti on kyse vähän tuollaisista asioista. Minä halusin skidinä, että vapaa lapsuus/nuoruus kestää ikuisuuksiin asti. Ei kestänyt, enkä minä kestänyt sitä, että se ei kestänyt. Olen ollut hyvin lapsellinen ihminen ja olen sitä vieläkin. En osaa tehdä töitä, perhettä en koskaan perustanut, ja pää oireilee kaikin mahdollisin tavoin kuten tuohon ylemmäksi kirjoitin.

Olen analysoinut omia asioita niin paljon, etten enää jaksaisi, ja ihan itse niitä asioita on kyllä saanut miettiä, kun psykologitkin tässä maassa on laiskoja paskiaisia tekemään töitään. Siihen miettimiseen kuitenkin väsyy, jos yhtään osaa palastella syy-seuraussuhteita, vaikka niitäkin on vaikea konkreettisesti löytää. Kaikelle vaan ei ole aina selkeää selitystä, kun aivomme ovat aika monimutkainen kimppu ongelmia laidasta laitaan. Olenkin ollut taipuvainen ajattelemaan, ettei minua ole luotu tietynlaiseen suorituskeskeiseen elämään, ei edes tähän meidän hyvinvointivaltiomalliimme, ja sen takia sitten tämä äärimmilleen kilpailtu elämä on tällaista taistelua ollut vuosikaudet.

Kyllähän ihminen kaikennäköisessä sosiaalisesti ja taloudellisesti ahdistavassa puristuksessa alkaa voimaan huonosti. Se vahvakin. Tiedän vahvoiksi luokiteltuja ihmisiä, jotka ovat vähintään siihen burnouttiin sairastuneet, kun on voimien tunnossa paahdettu menemään vuosikausia. Raja on kuitenkin kaikilla olemassa, ja usein ihmisillä on tiedossa missä vaiheessa se on ylitetty, jos oireita alkaa ilmaantua. Osaako sen myöntää itselleen, niin se on kokonaan toinen kysymys. Sanoisinkin, että niin kauan kun itse myöntää ongelman, se on ainakin teoriassa mahdollista ratkaista.

Vähän repesi ajatukset, mutta toivon @Ollakseni ,että tilanteesi vähän aukeaa. Aika paskassa jamassa on Suomi juuri nyt. Tai ei vaan paskassa vaan katastrofaalisessa.

 

[godspeed]

Tämä on vähän tällaista tämä elämä, että kaiken aikaa saa olla tarkkana mikä on totta ja mikä ei. Mikä tunne on valheellinen ja mikä ei. Ahdistuneisuushäiriökin tällä kertaa varmaan asialla. Antaako periksi sille ärsyketulvalle mitä levoton ja turhautunut mieli syöttää vai mitä tehdä? En tiedä.

Toiset miettii, että mitä söisivät iltapalaksi ja minä mietin, että voiko maapallo pudota avaruudessa? Ja jos se putoaa, niin mitä tapahtuu? Pitäisi varmaan ryhtyä tähtitieteilijäksi, kun ajatukset ovat lennokkaita ja ahdistus voi kummuta mistä tahansa asiasta. Kuitenkin se avaruuden miettiminen rauhoittaa hieman. Ihmisten arkiset asiat kaikessa pienuudessaan taas tuntuvat aika typeriltä ja mitättömiltä, ja tragediahan on se, että niitä ei pääse mihinkään pakoon. On oltava tällä pallolla, jos elossa meinaa olla. Ne asiat on vaan kestettävä, vaikka minut on toisaalta "vapautettu palveluksesta", joten saan vähän valikoida mistä ahdistun.

Kiinnostavaahan sitä avaruutta on miettiä, ja vaikka kirjoitin yllä vähän negatiiviseen sävyyn arkisista murheista, niin ehkä sitä mieluiten miettisi jotain tavallisia asioita, joihin saa vähän tunteitaan ripustaa sen sijaan, että fiilikset kaikesta ovat aivan leväällään kokoajan. Ja kaikki meistä tietää, että avaruus on kylmä ja kolkko paikka, eikä siellä ole mitään. Eli masentavaahan tämä on, kun avaruudessa ei voi elää ja maapallolla taas on paska elää. Mihin minä voisin mennä?

 

[JoMe84]

Ahdistusta ja masennusta on lisännyt se, että maha on revitty irti ja kahdesti ja molemmat leikkaukset ovat epäonnistuneet. Säryt on massiivisia ja se on pahentanut e tilannetta entisestöän. Huomenna on mielenterveyslääkäri ja selviää, kuinka pitkään sairausloma jatkuu ja siitä hakemus Kelaan, jos/kun osa-aikainen sairauseläke jatkuu ahdistuneisuushäiriön, vaikean masennuksen ja paniikkihäiriön vuoksi.

 

[Amerikanihme]

Ja kaikki meistä tietää, että avaruus on kylmä ja kolkko paikka, eikä siellä ole mitään. Eli masentavaahan tämä on, kun avaruudessa ei voi elää ja maapallolla taas on paska elää. Mihin minä voisin mennä?

Uskon, että avaruudessa voi elää, mutta meillä ei vielä ole siihen riittävää suojautumisteknologiaa. Ja onhan niitä eksoplaneettoja kaiketi paljonkin olemassa, joten ehkä jollakin niillä voisi olla sopivat oltavat? Toistaiseksi emme kuitenkaan niihinkään pääse muuttamaan. Millaista pitäisi olla maapallolla, jotta olisi mukavammat oltavat?

 

[godspeed]

Millaista pitäisi olla maapallolla, jotta olisi mukavammat oltavat?

Christopher McCandless – Wikipedia

fi.wikipedia.org

Tämä kaveri muun muassa osoitti mahdottomaksi sen mistä minä haaveilen, joskaan koskaan en ole realistisena pitänyt haaveitani, enkä niitä ole pyrkinyt määrätietoisesti toteuttamaan. Haaveilen siis tietynlaisesta kokonaisvaltaisesta riippumattomuudesta, mutta kun on opetettu ja kasvatettu elämään kaikenlaisen teknologian ja apuvälineiden parissa, niin eihän sitä osaisi selviytyä luonnossa. Se vaan nyt menee niin, ja silloin haaveet on vaan haaveita ja onneksi kuitenkin pääsen mökille, niin siellä saa sitten korvikkeeksi kuluttaa paljon aikaa turvallisin tavoin ja keinoin.

Harva oikeasti osaisi noita eräjormistakaan selviytyä pidempiä aikoja, saati vuosia, vaikka olisi käynyt kouluja ja opetellutkin jotain kaikenlaisilla vaellusreissuilla. Tässä minäkin juuri kirjoitan tietokoneella tätä viestiä, mutta ilman tietokonetta ja siihen liittyviä keksintöjä en saisi tätäkään kirjoitettua. Eli joka tapauksessa ahdistaa ja masentaa, vaikka olen sinällään tyytyväinen, että ihmiskunnan kehitys on näinkin kehittyneellä tasolla, että elämästä on tavallaan mahdollista selvitä mielekkäästi, vaikka osaa siitä jollain tasolla vastustaa. Saa sentään harrastettua kulttuuria, jota ilman en voisi elää. Siitä pitää olla kiitollinen.

Eikä tämä ole mitään hippeilyä pohjimmiltaan vaan minulle riittäisi ihan se, että maapallo olisi rauhallisempi paikka elää. Joku voisi sanoa, että (pahoja) ihmisiä on liikaa, mutta eipä tuo yleensä häiritse kuin jos jokin asia pitäisi hoitaa ja porukkaa on kuin pipoa hoitamassa samaa asiaa. Eikä ihmisiä tarvitse väkisin tavata, jos ei halua. Tai jos pitää tavata, niin lopulta kuitenkin heitäkin pääsee viimeistään kotiin pakoon. Aikanaan duunista ja koulustakin kun tulin, niin en minä arkisin ketään tavannut. Halusin olla rauhassa kotona illat ja nautin siitä. Ja nautin siitä edelleen.

Pahoista ihmisistä voidaan olla montaa mieltä, mutta minä näen sellaista pientä arjen pahuuttakin monessa asiassa. Sellaista, jota monet muut eivät pidä pahuutena tai pahan tekona lainkaan. Ne ovat vaan tekijälleen mahdollisesti välttämättömiä tekoja (tai tekemättömyyttä), jotka pitää suorittaa matkalla johonkin mahdollisesti isompaan, mutta joista voi olla haittaa jollekulle, vaikkakin vähäisesti tai välillisesti. Mutta sellasta se elämä yhdessä ja isossa joukossa ihmisiä on, jolloin aina joku jollain tasolla kärsii ja josta toiset hyötyy. Ihan täysin en siis osaa ihmiseen luottaa, mikä on aika rajoittava tekijä sen suhteen, että ihmisten kanssa pitäisi kuitenkin osata pärjätä vielä jokusen aikaa.

Toki kuten sanottua, niin elämä on hyvin mahdollista ja runsasta tällasessa tietynlaisessa etuoikeutetussa kuplassa kuin jossa me monissa länsimaissa saamme elää. Siihen nähden on erikoista juuri se, että ihmiset masentuvat, eivätkä saa asioista välttämättä aina tyydytystä. Ihmisillä on jokin tyydytyksen loputon ja rumakin kaipuu ja ilman sitä ei osata lainkaan elää. Tuossa tilanteessa minä monesti katson taivaalle ja mietin, että mitä tässä on tyydyttämistä, jos irtaantuu hetkeksi siitä ihmisten hullunmyllystä, joka sokaisee kaiken mitä ihminen aisteillaan voi havaita ja aivoillaan todeta. Ei ole mikään kiire, eikä hätä mihinkään. Ei ole maapallollakaan. Se ainakin on aika simppeli juttu, kun sen kerrankin hokaa. Kaikki vaan on sellaisenaan melko pitkälle niillä sijoillaan, mutta me havaitsijat rakennamme tarinoita asioiden ympärille. Joskus ne ovat hyviä tarinoita, eikä siinä silloin ole mitään vikaa.

Avaruudessa en haluaisi käydä välttämättä. Se tyhjyys olisi varmaan aika hurjaa, kun etäisyydet on niin tolkuttomia. Sitä on ehkä hankala myös kokea, kun loppuu mittatikku kesken. Mutta jos sieltä näkisi maapallon, niin se olisi varmaan sinällään yksi hienoimpia tunteita mitä ihminen voi kokea. Katsoa sieltä sitä ympäristöä, jota ihminen ei tosiasiassa omista pennin vertaa, mutta tekee sen kustannuksella ihan mitä tahansa. No, joidenkin juttujen mukaanhan ihmisen valtakausikin on lopulta lyhyt, mutta en nyt muista koska totaalisen hävityksen on laskettu tulevan, vaikka se ei sotimalla tulisikaan.

Noin yleisellä tasolla yksinkertainen vastaus @Amerikanihme melko laajaan kysymykseen on se, että vaikka elämme itsellemme suotuisassa säässä ja ilmastossa vertailussa muihin planeettoihin, niin kyllä minä niin pikkusieluiseksi olen muuttunut, että hyvä sää merkitsee aika helvetin paljon. Talvesta en välitä enää ollenkaan, joten nautin nyt täysillä kesästä :)

 

[Breeze Harbour]

Lapsena hyviä kavereita on joukkioittain ja vanhana niitä ei sitten ole välttämättä enää yhtään. Tuossa on se ihmiselämän suurin nykytragedia, eikä se aina katso kenestä on kyse.

Menee aika paljon ohi ketjun aiheen, mutta itse en oikein osannut lapsena tehdä uusia kavereita, ja parhaimmillaan niitä taisi olla 4kpl. Loput lapset keiden kanssa hengasin oli enemmän tai vähemmän siskon kavereita.

Aikuistuttuani opin sosialisoimaan paljon luontevammin ja voin sanoa että nykyisin minulla on kavereita moninkertainen määrä lapsuuteen verrattuna.

En sitten tiedä olenko poikkeustapaus, mutta ei mulla lapsena ollut missään vaiheessa montaa ihmistä keitä olisin voinut kutsua kaveriksi.

Kohdallani kuitenkin laatu korvasi kai sit määrän, sillä lapsuudenystävistäni peräti kolme on edelleen enemmän tai vähemmän osa minun elämää. Sit tietty Pokemon Gon ja myös nykyisen työni kautta olen onnistunut löytämään uusia ihmisiä joita voin kutsua nyt joko kavereiksi tai läheisiksi tuttaviksi.