En ehkä koe noin voimakkaasti sitä meilläkin ala-asteella vielä läsnä ollutta uskonnollisuuden korostamista. Lähinnä muistan vaan sen, että sitä lapsena jo osasi kummastella niitä raamatun kertomuksia, että eihän niissä kaikissa ihmeteoissa, veden päällä kävelyissä ja kuolleista ylös nousemisissa ole yhtään mitään järjen hiventäkään.
Ala-asteella käytiin joka vuosi joulu- ja pääsiäiskirkoissa. Sitä en enää muista, että laulettiinko virsiä joskus joidenkin aamunavauksien yhteydessä jopa koulussakin, ja jos laulettiin, niin kuinka paljon. Uskonnollissävytteisiä näytelmiä oli myös jouluna ja pääsiäisenä.
Yläasteelle siirryttäessä meno muuttui kyllä sitten aika radikaalisti. Uskonnon opettaminen yläasteella oli ihan sellaista tietopohjaista, mutta kaikki kirkoissa käynnit ja virsien veisaamiset jäivät kokonaan pois.
En tiedä miten nykyään kouluissa toimitaan, mutta on se hyvä, jos on niin, että niitä hölynpölyjä ja satutarinoita ei enää lapsille tuputeta. On myös mielestäni ihan terve juttu, jos on niin, että lapsia ei enää väkisin viedä joulukirkkoihin koululaitoksen toimesta hoilaamaan HALLELUUUUJAAAA ja pomppimaan ylös alas enkelitaivaan merkeissä.
Suvivirren laulamisen muistan lähinnä kivana perinteenä ja hienona lauluna, eikä se lapsena edes yhdistynyt mielessäni uskonnollisuuteen millään tavalla. Myös evankeliumit jouluna olivat vain kaunis perinne.
En suhtaudu näin aikuisiällä mitenkään täysin ehdottoman ateistisesti uskontoihin ja vaikkapa raamattuun, vaikka toki on ihan pipipää-touhua, jos ne raamatun kertomukset kirjaimellisesti ottaa.
Ajattelen kuitenkin niin, että ei tämä maailma niin kova paikka saa olla, että hengellisyyden merkityskin jo unohdetaan. Se on mielestäni tärkeää. Mutta sellainen raamatulla päähän lyöminen, jota oli joskus minun vanhempieni aikaan vielä, niin semmoinen touhu sietääkin pölyttyä jossain historian roskatynnyrissä.
Ala-asteella käytiin joka vuosi joulu- ja pääsiäiskirkoissa. Sitä en enää muista, että laulettiinko virsiä joskus joidenkin aamunavauksien yhteydessä jopa koulussakin, ja jos laulettiin, niin kuinka paljon. Uskonnollissävytteisiä näytelmiä oli myös jouluna ja pääsiäisenä.
Yläasteelle siirryttäessä meno muuttui kyllä sitten aika radikaalisti. Uskonnon opettaminen yläasteella oli ihan sellaista tietopohjaista, mutta kaikki kirkoissa käynnit ja virsien veisaamiset jäivät kokonaan pois.
En tiedä miten nykyään kouluissa toimitaan, mutta on se hyvä, jos on niin, että niitä hölynpölyjä ja satutarinoita ei enää lapsille tuputeta. On myös mielestäni ihan terve juttu, jos on niin, että lapsia ei enää väkisin viedä joulukirkkoihin koululaitoksen toimesta hoilaamaan HALLELUUUUJAAAA ja pomppimaan ylös alas enkelitaivaan merkeissä.
Suvivirren laulamisen muistan lähinnä kivana perinteenä ja hienona lauluna, eikä se lapsena edes yhdistynyt mielessäni uskonnollisuuteen millään tavalla. Myös evankeliumit jouluna olivat vain kaunis perinne.
En suhtaudu näin aikuisiällä mitenkään täysin ehdottoman ateistisesti uskontoihin ja vaikkapa raamattuun, vaikka toki on ihan pipipää-touhua, jos ne raamatun kertomukset kirjaimellisesti ottaa.
Ajattelen kuitenkin niin, että ei tämä maailma niin kova paikka saa olla, että hengellisyyden merkityskin jo unohdetaan. Se on mielestäni tärkeää. Mutta sellainen raamatulla päähän lyöminen, jota oli joskus minun vanhempieni aikaan vielä, niin semmoinen touhu sietääkin pölyttyä jossain historian roskatynnyrissä.
Viimeksi muokattu: