Laumasielujako olemme? Ja vähän kahvauksestakin
Minusta kahvaamisen syvimmät syyt johtuvat kiekkoilussa nykyisin vallitsevassa "puolustus ensin" -ajattelussa. Valmentajat puhuvat koko ajan, kuinka oma peli lähtee puolustamisesta: "Annetaan vastustajan tehdä virheet ja kytätään niitä. Meille riittää yksi maali yhdestä vastahyökkäyksestä, kun vastustaja ei tee yhtään. Ei sillä ole väliä, onko pelimme kaunista tai viihdyttävää."
Miksi vain puolustetaan? Koska se on helpompaa, kuin rakentaa ja hyökätä. Valmentajilla on koko ajan niskassaan paineet, jotka ovat seurausta seurajohdon, fanien ja joskus joukkueenkin epärealistisista haaveista tyyliin "kyllä meidänkin joukkue voi tapella mestaruudesta siinä missä Jokerit ja Tepsikin".
Monelle joukkueelle ainoa keino pärjätä "huonolla joukkueella" tai saavuttaa mitalit "keskinkertaisella joukkueella" tai todella viimeisen päälle varmistaa Kanada-malja "hyvällä joukkueella" on ensisijaisesti rikkoa vastustajan peliä ja antaa hölmömpien tehdä virheet. Siis kahvata. Ainakin se on helpoin tapa.
Niin kauan kun valmentajien taholta puhutaan virheiden minimoinnista ja "totaalisesta jääkiekosta", niin kauan kun valmentajat alistuvat muiden tahojen mestaruus- ja menestyshaaveisiin riittämättömälläkin joukkueella, niin kauan kahvataan. Antaisin vastuun kahvauksesta nimenomaan valmentajille ja pikkuisen pelaajille.
Jos tuomarit alkaisivatkin viheltää kaiken kahvan pois, valmentajat eivät sittenkään olisi tyytyväisiä, vaikka kahva-aikana niin olisivat vakuuttaneet. Paras keino aiheuttaa vastustajalle niitä kaivattuja virheitä ja saada itselle se yksi ratkaiseva vastaiskun paikka olisi peruuttamattomasti poissa. Paras tapa pysäyttää vastustajan rynnistys ja tasoittaa joukkueiden epätasaisia voimasuhteita olisi poissa. Helpoin tapa pelata olisi poissa. Helpointa tapaa inhimillisen peruskaavan mukaan kuitenkin haluttaisiin käyttää.
Joukkueen valmentaminen kävisi heti vaikeammaksi, sillä kahvaamaan oppii kuka vaan, mutta kiekonriisto alkuperäisten säntöjen mukaan vaatiikiin jo parempaa henkilökohtaista taitoa. Okei, kyllä joku yksilö tietysti kahvaakin toista taitavammin, siis osaa vaiheuttaa riittävää vahinkoa vastustajan pelille saamatta kuitenkaan jäähyä. (Ja ehkä sitäkin voi opettaa, mutta keskitytäänkö silloin jo vääriin asioihin jääkiekko-nimisessä pelissä.)
Minusta muutos lähtee valmentajista, rohkeista valmentajista, jotka näkevät muutoksen tarpeelliseksi ja kahvauksen tarpeettomaksi. Muutos lähtee niistä valmentajista, joilla on uskallusta sitoutua kahvattomaan pelitapaan, vaikka oma riittämättömällä taitokapasiteetilla varustettu joukkue ei voittaisikaan mitaleja. Muutos lähtee seurajohdosta, joka hyväksyy edellisen. Muutos lähtee pelaajista, jotka pystyvät sitoutumaan kahvattomuuteen.
Liiga voi pistää tuomarit viheltämään kahvat pois, mutta ilman valmentajien ja pelaajien sitoutumista muutoksesta ei tule pysyvää. Sitoutuminen on avainsana, ja se ei onnistu pakottamalla.
Minun veikkaukseni: kahvaus on ja pysyy, määrä ja muoto vain vaihtelee. Jääkiekko(kin) tuntuu kuitenkin olevan peli, kappale inhimillistä elämää, jossa näkyy nykyajan meininki. Pieni vilppi hyväksytään, kunhan siitä vain ei jäädä kiinni. Pelin henki on se, että ovelin "viilaa linssiin" tyhmempiä, joiden osa on hävitä. Ovelin palkitaan, ehkäpä Kanada-maljalla.
Ja nyt siitä propagandasta, vaikka sen onnettoman Ilveksen, Tampereen luuserijoukkueeen, kaupungin selkeän kakkosen, kannattajana minun pitäisi lähinnä kai hävetä väkivaltakiekkoa pelaavaa joukkuettani ja pitää turpani kiinni.
En malta olla ihmettelemättä sitä, kuinka Tapparan pelityyliin kohdistunut arvostelu, olkoon se sitten aiheellista tai kuinka aiheetonta, käännetään joissakin jutuissa aivan 1930-luvun hengessä jonkun tietyn kansanryhmän, koko ryhmän, syyksi.
Asia ei pysy millään asiana. Omaan porukkaan kohdistuvaa arvostelua ei millään osata hyväksyä, antaa tarvittaessa mennä vasemmalta sisään ja oikealta ulos. Ei pystytä hyväksymään sellaista perusprinsiippiä, että asiat voi nähdä eri tavalla, eikä kaveria aina pysty taivuttamaan omalle kannalle. Vastineissa ei tyydytä asiasyihin, oman mielipiteen esittämiseen asiassa, vaan pyritään löytämään ja ennen kaikkea osoittamaan syyllinen jostain muualta. Syyllisen löytäminen vapauttaa, se puhdistaa. Psykologiaa.
Ollaan loukkaantuneita oman ryhmän saamasta huomiosta. Koska saatu huomio tuntuu väärältä, loukkaavalta, epäoikeudenmukaiselta ja mahdottomalta, se huomio on suunnattava muualle. Jollakin keinolla. Joku toinen ryhmä on löydyttävä, osoitettava, joka kantakoon syyllisyyden. Väliäkö sillä, vaikka se huomio tuntuisi siellä yhtä loukkavalta, väärältä tai epäasialliselta. Psykologiaa tämäkin.
Jos joku sanoo, että Ilves kahvaa, ja vielä perustelee asian, niin Ok. Siis minun mielestäni. Joku näkee asian niin, enkä minä voi aukottomasti todistaa asiaa vääräksi. Mutta miksi minä menettäisin siitä yöuneni? Minä voin siihen vastata, että ei kahvaa ja perustella väitteeni. Mutta miksi minä syyttäisin heti suoralta kädeltä kaikkia Kärppä-faneja ajojahdista ja saman tien Kärppiä rikollisesta pelityylistä. Parantaako se oloani? Viekö se keskustelua jotenkin eteenpäin? Aiheenahan oli Ilveksen mahdollinen kahvaus.
Toivottavasti saitte jotain tolkkua, ketkä tänne asti jaksoitte lukea. Minua vain ihmetyttää tietynlainen herkkähipiäisyys oman joukkueen suhteen. Tämä kahvauskeskustelu on taas hyvä esimerkki kirjoittaa asiasta, vaikka taustani valitettavasti leimannee taas tuttuun tyyliin sanomaani. Minä en vain millään tavoita sitä ylevää ajatusta, että minun tehtäväni olisi täällä jotenkin puolustaa Tampereen Ilvestä minun mielestäni aiheettomilta kommenteilla ja minun mielipiteeni vastaisilta hyökkäysiltä. En minä ole Ilves, eikä Ilves ole minä. Käyn vain katsomassa Ilveksen pelejä, ja tykkään jos se menestyy. Siinä kaikki.