Harvoin on Tapparan keskustelupalstoilla (lähinnä .co) käynyt sellainen kuhina maalivahtien ympärillä kuin tällä kaudella. Toki mm. Metsolakin sai aikanaan osansa, mutta nyt ihmetys oli ehkä sittenkin toista luokkaa. Oman osansa soppaan toi Domi, joka heitti muutamaan väliin niin sanotusti yläfemmat tiskiin, mutta kuitenkin lopulta enemmän tai vähemmän hiipui tavallisen kuolevaisen tasolle.
Keskustelijoiden ääripäät voidaan, sekä tässä tapauksessa että yleisesti, kärjistää seuraaviin luokkiin: sokeat fanit, uskolliset selänpesijät ja pitkäjänteisyyteen kyvyttömät. Sokeat fanit eivät näe pelaajia paitojen alta. Kun pelaaja liittyy seuraan, sokeat fanit eivät näe eivätkä kuule eivätkä usko, millainen pelaaja todellisuudessa on kysymyksessä. Lisäksi muutkaan eivät saa omia pelaajia millään tavalla kritisoida. Uskolliset selänpesijät ovat puolestaan ryhmä, joka jaksaa uskoa omiinsa lähes loppuun saakka. Heillä riittää uskoa ja pitkäjänteisyyttä. Lisäksi he haluavat, kenties ennen kaikkea, ylläpitää rauhaa joukkueen ympärillä. Pitkäjänteisyyteen kyvyttömille taas jo pari paskaa peliä riittää luomaan käsityksen pelaajan potentiaalista.
Itsehän en uskonut Karhuseen alun perinkään (kuulun harvinaiseen luokkaan Varhaiset Näkijät).
Näin todistin jo niinkin varhain kuin 19.5.2015. Karhusen otteet edellisvuosien pleijareissa nimittäin eivät olleet sellaisia, jotka olisivat herättäneet erityistä luottamusta. Oikeastaan keskeisin syy hankinnan kritisointiin oli se, että koska tapparan rosteri ei tällä budjetilla voi olla ykkösluokkaa, tarvittaisiin menestykseen väistämättä ykkösluokan veska. Ja kun tähätään lisätään jampan ikä (lue: kehityspotentiaali) ja suolainen hinta, siirron mielekkyyttä oli syytäkin epäillä. En tiedä, mitä erityistä Tononen/Mikki Karhusessa näki, mutta ehkä hyvä että näki, time will tell.
Usko oli koetuksella toki monella muullakin. Kun seuraa Tappara.co:n Karhus-ketjua, uskollisempienkin selänpesijöiden toivo alkaa hiipua siinä tammi-helmikuun vaihteessa. Ja kun kohdistaa valokeilan Karhusen kenties suurimman Selänpesijän teksteihin, jopa hänelle Karhusen otteet "vetää mietteliääksi" (Selänpesijä 30.1.2016). Ja tämä oli, palstalaisten keskuudessa kunnioitetulta ja arvostetulta, Selänpesijältämme todella kova lausunto. Tilanne oli siis kiistämättä erittäin huolestuttuva. Sivuhuomiona on todettava, että on sinällään huojentavaa, että uskollisimpienkin toivo alkoi loppujen lopuksi horjua; todennäköisesti arvon Selänpesijämmekin olisi helmikuun alussa kieltänyt Herransa heittämällä ainakin kolme kertaa. Ja tämä on otettava vain kehuna ja todistuksena (ainakin jonkinasteisesta) selväpäisyydestä - vain hullun usko olisi tuolloin voinut olla horjumatta, sen verran epävarmaa ja epävarman oloista Karhusen työskentely koko kauden oli ollut.
Mutta katso, istu ja pala - koitti helmikuun puoliväli, ja jotain tapahtui. Mutta mitä tapahtui? Oliko kysymys Karhusen otteista vai puolustuspelin parantumisesta vaiko molemmista, sitä en osaa sanoa. Tällä hetkellä arvon Selänpesijämme oletettavasti nauraa poterossaan partaansa, mutta se hänelle suotakoon.
Olisi joskus mukava kuulla, kauden jälkeen tai muutaman vuoden kuluttua, mikä selitti parantuneet otteet. Nyt jos asiaa asianosaisilta tiedustelee, vastauksena on todennäköisesti ympäripyöreää jargonia.
Mutta eihän tämä kausi vielä ohi ole. Ei Karhunen vielä itseään legendaksi ole pelannut, vaikka yleisilme onkin muutamassa viikossa petraantunut. Vasta pleijarit lopullisesti näyttävät, onko Karhunen
Fonzie vai Kermit.