Mikä aktivisteissa ärsyttää minua?
Mietin tässä, miten saisi koottua vastamielenosoituksen? Se olisi tapahtuma, johon kaikki aktivistien terroritekoihin kyllästyneet voisivat kokoontua mukanaan hieman kättä pidempää.
Vastamielenosoitus järjestettäisiin aktivistijärjestöjen kokoontuessa, heidän kokouspaikkansa välittömässä läheisyydessä. Vastamielenosoittajat käyttäisivät oikeuttaan tunkeutua kokousalueelle, ja - mikäli provosointi- ja häirintäoikeutta yritetään rajoittaa - pirstoa paikka säpäleiksi ja pommittaa aktivisteja polttopulloin, kivin ja jauhesammuttimin. Mikäli kokous olisi järjestetty kaupunkialueella, olisi oikeutettua tuhota lisäksi alueella asuvien ihmisten henkilökohtainen omaisuus. Pätevä perustelu ja oikeutus toiminnalle olisi, että vastamielenosoittajat ovat eri mieltä asioista aktivistien kanssa.
Älkää ottako mielipidettäni liian tosissanne. Yllä kuvailemani toimintamalli on haihattelua, mutta olen osittain vakavissanikin.
Minä olen nimittäin huomannut olevani eri mieltä useimpien kohtaamieni aktivistien kanssa. Ja, uskokaa minua, olen kohdannut heitä paljon. Aktivismi on tietenkin hirveän laaja käsite, mutta tarkoitan lähinnä sitä ihmisryhmää - tiedätte kyllä mitä tarkoitan - joka katsoo aiheelliseksi osoittaa mieltään länsimaista elämäntapaa vastaan. En välttämättä ole ollut niinkään eri mieltä heidän edustamistaan aatteista, vaan olen yksinkertaisesti leipääntynyt heihin itseensä. Tiedän yleistäväni rajusti, joten älkää pahoittako mieltänne siitäkään liialti.
Syynä on se, ettei yksikään vaahtoaja ole osannut vastata hyvin yksinkertaiseen kysymykseen siitä, mitkä ovat juuri hänen motiivinsa ajatella, kuten hän ajattelee, ja toimia, kuten hän toimii? Yksioikoinen havaintoni on ollut, etteivät he juurikaan ole tainneet asiaa edes miettiä luodessaan jyrkät käsityksensä siitä, mikä maailmassa on oikein ja mikä väärin. Niin tiedostavina kuin he esiintyvätkin, tuntuu useimmalle heistä olevan ylivoimaisen vaikeaa irroittaa itsensä kritisoimastaan asiasta, eli objektiivisuus.
Samanlainen, ylenmääräisen henkilökohtainen ja tunneperäinen sidos yhteen mielipiteeseen - yhdistettynä yllytetyn väkijoukon kollektiiviseen tuntemukseen, yhdistää jääkiekkokatsomoa. Kannattaja saattaa tuntea oikeutettuna, että vastustajan pelaajaa lyödään. Vastakkaisen ryhmittymän mielipiteen kumoamiseksi puolustellaan tekoa vetoamalla mielikuvien herättämiin tunteisiin, joissa vastustajan toiminta nähdään puhtaan urheilun vastaisena, epäeettisenä ja vastustettavana toimintana. Vastustajan kannattajat nähdään alempiarvoisena, vähemmän älyllisesti toimivana joukkona, siinä missä omalla puolella toimivat vain vahvat persoonat ja yksilöt. Tilanteen kiihottaman katsojan kokemus on hyvin subjektiivinen.
On selvää, että yhteiskunnallisissa asioissa opposition on pidettävä tavallista kovempaa ääntä, ja puhuttava asioista pelkistäen, subjektiivisesti, jotta heidän mielipiteensä ylipäänsä huomattaisiin. Radikaali ja yllättävä toimintatapa, kuten se, että aktivisti pysäyttää minut kadulla keskustellakseen, saa ainakin minut kuuntelemaan hetken aikaa, mitä asiaa hänellä on. Tuskastunut kyllästymiseni johtuukin siitä, että siinä vaiheessa, kun ääriryhmien edustajat saavat puheenvuoronsa, ei synnykään keskustelua, vaan dialogi katkeaa samalla hetkellä, jolla julistaminen alkaa; viimeistään, kun esitän kysymyksen heidän todellisista motiiveistaan.
On helppoa kirjoittaa yksittäinen mielipide, irralleen kaikesta muusta. Yksittäinen mielipide on esimerkiksi se, että tarhaeläinten elinoloja tulee parantaa. Yksittäisenä lauseena se olisi lähes puhdas ajatus, vailla mitään sivumerkitystä tai muuta sisältöä kuin huoli turkiseläinten hyvinvoinnista.
Yksikään ajatus ei kuitenkaan voi olla puhdas, eikä vailla sivumerkityksiä. Jokainen mielipide syntyy heijastumana ihmisen tekemistä havainnoista. Pelaaja kaadetaan jäällä, ja yleisö tilanteen nähdessään taltioi mieleensä kuvan tuosta hetkestä. Syntyvään kuvaan vaikuttavat katsojan kaikki aiemmat mielipiteet ja kaikki hänen aiemmat kokemuksensa, ympäröivien ihmisten reaktiot, katsojan tunnesiteet pelaajien edustamiin joukkueisiin, ja yksittäiseen pelaajaan yhdistyvät mielikuvat, synnytetyt toiveet ja haaveet. Herää oikeutettu kysymys, näkeekö kaikkien ulkoisten häiriötekijöiden keskeltä enää itse peliä; harhautuuko kyky nähdä peliä sellaisena kuin se on alun perin tarkoitettu nähtävän. Katoaako kyky kritisoida vastapuolen toimia jo vastustajan värien näkemisen synnyttämään kiihkoon, ja omien värien kantamisen tuomaan voiman tunteeseen? Eihän elokuvakriitikkokaan pysty tekemään työtään, mikäli tempautuu mukaan kuvan luomaan illuusioon, ja lakkaa näkemästä, millä keinoin se illuusio on luotu. Yleisöllä on toki oikeus tempautua mukaan peliin, mutta kritiikki vaatii tunnetta enemmän.
Olen tälläkin palstalla usein perään kuuluttanut kykyä asettua vastustajan saappaisiin. Tapaamillani aktivisteilla tätä kykyä en ole juuri huomannut olevan, se on hukkunut johonkin heidän ehdottomuutensa alle. Enkä siksi yhtään ihmettele, miksi aktivistien listoilla vastustettaviksi todetut kohteet ovat juuri ne, mitkä ovat. He hyökkäävät pelkästään yksinkertaisia kulutusyhteiskunnan symboleita vastaan. Ronald McDonald on heille samanlainen kiihkon kohde kuin Hjallis on maakuntien kiekkojoukkueiden kannattajille; uhka, jonka tekoja kritisoidaan aiheesta siksi, että hänellä on vaikutusvaltaa, mutta valtaosin aiheetta, koska kritiikkiä sumentaa joukko mielikuvien pohjalta luotuja, liian vahvoja tunteita.
Aktivistien sodassa tuulimyllyjä vastaan ei tunnu myöskään olevan enää tärkeää muu kuin se, että he saavat näkyvyttä, eivät asialleen vaan itselleen ja niille väreille, joita kantamalla he tuntevat olevansa muista ihmisistä eriäviä. Se on samanlainen alakulttuurin muoto kuin mikä tahansa muukin 1900-luvun kaupungistumisen myötä syntynyt liike ja muoti, tapa erottua ympäröivästä ihmismassasta. Oma tarve näkyä muiden joukosta, joka lopulta perustuu ihmisen alkeelliseen pariutumisviettiin, on se kaivattu motiivi, joka yhdistää jokaista valtavirrasta erottuvaa liikettä, ja joka on se mielipiteitä sotkeva häiriötekijä, joka aktivistien paatoksesta tulisi pystyä erottamaan ja pudottamaan pois, jotta oltaisiin edes lähellä kaivattuja, objektiivisia ajatuksia. Valtaosan menneiden vuosikymmenten liikkeiden aktivisteista paatos hiipui samalla, kun hormonitoimintakin, ja he vähitellen muuttuivat keski-ikäisiksi supermarkettien asiakkaiksi, joiden kommunistiset ihanteet karisivat sitä myötä, kun vuositulot kasvoivat.
Mitä suuremmaksi kaupunkeihin ahtautunut valtavirta on kasvanut väkimäärältään, sitä voimakkaampaa vastarintaa on syntynyt tarpeesta erottua siitä. Maailmaa parantavana esitetty sanoma jää sivuseikaksi, kun nuoriso hakee omaa identiteettiään. Monet tuntemani aktivistit ovatkin olleet pinnallisimpia ihmisiä, joita olen elämäni aikana tavannut. Heillä on lopulta käsissään vain joukko valmiiksi pureskeltuja valintoja, joihin tukeutuen he arvottavat maailmaansa mustavalkoisella asteikolla, johon piirretyn häilyvän rajan eri puolille asettuvat ne asiat, joita tulee joko voimakkaasti puoltaa tai vastustaa, ja jossa mihinkään ei voi suhtautua edes osin neutraalisti. Se on kuin joukko tauluja, jotka valitaan näyttelyyn sen perusteella, millä niistä on hienoimmat kehykset.
Ajatus on kadonnut. Mikäli valtaosa maailman ihmisistä omaksuisi aktivistien ajatukset, alkaisivat aktivistit vastustaa niitäkin, erottuakseen.
Mielenosoittajat marssivat globalisaatiota vastaan, koska he väittävät sen uhkaavan demokratiaa. Muutaman kansankiihottajan käskystä toimiva, väkivaltaisuuksiinkin asti yllytettävissä oleva joukko ei kuitenkaan ole demokraattinen. Se joukko on hyvin homogeeninen, ja helposti ohjailtavissa. Everybody, clap your hands.
Valta aktivistien ohjaamiseen on niillä, joilla on kyky synnyttää mielikuvia. Niissä mielikuvissa liikkuu rauhanomaisia ja hyväntahtoisia hippejä, ja fasisteja poliiseja, joilla ei ole nimiä, eikä kasvoja mellakkakypärän pleksin takana. Kommunistisissa valtioissa kansaa on aina ohjailtu propagandan voimin, luomalla kuvia vihollisesta, jota tulee vihata. Se on paljon vaarallisempaa propagandaa kuin niiden mielikuvien luonti, joilla länsimaissa on ohjattu kansaa äänestämään ja ostamaan tiettyä imagokampanjan tuotetta, joka on saatu näyttämään mielikuvaltaan muita positiivisemmalta.
Tiedän saavani päälleni vihan purkauksia niiltä, jotka ovat jaksaneet kirjoitukseni lukea. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, on pelkästään hyvä asia, että vallitsevaa elämäntapaa kritisoidaan. Kriittisyys ei kuitenkaan saa olla keinot pyhittävä oikeutus, joka tekee aktivistien toiminnasta puhdasta, ja edelleen itse kritiikin yläpuolelle nostettavaa hyvän tekemistä.
Jokainen ulkopuolisten vaikutteidenkin sotkema ajatus on lopulta yksilöllinen. Todellinen demokratia lähteekin yksilön ilmaisuvoiman kasvusta, tilaisuuksista ja kyvystä tuoda julki ajatuksensa ilman, että se täytyy ensin koristella jonkin tietyn alakulttuurin symbolein, ja värittää tietyillä väreillä, ennen kuin ihmiset osaavat sen sisällön lukea.