Tulipa sitten keväällä tehtyä se "elämän suurin virhe" ja aloitettua omakotitalon rakentaminen, ja tietysti ns. pitkästä ja aika maksimaalisella oman työn osuudella ja pääosin yksin. Tai no periaatteessa kyseessä on laajennus kun vanhan talon kylkeen rakennetaan, mutta 170m2 tulee uutta tilaa, autotallin sisältäen ja kaikki LVIS-tekniikka, märkätilat ja keittiö tulevat uuteen osaan, eli uudisrakentamiseen verrattavissa muilta kun "työmatkan" osilta. Paperirumban jälkeen toukokuussa alkoi vanhan ladon purulla ja kraaterin kaivuulla savimaahan. Siitä sitten anturapohjia ja -muottausta, yli 200 tartuntaa ja lisäraudoitusta anturamuottiin 14 tonnia sokkelin valuharkkoja kannettuna paikoilleen montun reunalta, valutyöt, kaikki putki ja EPS-asennukset ja lapiomiehen homma (kaivinkone sentään oli apuna), rungon pystytys ja nyt viimein aluskate on paikoillaan ja lähellä että mökki pitää vettä. Tai no vitusti siihenkin on vielä työtä, että saa tuulensuojalevyt paikoilleen ja vinosateetkin pysyvät ulkona. Sopivasti sai kattotuolit paikoilleen juuri ennen niitä kaatosateita ja pari viikkoa ja monta saderintamaa siinä meni että saatiin aluskate päälle.
En kyllä olisi osannut ennustaa tätä stressin määrää, vaikka toki tiesin ettei tämä mikään pikku-urakka ole. Ajattelin että kun samalle tontille rakentaa niin siinä pikkuhiljaa pakertelee kun ei mikään kiire ole ja vanhassa osassa pystyy hyvin asumaan, jos väsyttää niin pitää taukoa. Yhtäkkiä olikin loppukesä ja puurunko pystyssä keskellä kaatosateita ja tajusi että kuivumisolosuhteet eivät ole enää kovin optimaaliset, pimeys lisääntyy ja pakkasetkin ovat jo nurkan takana, ja pitäisi eristeitä saada paikoilleen, ainakin nyt lattiaan että välttäisi routavauriot. Jos vaan minkäänlaisia kelejä on niin pakko on töihin raahautua, vaikka kuinka väsyttäisi ja kolottaisi ja olisi ollut töissä kiirettä.
Tuo vesikattohomma oli kuitenkin sitä vittumaisinta puuhaa. Siinä kun putoamiskorkeus alkaa olla reilua viittä metriä ja pitäisi jäykistyksiä ja päätyräystäitä tehdä aivan fletkujen kattotuolien päällä, ilman tottumusta tuollaiseen työskentelyyn niin ihan pari kertaa meinasi mennä sormi suuhun. Varsinkin räystäisiin meni aivan tolkuttomasti aikaa, kun ristikoiden alapaarteelta kurotteli jalat jännityksessä poikasia ja tukia naulaamaan. Aikaa räystäisiin meni varmaan enemmän kuin aluskatteen ja laudoituksen asentamiseen.
Tutut kyselevät käydessään että "eikö ole hienoa nähdä oma kättenjälki" tai "oletteko jo miettineet millainen keittiö tulee" tjsp, mutta enemmän ne omat tunteet ovat olleet siellä vitutuksen, väsymyksen ja stressin puolella, ja välissä toki muutama lyhyt onnistumisen tunne kun joku työvaihe on valmistunut. Siitä on sitten siirrytty seuraavan työvaiheen stressinaiheisiin. Keittiön sisustuksen yksityiskohtia ja tapettien väriä ei ole ´ihan hirveästi´ jaksanut miettiä. Synkimmällä hetkellä, ukkosmyrskyssä kävi ohimennen mielessä että "jospa salama osuisi noihin rungon vieressä oleviin terästelineisiin ja palaisi koko paska pois niin pääsisi tästä eroon". Ylivoimaisesti suurin stressinaihe on lopputuloksesta, kun nostetun lainan määrä kasvaa ja sitä myöten taloudellinenkin riski lisääntyy, mutta eiköhän se tästä vielä helpota. Jos tästä vielä kuivin jaloin selvitään ja tulee joskus lähdettyä uuteen projektiin, niin on ehkä hieman enemmän itsevarmuutta ja vähemmän stressiä tietyistä työvaiheista ja osaa jotkut asiat tehdä toisin. Ensi kerralla ainakin hoitaisin suunnitelmat ja tarjouspyynnöt aikaisemmassa vaiheessa, vähintään määrälaskennan osalta, niiden hieromiseen ei yksinkertaisesti riitä energiaa kun rakentaminen on käynnissä. Vesikattoa miettisin myös uudestaan, vähintäänkin ottaisin räystäselementit kattoristikoiden yhteydessä.