Hyviä pohdintoja täällä, kinkkisiä asioita. Itse olen asustellut "ulkomailla" yhteensä jo vajaat kymmenen vuotta, eli heittämällä valtaosan työelämästäni, enkä ole vieläkään keksinyt vastausta.
Aikoinaan kun kävin ensimmäisen kerran vähän pidemmällä työmatkalla ulkomailla, niin kotiin palatessa oli niin tippa linssissä ja "Suomi on mun kotimaa" mielessä
Sitten muutin ensimmäisen kerran (sinkkuna) läntiseen Eurooppaan, verovapaaseen autoon kamat mukaan ja laivaan. Uusi ja pelottavakin tulevaisuus vieraalla maalla odotti, en oikeastaan tiennyt yhtään mitään mitä odottaa. Kun pari kuukautta meni, muurit jotenkin murtui ympäriltä ja alkoi ymmärtää että ei nämä "ulkomaat" ole sen kummempia kuin Suomikaan, kieli on vaan vähän outo, mutta kyllä tämä tästä.
Kuukaudet vieri, vaihdoin taas maata, ja taas oli orpo olo puserossa, mitään muuta pysyvää ei ollut elämässä kuin se taxfree-auto ja suomalainen kännykkä. Eteenpäin sano Mannerheim. Jälleen kuukaudet vieri, elämä ulkomailla alkoi maistumaan, isossa ja suht. vapaamielisessä biletyskaupungissa oli sinkkumiehen kiva olla, kavereitakin alkoi siunaantua. Aloin nauttia "maailman metropoleista". Tosin siinä samalla haukuin kohdemaat yleensä aina pystyyn, koska Suomessa vaan kaikki asiat toimii niin hyvin.
Taas meni kuukausia, ja taas vaihdettiin maata, mutta nyt vaikutti siltä että olin löytänyt oman palani taivasta. Ensinnäkin adrenaliini suonissa tuntui hyvältä, oli mahtavaa olla aito maailmankansalainen, paahtaa tukka putkella ympäriinsä. Toisekseen uusin asuinmaa tuntui mahtavalta, liksa hyvä, hieno työ-ympäristö, talliin ilmestyi jo punainen avo-sportti sen taxfree auton viereen (joka ei enää tässä vaiheessa ollut taxfree). Elämä hymyili. Meni vuosi. Sitten aloin tajuta että en taida löytää täältä elämänkumppania, jotenkin paikalliset naiset ei oikein syvemmin tykkää meikäläisestä. Siinä samalla alkoi kaivata suomalaisia paikannimiä, musiikkia, televisiota, asiakaspalvelua, byrokratiaa, pankkeja, ja tietysti eniten kaikista, kuningas jääkiekkoa. Vielä tarkemmin, kyllä jääkiekkoa on täälläkin, mutta kaipasin HIFK:ta.
Pisteenä i:n päälle sitten löytyi suomalainen tyttöystävä, ja ennenkuin huomasinkaan oli edessä muutto Suomeen. Mahtava tunne muuttaa takaisin kotiin. Tosin kun vaimon (silloin vielä tyttöystävä) kanssa käytiin tekemässä "amazing race" tyyppinen autonhakureissu, tyttöystävä kysäisi että eikös me voitais joskus vaikka asua täällä, vaikuttaa ihan kivalta? Tuumasin että eläkkeellä sitten, mä oon nyt just lähdössä täältä.
Meni 2 vuotta, ja kaikki kultaiset muistot ja ruusuntuoksuiset kaipuut oli karisseet pois. Suomi EI ole niin ihana kuin se ulkomailla ollessa tuntuu, itse asiassa olin koko sen 2 vuotta jo täysi "alieni", suomenkieliset termit vähän hukassa, ja kaiken huipuksi olin vielä olevinani jotenkin (muiden mielestä) parempi tyyppi kun oikein ulkomailta tulin suoraan välijohtoon. Eli en enää kokenut olevani omieni joukossa, minua hyljeksittiin.
Sitten tuli YT:t, laskin 1+1 ja aloin hakea taas paikkaa ulkomailta. Tällä kertaa oli kuitenkin jo vaimo + 2 lasta, joten ajauduimme todella hajottavaan etäheiluntaan, lähes viikottain reissasin Suomen ja uuden työmaan välillä. Ei tätä kauaa jaksaisi, joten alettiin suunnitella että perhe tulee mukaan sinne missä olen. Ei oikein sopimusneuvottelut luistaneet, joten laajensin hakukohteita, ja lopulta edessä oli paluu Sveitsiin. Tällä kertaa koko elämä pakattiin täysperävaunurekkaan, vaimo ja 3 lasta koneeseen, järjestettiin uusi auto odottamaan Zürichin lentokentälle ja menoksi.
Tällä tiellä on nyt oltu viitisen vuotta, ja oikeastaan vasta nyt voisin sanoa että alkaa avautumaan tämä maa. Aikaisemmin sitä vaan luuli tietävänsä jotain, ihmisetkin on vähän vieraskoreita ja uteliaita, mutta nyt on päässyt jo täysillä arkeen kiinni. Ja se kuva on kyllä kokolailla erilainen verrattuna siihen mitä se oli tyyliin 2 vuoden jälkeen.
Siis juu, maa on vauras, kaikki toimii, oikeudenmukaisuus, turvallisuus ja yksilönvapaus on arvossaan. Liksat on hyvät, verot matalat, autot halvat, maisemat hienot, maantieteellinen sijainti fantastinen.
Mutta siinä samalla mihin vasta nyt on alkaneet silmät aueta, maa on erittäin tylsä, ihmiset ovat todella suppeakatseisia, katkeria kateellisia riittää ihan siinä missä Suomessakin, hulluja tuntuu riittävän aika paljon (siis ihan oikeita mielenterveysongelmaisia), itsemurhatilastot ovat korkeat, ja meistä ei vaan tule ikinä sveitsiläisiä. Kun samat ihmiset ovat asuneet samoissa taloissa samoissa laaksoissa samojen naamojen keskellä yli 1000 vuotta, niin on ihan turha kuvitella että jonain päivänä kokisit oikeasti yhteenkuuluvuutta, tai olisit oikeasti tervetullut. Päinvastoin meidän näkökulmasta muukalaisviha ja rasismi alkoi herätä vasta tyyliin neljän vuoden kohdalla, siihen asti meni oikein mukavasti. Niin naapurustossa kuin lasten kouluissakin.
Aikamme olemme tilannetta vitutelleet, ja sitten tuumasimme että hei, muutetaans hiukan lähestymistapaa. Suomalaiset on käsittääkseni ainoa maailman kansa, johon on jostain syystä periytynyt tämä "maassa maan tavalla" lötinä. Kaikki muut kansalaiset ovat ylpeitä itsestään ja juuristaan, eivätkä todellakaan mene uuteen maahan "integroitumaan", vaan levittämään sinne omaa kulttuuriaan. Miksi suomalaiset eivät kunnioita omaansa sen verran että olisivat siitä ylpeitä?
No, päätimme siis tehdä tämän. Otamma nykyisestä kotimaastamme irti ne edellämainitut hyvät asiat, tämä on loistava tukikohta elämiseen, mutta jos meille näytetään kuvainnollisesti fingeriä, niin vedetään sitten takaisin vastapalloon. Emme ole sveitsiläisiä, emme tule olemaan sveitsiläisiä, me olemme suomalaisia ja ylpeitä siitä. Suomi on loistava tänä muistojen pohjolana, meillä on siellä loma-asunto, käydään aina lomille, mummot asuu siellä, Suomesta nauttii eniten kun vaan viettää siellä laatuaikaa.
Arjen rutiinit vedetään läpi täällä nurkkapatrioottien perslävessä, nautitaan niistä hyvistä puolista, mitä kyllä riittää. Ja sitten vapaa-aika käytetään matkustellen ympäriinsä, nauttien elämästä. Ei kukaan pakota juurtumaan tänne, tai edes yrittämään sitä. Ja välillä Suomesta saa tarpeekseen jo sillä kuukauden kesälomalla, sitten muistaakin ettei sitä nyt niin älyttömästi tarvitse kaipailla, välillä jopa kokonaan päinvastoin.
Mitähän tällä pitkällä sepustuksellani halusin sanoa? Sitä vaan että ulkomaille muutto on tunteiden ja kokemusten sekamelskaa, mutta ehdottomasti sen arvoista. Maailma on suuri ja ihmeellinen, sitä kannattaa kyllä komuta. Koti-ikävä on petollinen tunne, sille ei kannata antaa periksi liian helposti. Kun muutatte ulkomaille, miettikää että miksi haluatte sitä, ja sitten kun se koti-ikävä iskee, miettikää onko se joku muuttunut miksi halusitte lähteä.
Sanon vaan että Suomeen paluu ei ole helppoa, eikä sille tielle kannata lähteä ellei ole TOSI varma siitä.