No johan pommpas!
Nyt täytyy heti tähän kärkeen tunnustaa, että olin jo aikapäiviä sitten luovuttanut siinä suhteessa, että olisin jaksanut odottaa uutta ja mielenkiintoista musiikkia elinaikanani syntyväksi. Kapeakatseisuudessani jämähdin tuonne (teinivuosieni) '80 ja '90 luvun alkupuoliskon tuotannolle, kuunnellen puhki kaikki tuon aikakuden suosikkini.
Sitten lähdin kulkemaan aikajanalla taaksepäin, '70 luvulle jne., sieltä löytyikin koko joukko pakko-ostoksia ja levykokoelma alkoi karttua yhä vanhemmilla ja vanhemmilla (uudelleen re-masteroiduilla) levyillä.
Pelottavinta tässä on se, että nyt ad.2005 on mielipiteeni alkanut järkkymään ja olen rohkeasti tarttunut myös uusiin (julkaistu vuoden 2000 jälkeen) julkaisuihin ja "pakkokuunnellut" niitä. Kotimausuusaste oli kuitenkin etusijalla ja sieltä löytyikin yllätyksekseni aivan loistavaa kamaa mm. Ensiferum, Eternal Tears Of Sorrow, Finntroll, Viikate ja tietenkin Stam1na.
Timo Rautiaisen jynkytys ja Hynynen & Co. ei vakuutta millään tavalla vielä tänäkään päivänä.
No, jotta ei ihan otsikon ulkopuolelle luiskahdettaisi, niin eilen kävelin levykauppaan ja ostin SOAD:n Mezmerize ja Hypnotize levyt. Pelottavaa se oli, siksi paljon pändiä on hypetetty lähes joka paikassa (myös täällä), että epäilykseni pändiä kohtaan olivat suuremmat, kuin odotukset.
Sitten kotiin päästyäni odotin, että muu jengi, joka samassa osoitteessa asuu kömpivät yöpuulle. Minä sytytin olohuoneen lukulampun, avasin viinipullon, laitoin kuulokkeet korville, nupit kaakkoon ja laitoin levylaitaselle M-levyn. Tiukasti lyriikoita laulajasedän perässä tavaillen huomasin heti kohta hymyileväni.
Päräytin levyn lävitse ja kuulemani jälkeen poistuin parvekkeelle Cigarillolle. Virne naamalta ei kadonnut sielläkään.
H-levylle tein saman homman, kerralla lävitse, pimeässä, yhden valon valaisemassa Koillismaan itsemurhakaamoksen yössä.
Vaikka kuuntelukertoja olikin vain yksi molemmille levyille, niin jotenkin alitajuntani järjesteli levyt kokonaisuudeksi (en tiennyt tästä tuplalevy systeemistä, muuta kuin, että näin on), esimerkiksi Soldier Side -juttu avautui heti (vasta), kun viimeiset tahdit olivat kuulokkeistani kuihtuneet, ajattelin: ...hetkinen, eikös tämä ollut tuolla alussa?
Selasin H-levyä ja en löytänyt mitään viitteitä, sananparsia, kunnes sattui käteen M-levy ja silloin napsahti. Mahtavaa!
Täälläkin palstalla on vertailtu SOAD:n ensimmäisen kuuntelukerran tuovan mieleen FNM:n vastaavaan. Kyllä se pojat vaan niin on, että fiilikset olivat minullakin hyvin paljon samanlaiset, kuin esim. '89 FNM:N The Real Thingin päädyttyä vinyylilautaselleni, tai, kun ensimmäisen kerran kaiuttimistani pärähti soimaan Metallican Ride The Lightning -albumi. Myös YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -levy on saanut naamallani samanlaisen hymynkareen, kuin SOAD minulle viime yönä tarjosi.
Mitä opimme tästä?
Liian rohkeata olisi väittää, että uskoni 2000-luvun musiikkin olisi palannut, mutta uskottakoon nyt, että korvia ei kannata kuitenkaan sulkea kokonaan aikalaistemme tuotoksilta.
Hyvällä musiikilla on aina tapana pulpahtaa jostakin pinnalle, keinolla millä hyvänsä. Luottakaamme tähän.
Nyt täytyy heti tähän kärkeen tunnustaa, että olin jo aikapäiviä sitten luovuttanut siinä suhteessa, että olisin jaksanut odottaa uutta ja mielenkiintoista musiikkia elinaikanani syntyväksi. Kapeakatseisuudessani jämähdin tuonne (teinivuosieni) '80 ja '90 luvun alkupuoliskon tuotannolle, kuunnellen puhki kaikki tuon aikakuden suosikkini.
Sitten lähdin kulkemaan aikajanalla taaksepäin, '70 luvulle jne., sieltä löytyikin koko joukko pakko-ostoksia ja levykokoelma alkoi karttua yhä vanhemmilla ja vanhemmilla (uudelleen re-masteroiduilla) levyillä.
Pelottavinta tässä on se, että nyt ad.2005 on mielipiteeni alkanut järkkymään ja olen rohkeasti tarttunut myös uusiin (julkaistu vuoden 2000 jälkeen) julkaisuihin ja "pakkokuunnellut" niitä. Kotimausuusaste oli kuitenkin etusijalla ja sieltä löytyikin yllätyksekseni aivan loistavaa kamaa mm. Ensiferum, Eternal Tears Of Sorrow, Finntroll, Viikate ja tietenkin Stam1na.
Timo Rautiaisen jynkytys ja Hynynen & Co. ei vakuutta millään tavalla vielä tänäkään päivänä.
No, jotta ei ihan otsikon ulkopuolelle luiskahdettaisi, niin eilen kävelin levykauppaan ja ostin SOAD:n Mezmerize ja Hypnotize levyt. Pelottavaa se oli, siksi paljon pändiä on hypetetty lähes joka paikassa (myös täällä), että epäilykseni pändiä kohtaan olivat suuremmat, kuin odotukset.
Sitten kotiin päästyäni odotin, että muu jengi, joka samassa osoitteessa asuu kömpivät yöpuulle. Minä sytytin olohuoneen lukulampun, avasin viinipullon, laitoin kuulokkeet korville, nupit kaakkoon ja laitoin levylaitaselle M-levyn. Tiukasti lyriikoita laulajasedän perässä tavaillen huomasin heti kohta hymyileväni.
Päräytin levyn lävitse ja kuulemani jälkeen poistuin parvekkeelle Cigarillolle. Virne naamalta ei kadonnut sielläkään.
H-levylle tein saman homman, kerralla lävitse, pimeässä, yhden valon valaisemassa Koillismaan itsemurhakaamoksen yössä.
Vaikka kuuntelukertoja olikin vain yksi molemmille levyille, niin jotenkin alitajuntani järjesteli levyt kokonaisuudeksi (en tiennyt tästä tuplalevy systeemistä, muuta kuin, että näin on), esimerkiksi Soldier Side -juttu avautui heti (vasta), kun viimeiset tahdit olivat kuulokkeistani kuihtuneet, ajattelin: ...hetkinen, eikös tämä ollut tuolla alussa?
Selasin H-levyä ja en löytänyt mitään viitteitä, sananparsia, kunnes sattui käteen M-levy ja silloin napsahti. Mahtavaa!
Tämä on osin totta, osin ei. Omalla kohdallani paketin ensimmäinen kuuntelu kerralla onnistui, tosin täytyy myöntää, että loppupuolella oli jonkinlaista "puutumista" havaittavissa. Äkkiseltään voisin jopa väittää, että M-levyllä biisit ovat jotenkin kuuntelija ystävällisempiä, helpohkoja ralleja. H puolestaan ei anna armoa, vaan jatkaa siitä, mihin M jäi ja menee hieman ylikin.keppimies kirjoitti:
Täälläkin palstalla on vertailtu SOAD:n ensimmäisen kuuntelukerran tuovan mieleen FNM:n vastaavaan. Kyllä se pojat vaan niin on, että fiilikset olivat minullakin hyvin paljon samanlaiset, kuin esim. '89 FNM:N The Real Thingin päädyttyä vinyylilautaselleni, tai, kun ensimmäisen kerran kaiuttimistani pärähti soimaan Metallican Ride The Lightning -albumi. Myös YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -levy on saanut naamallani samanlaisen hymynkareen, kuin SOAD minulle viime yönä tarjosi.
Mitä opimme tästä?
Liian rohkeata olisi väittää, että uskoni 2000-luvun musiikkin olisi palannut, mutta uskottakoon nyt, että korvia ei kannata kuitenkaan sulkea kokonaan aikalaistemme tuotoksilta.
Hyvällä musiikilla on aina tapana pulpahtaa jostakin pinnalle, keinolla millä hyvänsä. Luottakaamme tähän.