Nyt on kyllä jo pakko avautua, tämä ketju tuntuu tavallaan sopivimmalta vaikka osin aiheen ohi meneekin... eipä sitä olisi uskonut, että itsellä tähän ketjuun vielä asiaa tulee.
Viime viikot eivät ole olleet ihan hirveän helppoja minulle: kolmisen viikkoa sitten sain kuulla mutsini sairastavan rintasyöpää, melkein heti sen jälkeen kuulin isoisäni kaatuneen kotona ja todennäköisesti jäävän loppuiäkseen enemmän tai vähemmän vuoteen omaksi, ja viimeksi kuluneen viikon aikana on alkanut tulla ilmeiseksi, että kissani tekee kuolemaa.
Mutsin tilanne toki ilmi tullessaan pysäytti, suretti ja pelotti, mutta asian käsittelyä on huomattavasti helpottanut se, että mutsi on luonteeltaan taistelija, ja on (valitettavasti) joutunut jo aiemmin tottumaan vaikeista paikoista selviytymiseen omin avuin. En voi kuin olla ylpeä siitä, miten hienosti hän on ottanut sairautensa ja sopeutunut uuteen tilanteeseen: lakoninen, rutikuiva huumorinsa kukkii niin kuin aina ennenkin, tosin nyt aikaisempaa hivenen mustempana. Lisäksi hänellä on tietysti minut ja useita hienoja ystäviä, ja sairaudesta toipumisen ennusteet ovat olleet keskimäärin hyvin valoisia. Jo tehdystä leikkauksesta toipuminenkin sujuu hyvin eikä tilanteessaan ole tällä hetkellä mitään kauhean epätoivoista, vaikka varsinaiset tulokset eivät vielä olekaan tulleet - täytyy ymmärtää, että ne voivat tuoda tullessaan vielä melkein mitä tahansa tietoa.
Isoisäni tilanne on oikeastaan ihan normaalia vanhenemiseen liittyvää ruumiin rappeutumista, eikä se yksistään välttämättä jaksaisi minua edes kauheasti ihmetyttää tai edes surettaa, mutta tapahduttuaan samaan aikaan kaiken muun kanssa vain lisää tapahtumien raskautta.
Jollain absurdilla tavalla kuitenkin kaikista huolista kissani kohtalo jaksaa tällä hetkellä surettaa kaikkein eniten. Se ei ole syönyt mitään viikkoon (ja on täten laihtunut kamalasti) ja istuu ja makaa vain apaattisena paikoillaan. Jo viime lauantaina se istui mutsin sängyllä ja vain tuijotti kuvaansa makuuhuoneen peilistä noin tunnin ajan, mikä kaikessa outoudessaan nosti ihokarvat pystyyn. Lääkärillä sitä ei ole vielä ehditty/tajuttu heti käyttää, mutta soitto kunnan eläinlääkärille vain vahvisti epäilyksiä siitä, että 12-vuotiaan kissan maksa ja/tai munuaiset alkavat olla jo paskana ja ilman kalliita hoitoja (joihin tällä hetkellä ja tässä tilanteessa ei yksinkertaisesti ole varaa, vaikka meillä lapsuudestani asti ollut kissa on sekä minulle että äidilleni hyvin, hyvin rakas) tai mahdollisesti niistäkin huolimatta sen päivät ovat luetut. Vaikea sitä on itsekään uskoa, miten tieto oman lemmikin riutumisesta surettaa, eikä asiaa helpota lainkaan se, ettei äidillenikään ole terveellistä joutua kotonaan seuraamaan kissaraukan kuihtumista.
Tällainen masentavien tapahtumien kasautuminen tuntuu kyllä jo lähinnä vittuilulta, ja jotenkin sitä alkaa jo pelätä, että asiat saavat vielä ikävämpiä käänteitä. Kaiken lisäksi opiskeluasiat ja siihen liittyvät isot työt painavat päälle. Motivaatio edes niiden ajattelemiseen ei voisi tällä hetkellä olla matalammalla.