Suomi sinä teit sen taas. Ja ihan itse. Vaikka pelattiin aika hyvin omaa peliä, vaikka maalivahdin osuutta maaleihin on kuulemma turhaa jossitella ja vaikka joukkue teki parhaansa, niin silti leijonalauma riiputettiin häntä koipien välissä korvasta taluttaen Prahan lentokentälle kesäloman viettoon. Taas revittiin pari sivua jo ennestään lyhyestä kirjasta "Suomi: kuinka pelaan johtoasemassa". Mediassa alkaa tuttu keskustelu miksi "meille aina käy näin". Mutta kukaan ei tule maininneeksi sitä, että ehkäpä me emme ole riittävän hyviä...
Onneksi suomalaiset tajuavat sentään hävitä jo riittävän aikaisin, niin ei tarvitse finaaleissa kärvistellä tuollaista suoritusta. Eipä liene toista joukkuetta, joka vuosi toisensa jälkeen kykenee yhtä tasaväkisiin suorituksiin, mutta onnistuu silti yllättämään kannattajansa. Tosin itsestäkin tuntuu siltä, että voittaminen tiukassa paikassa aiheuttaisin suomalaisessa melankolisessa mentaliteetissa sellaisen kohmelon, että sitä ei täysjärkisenä kestettäisi. Perinteistä pidetään kiinni. Hei, saisinko pussillisen sitä tuhkaa...
Analyysin paikka on kuulemma myöhemmin. Niinpä. Tulisi pian sanottua sellaisia asioita, jotka tulevat raakana ja suoraan ilman pitsiliinasomisteita mielipiteen reunassa. Eikun hymistellään ja jossitellaan. Katsotaan iloisin mielin eteenpäin. "No, kiekko ei vaan pomppinut tänään meille". "No, ei aina voi voittaa". "No-ronen, no chance". Ristiinnaulitseminen tehtiin tänä vuonna aivan liian helpoksi...
Jepu. Torilla tavataan. Nimittäin Mustamäen torilla. Toisinaan jopa absolutistin mieleen hiipii ajatus, että pään sekoittaminen jollakin kemikaalilla voisi totta totisesti olla hyvästä. Seuraavaksi jännätäänkin euroviisuja. Suomi onkin vahvasti mukana voittotaistossa, jälleen kerran. Sitä odotellessa, hovimestari: tunti Ismo Alankoa ja vtt kn vttt. Kiitos ja anteeksi. Pää ja takki ovat aika tyhjät, sitä se leijonalobotomia teettää...