Suomettuminen oli oman aikansa poiittinen tosiasia, käytännön pakko, jota nykyinen paheksuminen ei miksikään muuta. Se oli kylmän sodan aikaista väkinäistä rauhanpolitiikkaa, mutta tuostakin on päästy irti, ja nyt Suomea voitaneen pitää itsenäisenä eurooppalaiseen demokratiaan ja oikeuskäsitteeseen sitoutuneena sotiasliittoutumattomana maana.
Ulkopoliittisen liikkuma-alan kapeus oli pakko. Suomettuminen hyväksyttiin innoissaan, kun sisäpolitiikkaan saatiin neuvostovastaisuus. Ben Z ilmaisee asian itsesuomettamisena. Eliitti mätäni ja vapaaehtoisesti, kun kärkkyi herkkuja Tehtaankadun pöydästä. Suomettumisen esittäminen pakkona on yrjöttävää valkopesua.
Jatkosodan ja Neuvostoliiton kaatumisen välinen Suomi on kuin sekarotuinen koira Jeppe, jonka isäntä eli Neuvostoliitto on kytkenyt juoksunaruun. Voimme esittää Jepen näkökulmasta joitakin rinnastuksia.
Juoksunaru oli Jepen näkökulmasta tosiasia. Se oli vankka talon nurkan ja sähkötolpan väliin kiinnitetty vahva metallivaijeri, ja siinä Jepen liikkeiden mukaan kulkeva kiinnitysvaijeri oli puolestaan Jepen kaulapannassa kiinni. Irti ei Jeppe päässyt, se asia oli täysin isännän päätettävissä. Tässä ei ollut mitään kiistanalaista.
Juoksunarun ja siihen kytketyn kiinnitysvaijerin pituudet määrittelivät Jepen ulkopoliittisen liikkumavaran. Jos isäntä epäili Jepen lojaalisuuden kärsivän siitä, että pitkänpuoleisen kiinnitysvaijerin ansiosta Jeppe saattoi katsella talon nurkan takaa kirkonkylän valoja, niin isäntä saattoi uhata vaijerin lyhentämisellä. Ehkei vaijeria koskaan varsinaisesti lyhennetty, mutta joskus isäntä laittoi jonkun pojistaan nykäisemään vaijeria. Tällä isäntä ajatteli, että Jeppe muistaisi vaijerin mitan riippuvan isännän mielipiteestä. Näin se homma meni, eikä tässäkään ollut mitään kiistanalaista.
Jonkin aikaa vaijerissa juoksenneltuaan Jeppe päätti omaksua taktiikan, jota naapuruston koirat ryhtyivät kutsumaan suomettumiseksi. Moinen nimitys korpesi Jeppeä aika tavalla. Joskus isännän kanssa iltalenkillä kulkiessaan Jeppe saattoi tämän vuoksi vähän haukahtaa tai oikeammin vingahtaa naapuripihoihin. Isäntää tuo tuskin edes hymähdytti, tokkopa hän huomasikaan moista vikinää.
Suomettuneen Jepen idea oli se, että kehutaan ja mielistellään isäntää eri tilanteissa, paljon ja herttaisesti, ja ennen kaikkea oma-aloitteisesti ja pyytämättä. Siis ei pelkästään ojenneta tassua herkkupalaa kuonon edessä heiluteltaessa, vaan kehutaan isäntää, isännän asentamaa vaijeria, juoksulangan miellyttävyyttä, harvoin saatujen luukappaleiden maittavuutta, haukutaan isännän kanssa huonoissa väleissä ollutta kaivuriurakoitsijaa niin lujaa kuin keuhkoista irtoaa, ja niin edelleen. Jos isäntä suuttuessaan tai juovuspäissään pikkuisen potkaisi Jeppeä tai heitti nahkarukkasella perään, niin Jeppe tuli häntä heiluen vaikkakin peloissaan kierittelemään isännän jalkoihin. Persuksille osuneen nahkarukkasenkin se kiikutti isännälle takaisin, ja meni lopuksi nuolaisemaan pari kertaa isännän saappaita. Aamukahvitkin Jeppe olisi isännälleen keittänyt, jos vaan olisi osannut.
Ennen pitkää isäntä ja Jeppe omaksuivat hauskan leikin. Kutsukaamme sitä vaikkapa koiran ja isännän väliseksi liturgiaksi. Joskus iltaisin isäntä otti Jepen taloonsa sisälle, ja toisinaan isäntä ja koira saattoivat hivenen tunnelmoida ritisevän takkatulen ääressä. Jeppe tuli jäyhästi isännän viereen sohvalle, ja laittoi leuan isännän reiden päälle. Tällä Jeppe halusi vakuuttaa isännälle aikeidensa vilpittömyyttä ja lojaalisuuden korkeaa tasoa, ja ennen kaikkea muistuttaa isännän ja koiran välillä vallitsevasta ystävyydestä, yhteistyöstä ja miksei tarvittaessa avunannostakin. Isännän ja Jepen kanssa oli nimittäin sovittu, että jos isännän kanssa riidoissa ollut kaivuriurakoitsija koettaa ikinä tulla Jepen juoksulangan kantaman sisältä isännän ulko-ovelle, niin silloin Jepen on puolustettava isännän taloa ja tarvittaessa purtava niin peijakkaasti. Jos Jeppe tarvitsee tähän isännän apuja, niin isäntä tulee kyllä hätiin, mutta johtopäätös voi olla se, että noin huonolle koiralle ei isännällä ehkä olisikaan enää tarvetta. Seuraukset voisivat olla ikävät, ja tuo mahdollisuus Jeppeä hirvitti kovasti. Siksi Jeppe oli tuuminutkin, että on parempi vakuuttaa isäntä ilta toisensa jälkeen siitä, että välit isäntään ovat esimerkiksi luottamukselliset, kehittyvät ja rauhanomaiset, tai jonakin toisena iltana ystävälliset, molemminpuoliseen menestykseen tähtäävät, rohkeasti yhteiseen tulevaisuuteen tähyävät. Välillä isäntä saattoi tunnelmoinnin lomassa heitellä Jepelle clearing-makkaranpaloja ilmasta kiinni otettavaksi niin reilusti, että Jepen maha suorastaan kiilteli pyöreänä. Ja kun isäntä pikkuhiprakassa kehui Jeppeä kauniilla sanoilla pienesti rapsuttaen, niin koira alkoi itsekin uskoa, että Jepellä on isännän kanssa erityissuhde. Tässä ei ollut Jepen mielestä mitään kiistanalaista, ainakaan noihin aikoihin. Voi sanoa, että tuo oli tapa niin talossa kuin koirankopissa.
Vuodet vierivät. Isäntä sairastui ja poti aikansa kuolinvuoteella. Välillä Jeppe kävi nuolaisemassa hiipuvaa isäntänsä kättä, ja joskus isäntä jaksaessaan vähän rapsuttelikin. Lopun lähetessä isäntää ei pahemmin kiinnostanut Jepen juoksulangan pituuskaan. Kun isäntä sitten eräänä päivänä kuoli, niin ensimmäinen asia jonka Jeppe huomasi, oli että makkaranpalat loppuivat.
Sellainen oli Jepen tarina. Sille on olemassa jatkoakin, taloon tuli nimittäin uusi isäntä. Yrittäkääpä arvata, singahtiko Jeppe vapaudesta riemuissaan viittatielle syömään kylän koirien kanssa hevosenpaskoja, vai jäikö Jeppe kenties etsimään kotipihan nurkista jonnekin kadonnutta juoksulankaansa. Niin tai näin, ilman juoksulankaa Jepen oli pahuksen vaikea hahmottaa ulkopoliittista liikkumavaraansa.
