Tämänvuotiset presidentinvaalit ovat tuntuneet hankalalta siinä mielessä, että ehdokkaiden välille ei ole tärkeimmissä asioissa noussut kovin perustavanlaatuisia näkemyseroja. Tästä syystä vaalitenttejä on ensinnäkin tylsä seurata, mutta ennen kaikkea moinen tasapäisyys vaikeuttaa äänestyspäätöksen tekemistä. Minulla on ollut viime viikkoina jopa vähän vaalistressiä oman valintani suhteen, mutta nyt on alkanut hahmottua, kenelle tulen ääneni antamaan. Tai oikeastaan olen palaamassa hetkellisen epätietoisuuden jälkeen alkuperäiseen suunnitelmaani. Itse teen äänestyspäätökseni pääasiassa kolmen kriteerin nojalla: asiantuntevuus, edustavuus ja arvomaailma. Noista kaksi ensimmäistä painottuvat eniten, sillä arvojen osalta ei varmasti koskaan löydy ketään, jonka kanssa natsaisi kaikilla osa-alueilla. Vaikkapa eduskuntavaaleissa on sitten aina valittava sellainen puolue, jonka arvomaailma ja ajamat asiat ovat lähimpänä omia kulloisiakin prioriteetteja, mutta presidentinvaaleissa ehdokkaiden muut henkilökohtaiset ominaisuudet korostuvat. Seuraavassa muutamia kommentteja kustakin tämänkertaisesta ehdokkaasta:
Haavisto: Olin jo kauan ennen vaalitohinoiden alkamista päättänyt luikauttaa ääneni hänelle, mutta hyhmäinen suoriutuminen ensimmäisissä tenteissä sai minut horjumaan päätöksessäni. Ylen yksilötentti palautti taas kristallinkirkkaana mieleen, miksi haluan häntä äänestää. Ensinnäkin Haavistolla on rautainen kokemus kansainvälisistä tehtävistä esimerkiksi ulkoministerin ja rauhanneuvottelijan ominaisuudessa, mutta kirsikkana kakun päälle myös kyky sanoittaa tietämyksensä vakuuttavalla tavalla kansalaisille. Arvojen ja mielipiteiden osalta Haavistolla on hyviä ajatuksia muun muassa ympäristöasioista ja ihmisoikeuksista, kun taas vaikkapa talouspolitiikan ja maahanmuuton suhteen hän on vaalikonevastaustensa ja muiden kannanottojensa perusteella liiankin löperö – joskaan nehän eivät olekaan presidentin toimivaltaan kuuluvia aihekokonaisuuksia. Presidentin tehtävien kannalta olennaisemmista ulostuloista puhuttaessa hänelle tulee miinusta takavuosien sinisilmäisyydestä Venäjää kohtaan ja vielä taaempien vuosien hulluista puolustuksenmäärärahojenleikkaamistoiveista. Ensiksi mainittuun lienee kuitenkin moni muukin poliitikko syyllistynyt ja viimeksi mainituista on jo kosolti aikaa. Toisaalta Haavisto on osoittanut, että liika idealismi ei ole nykyään sumentamassa hänen järkeään. Tarvittaessa hän osaa olla hyvinkin lujana, kuten vaikkapa vaatiessaan yksiselitteisesti itärajan kiinnipitämistä vastatoimena Venäjän hybridioperaatioille välittämättä rajalle jäätyvistä naisista ja lapsista (näin kärjistettynä). Hän on myös miellyttävän ja rauhallisen oloinen henkilö, joten sopisi siinäkin mielessä Suomen edustajaksi maailmalla. Vaalikampanjan osalta oli varmasti hyvä ajatus lähteä liikkeelle valitsijayhdistyksen tukemana eikä Vihreiden ehdokkaana, jotta ääniä voisi kalastella laajemmasta populaatiosta, mutten tiedä kuinka paljon siitä lopulta on ollut hyötyä. Haavisto on myös nähdäkseni keskittynyt kampanjassaan pääosin presidentintehtävän kannalta olennaisiin asioihin eikä ole lipsahtanut liikaa sisäpolitiikan puolelle. Toisaalta hän on varteenotettava vaihtoehto sikälikin, että hänellä on oikeasti mahdollisuuksia päästä ainakin toiselle kierrokselle, ellei jopa voittaa koko roskaa. Eli summa summary: häntä aion todennäköisesti äänestää, ellei jotakin aivan katastrofaalista möhläystä vielä tapahdu tässä vaalien alla.
Halla-aho: Poliittinen historiani Halla-ahon suhteen on sellainen, että äänestin häntä eduskuntavaaleissa joskus takavuosina Helsingissä asuessani, kun maahanmuuttoon liittyvät kysymykset olivat päällimäisinä mielessäni. Luin myös satunnaisesti hänen Scripta-blogiaan. Halla-ahossa teki vaikutuksen erityisesti vakuuttava kirjallinen ja verbaalinen ulosanti, joka juontanee juurensa hänen taustaansa kielen ammattilaisena. Toki hän ja hänen puolueensa ylipäätään ovat profiloituneet valitettavan yksipuolisesti sen yhden ainoan aiheen ympärille ja muista aiheista he eivät aina tunnu ymmärtävän mitään. Mitä näihin käsilläoleviin vaaleihin tulee, niin edelleen Halla-ahon vahvuus on erityisesti raudanluja argumentointikyky. Hän loistaa etenkin spontaaneissa väittelyissä, mutta ennalta kirjoittuja puheita pitäessään hän on harvinaisen kankea esiintyjä ja pajattaa vain paperista kaikki aivoituksensa. Arvojen ja mielipiteiden osalta hänellä on edelleen hyviä pointteja juuri maahanmuutosta ja myös talouspolitiikasta, mutta toisaalta hänen maahanmuuttolinjansa on kyllä liiankin tiukka – esimerkiksi vaatimukset kansanedustajien suomalaisesta syntyperästä menevät mielestäni jo rasismin puolelle – ja ympäristöasioissa hän ja muut persut ovat liian leväperäisiä. Plussaa Halla-aholle tulee etenkin takavuosien kaukonäköisyydestä Venäjä-kannoissaan ja yleisestä sinisilmäisyyden puutteesta, joka onkin nostettu hänen kampanjassaan keskiöön. Lisäksi hän on suora ja kertoo kantansa rehellisesti, mutta kolikon kääntöpuolena nuo kannat herättävät usein pahennusta ja siksi hän olisi kansan kokoavaksi voimaksi turhan mielipiteitä jakava hahmo. Hän vaikuttaa myös sosiaalisesti sen verran kömpelöltä, että häntä on hankala nähdä sompailemassa sujuvasti edustustehtävissä kotimaassa ja maailmalla. Toki Halla-aho on sanonut, että kykenee mukauttamaan käytöstään kulloisenkin roolinsa vaatimuksiin, mutta tuskin hänestä mitään perusolemuksensa vastaista sulavaa salonkileijonaa voisi koskaan kuoriutua. Halla-aho oli itselleni toinen mahdollinen valinta äänestettäväksi, mutta juuri tuo vuorovaikutuksen kankeus ja persoonan ristiriitaisuus saivat minut kuitenkin hylkäämään ajatuksen.
Urpilainen: Hänellä on ihan vakuuttava ulosanti myöskin, sulava tapa esiintyä (tosin pää on epäluontevassa kenossa koko ajan) ja ajankohtaista ulkopoliittista kokemustakin löytyy tuoreen EU-komissaarin viran myötä, mutta minulle on korostunut hänen kampajassaan liian vankka keskittyminen arvoihin ja sisäpolitiikan sektorille kuuluviin seikkoihin. "Ketään ei jätetä!" Paitsi todennäköisesti Urpilainen äänestäjien taholta. Naiskortilla ratsastaminen on myös alhaista, sillä ei kai presidentin sukupuolella pitäisi olla mitään merkitystä herran vuonna 2024.
Andersson: Häneen pätee oikeastaan samat kommentit kuin edelliseen, mutta kolmannessa potenssissa (toivottavasti olen ymmärtänyt kyseisen laskuopillisen termin merkityksen oikein, toisin kuin Alexander Stubb). Argumentoijana Li Andersson on ehkäpä köörin toiseksi paras Jussi Halla-ahon jälkeen, mutta Anderssonin puheenvuorojen asiasisältö ei kaikilta osin vakuuta, vaikka ne onkin fiksun kuuloiseen pakettiin kääritty. Onhan hänellä tosin päteviäkin kannanottoja vaikkapa ilmastonmuutoksesta ja ihmisarvoista, mutta tietynlainen idealismi ja suoranainen naiivius tuntuu hallitsevan hänen ajatteluaan liikaakin ja siitä syystä hänen mielipiteensä vaikkapa ydinaseista, itärajan tilanteesta ja nykyisen hallituksen leikkauspolitiikasta ovat turhan sentimentaalisia. Jatkuva vaahtoaminen tuosta viimeksi mainitusta on muutenkin kyseenalaista ottaen huomioon juuri näiden vaalien luonne. Onhan presidentti toki arvojohtaja, mutta silti hänen pitäisi olla päivän sisäpolitiikan yläpuolella, joten istuvan hallituksen kritisoiminen on minusta presidenttiehdokkaaltakin suorastaan mautonta.
Essayah: Hänellä on toki ministerinpestinsä ansiosta ajankohtaista tietämystä myös ulkopoliikasta ja muutenkin hän on ihan asiantunteva, ei siinä mitään. Äänestyspäätökseeni vaikuttavat arvotkin kuitenkin sen verran, että en koskaan voisi äänestää KD:n ehdokasta. Sari Essayah ei sentään ole samanlainen ummehtunut tiukkapipo kuin vaikkapa Päivi Räsänen, mutta kyllä Essayahkin vastustaa mm. eutanasiaa, sukupuolineutraalia avioliittolakia ja perhevapaiden tasa-arvoistamista isän ja äidin välillä. Vaalitenteissäkin hänen Raamattuun perustuva kivikautinen arvopohjansa on tullut esille ainakin Lähi-idän kriisiä käsiteltäessä. Hän kiemurteli yksilötentissä kuin kala koukussa kysyttäessä, tuomitseeko hän Israelin liiallisen voimankäytön vastaiskuissa Gazaan. Papukaijan tavoin hän toisteli vain, että jokainen menetetty ihmishenki on menetys, mutta ei sanonut tuomitsevansa. Jumalan valittu kansa ei ilmeisesti voi tehdä mitään väärää.
Stubb: En oikein ymmärrä, mihin hänen suosionsa perustuu, mutta jos hänet valitaan, niin toivottavasti se joskus hamassa tulevaisuudessa selkiytyy minullekin. Tosin Stubb on käsittääkseni näistä ehdokkaista ehkäpä kokenein ulkopolitiikko Haaviston ohella. Stubbi vaikuttaa myös sosiaalisesti sulavalta supliikkimieheltä ja sikäli kyllä sopivalta Suomen keulakuvaksi. Minulle on kuitenkin ainakin aiemman poliittisen uran perusteella muodostunut kuva hänestä aika epävakaana ja ajattelemattomana ihmisenä, joka sanoo mitä sylki suuhun tuo ja joutuu sitten selittelemään tai pahoittelemaan. ”Sori siitä.” Nyt näiden vaalien alla hän on toki opetellut ulkoa jos jonkinmoisia lukuja, mutta ei ole silti onnistunut vakuuttamaan minua. Hänen kielenkäyttönsäkin on vähän huolimatonta moniin muihin poliitikkoihin verrattuna. Ei minulla kuitenkaan ole sen kummemmin mitään häntä vastaan enkä aio muuttaa Ruotsiin, vaikka hän pressaksemme päätyisikin.
Harkimo: Anteeksi nyt vain, mutta minusta hänen ehdokkuutensa on silkka vitsi. Aiemmin koko hänen poliittinen uransakin oli mielestäni vitsi, mutta enää en sentään ajattele niin jyrkästi. Nykyään hän tuntuu jopa ihan asiantuntevalta sisäpolitiikan saralla, mutta presidentin tehtävistä hän ei tunnu tajuavan edes sitä, mitä kaikkea niihin sisältyy. ”Presidenttinä ottaisin Petteri Orpon puhutteluun talousasioista.” ”Presidenttinä olisin jo ajat sitten sulkenut Ahvenanmaan Venäjän konsulaatin ja purkanut demilitarisaation.” Ööh, ehkä tuossa jälkimmäisessä oli tarkoituksella vedetty mutkia suoriksi, mutta silti naurettavaa väittää että presidentti pystyisi yksin tekemään moisia päätöksiä. Harkimolta on myös kuultu tenteissä joitakin selkeitä asiavirheitä ja hänen ulkopoliittisessa osaamisessaan on hahmottunut räikeitäkin puutteita. Hän esimerkiksi vaahtosi, että Naton on voitava tarvittaessa suorittaa Suomen maaperällä harjoituksia ydinaseilla, vaikka minullekin oli selvää sen kummemmin aiheesta mitään tietämättä, että ei sellaista aseistusta kyllä harjoituksissa käytetä. Lisäksi hän on paasannut ympäripyöreästi, että on tehtävä tarkat suunnitelmat Suomen osallistumisesta Naton operaatioihin maailmalla. Sehän on itsestäänselvää, mutta tulevalta presidentilta toivoisi kyllä jonkinlaista tarkempaa näkemystä noiden suunnitelmien mahdollisesta sisällöstä. Positiivista Hjalliksessa on kuitenkin se, että yleensä hän vastaa kysymyksiin suoraan ilman mitään venkoiluja. Minuun hänen kansankielinen ja populistinen ulosantinsa ei vain vetoa.
Aaltola: Hänen suhteensa taisi käydä ennen ehdokkaiden varsinaista julkistamista sellainen ”keisarin uudet vaattet” -ilmiö, mutta nyt vaalien alla se on onneksi hälventynyt. Itse en alun alkaenkaan tajunnut, mitä edellytyksiä hänellä olisi presidentiksi. Tutkijana toimiminen ei vastaa todellista poliittista kokemusta. Onhan sen noissa tenteissäkin huomannut, että hän kommentoi vieläkin enemmän asiantuntijana kuin presidenttiehdokkaana. Yksilötentissä hän sai vähän aiempia jaarittelujaan paremmin tuotua konkretiaa ulko- ja puolustuspoliittisiin kantoihinsa, mutta hänen arvomaailmastaan ei ole muodostunut oikein minkäänlaista käsitystä. Hänellä on myös omituinen tapa puhua itsestään kolmannessa persoonassa, mikä ehkä onkin paikallaan objektiivisuuteen pyrkivälle tutkijalle, mutta henkilövaaleissa pitäisi päinvastoin yrittää tuoda omaa persoonaa esille. Täysi noviisius politiikassa välittyy erityisen selvästi hänen naiiveissa haihatteluissaan puolustusmenojen nostamisesta kolmeen prosenttiin. Vaikkei talouspolitiikka tosiaan sinänsä kuulu presidentille, niin realiteetit pitäisi silti ymmärtää – jos puolustusmenoja haluaa nostaa noin radikaalisti, niin pitäisi olla esitettävänä myös jonkilainen suunnitelma rahojen alkuperästä. Aaltola osoitti lisäksi mautonta ylimielisyyttä ehdolle asettumisensa yhteydessä. ”Jos on tietoa ja on taitoa ja on rohkeutta, ja sitä ei muilla tunnu olevan, sitä näkemystä – niin sitten on vähän niin kuin velvollisuus lähteä.” Asiantuntijana hän on kuitenkin mies paikallaan ja niihin hommiin toivon hänen taas palaavan tämän fiaskon jälkeen.
Olli Rehn: Hädin tuskin muistan, että hän on ehdolla.
Eli yhteenvetona: Haavistoa äänestän, ellei ihmeitä tapahdu ja jos tapahtuu, niin sitten kai Halla-ahoa. Eiköhän tässä vaiheessa ole kuitenkin jo aika selvää, ketkä kaksi toiselle kierrokselle päätyvät. Myös toisen kierroksen voittaja vaikuttaisi tämänhetkisten gallup-tietojen perusteella valitettavan selvältä, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Toivotaan, että punavihreitä äänestäjiä lipuu runsain mitoin Haaviston taakse, vaikkei hän kuulemma olekaan tippaakaan punainen.