Sodassa haavoittunut vaarini kertoi minulle aikanaan, kuinka kovaa elämä Suomessa oli sotien jälkeen. Oli köyhyyttä, nälkää, sodassa tulleita henkisiä ja fyysisiä vammoja, pelkoa tulevaisuudesta. Mutta jollain piti jaksaa. Vaarilleni tuo henkireikä oli teksti-radion taajuus 23.5 Hz, jonka vaari viritti vastaanottimeensa innosta täristen niinä aamuina, kun Pentti Lundin joukkue oli yön aikana pelannut. Ne hetket, kun monotonisen amerikkalaisten ja kanadalaisten nimien seassa teksti-radiosta tuli Pentti Lundin suomalaisenvihreä nimi, auttoi vaariani jaksamaan, vaikkei Pentti koskaan saanutkaan myyttistä 20 pisteen rajaa rikottua.
Kyynel silmäkulmasta valuen, ääni täristen, vaari kertoi myös niistä pettymyksen aamuista, jolloin Pentti Lundin nimeä ei mainittu laisinkaan, vaikka Pentin joukkue oli pelannut. Erään kerran minä kysyin vaariltani alahuuli väpättäen, että vaari, voiko vielä nytkin käydä niin että suomalaiset eivät tekisikään pisteen pistettä NHL:ssä. Silloin vaari pyyhki omat kyyneleensä, taputti minua rauhoittavasti poskelle ja sanoi että ei hätää poika, nyt meillä on Kurri, meillä on Skriko, Ruotsalainen, Sinisalo. Meitä on monta. Enää ei homma ole vain Pentti Lundin harteilla, enää ei tarvitse pelätä pisteetöntä kierrosta. Vaikka jollekin suomalaiselle tulisikin pisteetön peli silloin tällöin vastaan, toiset kyllä paikkaavat. Näistä vaarini viisaista sanoista huoleni kaikkosivat, ja pystyin katsomaan tulevaisuuteen reippain mielin.
Mutta nyt, herran vuonna 2023, kun meillä on NHL:ssä yli joukkueellisen verran suomalaispelaajia, osa aivan eliittitasolla. Siellä pelataan 15 pelin kierros, jonka aikana 25 suomalaista kenttäpelaajaa plus muutama maalivahti on tulessa - ja kukaan, ei kukaan, tee pisteen pistettä! Nolla, plus nolla, on nolla. Millä minä selitän nyt tämänaamuisen omalle pojalleni? Millä minä saan selitettyä itselleni, että tästä huolimatta tulee jaksaa eteenpäin, ja katsoa tulevaisuuteen, purra hammasta, puristaa nyrkkiä taskussa, ja vain jatkaa eteenpäin.
Vaarini ja Pentti Lund pyörivät haudoissaan. Miten me olemme voineet antaa ihmiskunnan luisua takaisin tähän tilaan? Missä kohtaa olemme tehneet näin karmeita virheitä, että olemme päästäneet tilanteen näin surkeaksi?
Eeli Tolvasella on vielä erän verran aikaa näyttää meille, vaarilleni ja Pentti Lundin haamulle, että tilanne ei ole vielä menetetty. Tunnelin päässä on yhä valoa, pilvillä hopeareunukset, ruohoa on aidan takana ja se on vihreää. Vihreää kuin teksti-TV:n sivulle 235 aamuisin piirtyvät suomalaisnimet. Miten kaunis vihreä se onkaan. Emmehän me ole sitä iäksi menettäneet? Emmehän?
Eeli Tolvanen. Sinä olet ainoa toivomme.