Kiitti vinkistä, koska Berliinissä on tarkoitus Lontoon ohella käydä seuraavilla reissuilla ulkomaille. Pitää vain toivoa, että Union pelaisi kotonaan tuolloin.
Muutenkin hienoja kirjoituksia etenkin Mustalta Nuolelta, jotka saavat ajattelemaan. Onhan se hienoa omalla tavallaan, että leijonat on "koko kansan" juttu ja tuo parhaimmillaan paljon hyvää fiilistä tähän muuten protestanttisen kalseaan sekä latteaan arkeen. Muiden ilo on kuitenkin aina plussaa, vaikka itse ei leijonien peleistä saisikaan mitään hurmosta päälle.
Kuitenkin väite siitä, että MM-kulta '95 olisi oleellisesti/konkreettisesti auttanut Suomea lamassa on minusta ehkä hieman kaukaa haettua, mutta hyvään paikkaanhan se toki osui. Itsekin jopa muistaa sen pelin ja Jutin tuuletuksia tuli imitoitua sählypeleissä. En kuitenkaan osaa tarkkaan selittää, että miksi yleinen innostus ei sitten itseeni koskaan tarttunut sen enempää.
Haluaisin kyllä kokea minäkin juuri jotain vastaavaa eli jalkapallomatsin Saksassa, Englannissa tai vastaavassa - sekä ehkä joskus ihka-aidon NHL-matsin paikan päällä. En ole itse luonteeltani taipuvainen mihinkään ääriemotionaaliseen hurmokseen vaan olen joskus turhankin rationaalisesti ajatteleva enkä heittäydy spontaanisti tai helpolla yhteiseen hurmokseen ja kannustukseen. Ehkäpä juuri sen takia arvostan sellaista kannatusta, jossa ihmisten aito innostus ja ilo näkyy ja porukkahenki on kova, positiivisella tavalla.
TuTonkin peleissä mielelläni nykyisin seuraan peliä jostain vähän "syrjemmästä" (kun ikää karttuu, minusta tulee ehdottomasti itsekseen mumiseva toppatakkimies, joka muistelee jotain vuoden 1995 TuTon liigapelejä ja Teppo Nummisen päällä tehtyä maalia) ja tuen joukkuetta muilla keinoin kuin reippaalla äänekkäällä kannustuksella, mutta arvostan kaikkia heitä suuresti, jotka ilta toisen jälkeen jaksavat etulinjassa olla kannattamassa.
Kiitoksia sanoistasi, mukavaa että kirjoitukseni on ajatuksia herättänyt. Pelit ja Leijonien pelit tosiaan tuovat sitä iloa ja vaihtelua kalseaan arkeen. Ihan omalta työpaikaltani olen tämän asian havainnut, Venäjä-pelissäkin oli hauska nähdä kahden samoissa tiloissa toimivan työpaikan henkilökunnan kerääntyvän lähes spontaanisti yhteen, virittävän ns. infotaulutelevision Mertaranta-taajuudelle ja katsovan peliä yhdessä kummankin asiakaskunnan kanssa, lapsesta teineihin ja teineistä aikuisiin ja eläkeikäisiin senioreihin. Välillä piti töitäkin tehdä (ja pyörittää työkoneen pikkuikkunassa Sveitsin ja USAn peliä), mutta oli oikeastaan ensimmäisen kerran työpaikalla vastaava spontaani yhteinen hetki. Se piristi päivää ja tulevia työpäiviä.
Tuo MM-1995:n vaikutus lamaan ja ihmisten tilanteisiin on ja oli mielestäni juuri samanlainen. Kun ihmisellä on parempi mieli, hän suhtautuu asioihin paremmin, tekee asioita paremmin ja elämä on mukavampaa, kun voi kokea pätemisen, voittamisen ja onnistumisen tunteet sijaiskohteen kuten Leijonien kautta. Suomessa jääkiekko on niin suuri ja suosittu laji (MM-finaalia katsoi käsittämättömät 2,3 miljoonaa suomalaista), ja MM-kulta niin kauan tavoiteltu asia, että sen saaminen, varsinkin aina paremmin pärjännyttä Ruotsia vastaan näiden kotikentällä toimi itseluottamuksen ja itsetunnon buustina. Joidenkin kohdalla vähemmän, joidenkin kohdalla ei ollenkaan, mutta melko monen kohdalla myös enemmän. Kyynikot voivat tätä naureskella ja olla ymmärtämättä, mutta liika kyynisyys on monesti haitallista, koska silloin ei osaa nauttia oikein mistään.
Tietysti samaan aikaan alkoi nousukausi orastaa, kun Suomi oli liittynyt EU:hun, Nokia alkoi nousta jne, joten MM-kulta oli kenties se viimeinen silaus, mutta silaus kuitenkin. Sehän on selvää, että jos nyt tulisi kultaa, niin suuresta ilosta (and there was much rejoicing, kuten Monty Python -väki toteaisi) huolimatta efekti ei olisi samanlainen, sillä sen ensimmäisen MM-kullan voi voittaa vain ensimmäisen kerran. Toinen kultamitali olisi toki arvokas, mutta ekaa kertaa ei koskaan unohda. Suomi, ikuinen häviäjä, oli nyt vihdoinkin voittaja. Tähän muistoon liittyy monella myös syy, miksi Antero Mertaranta on niin rakas selostaja, sillä Mertarannan intohimoinen selostus liittyy niin oleelllisesti tähän voittoon. Tuohan oli muuten eka Mertarannan kisaselostusvuosi ja eka YLE-kisalähetys monen vuoden PTV-paitsion jälkeen, joten sikälikin tuossa syntyi historiaa. PTV-lähetyksiä harva näki esim. 1994 kisoissa (minä näin, ja ikuisesti muistan tappiollisen rankkarikisan, joka aina välillä iskee flashbackina keväisin), joten jos tuolloin olisi tullut voitto, se ei olisi tavoittanut "koko kansaa".
Sellainen tuntuma on, että ei tuota tunnetta voi enää täysin tavoittaa eivätkä "kulta-Suomeen" syntyneet tai siinä kasvaneet nuoremmat kiekkokannattajasukupolvet oikein voi täysin koskaan sisäistää, miltä se tuntui, kun mitään ei koskaan oltu voitettu. Nykyiset teinit ovat jo syntyneet "Kulta-Suomessa", samoin nuoret aikuiset ovat eläneet aikoja, jolloin mitaleita tuli säännöllisesti ja välillä jopa hopeakin oli häpeä. Vaatimustaso on kasvanut, suomalaisten menestys NHL:ssä on ollut paljon laajempaa, ja internetin takia kaikki tiedot ovat aina reaaliajassa ja joka asiasta video YouTubessa. Ennen oli vain kisalähetys kerran keväässä ja salainen toivo, että josko tänä vuonna vihdoin tärppäisi.