Suomalainen urheilukulttuuri - vaikeuksien kautta häviöön

[tutzba]

Juhannuksen jälkeisen maanantain myöhäisilta. Suomen U21-joukkue on hävinnyt kolmannen ja viimeisen EM-turnausottelunsa Espanjalle maalein 2-0. Ville Lyytikäinen ja Atik Ismail keskustelevat studiossa pelistä.

”Harmittaa, kun Suomi ei voinut hakea rohkeasti edes sitä yhtä maalia. Aivan sama jos turpaan olisi tullut enemmänkin, mutta kun oltaisiin edes tehty se maali. Nyt tyydyttiin häviämään siististi”, Lyytikäinen toteaa.

Tutzban elämä kirkastuu. Tästä suomalaisessa palloilukulttuurissa on kyse – ei uskalleta voittaa.

Olen pitkään miettinyt, mikä suomalaisessa palloilukulttuurissa on ongelma. Suurinta ihmetyksen aihetta aiheuttaa jatkuva jalkapallo vs. jääkiekko –kinaaminen, mutta päänvaivaa tuottavat myös kliseinen voittamisen kulttuuri, pelirohkeus, yksilötaito ja monet muut asiat.

Takerrun Lyytikäisen kommenttiin siististä häviämisestä, sillä se kiteyttää mielestäni suomalaisen kulttuurin täydellisesti. Käytän myös esimerkkinä eilistä Suomi-Espanja-ottelua.

En muista pelaajan nimeä, mutta eilisessä ottelussa suomalainen pelaaja pääsi kolmesti tulittamaan maalia kohti. Kertaakaan pallo ei mennyt edes maali kohti. Harjoituksen puutetta?

Eilisessä pelissä toisella puoliajalla Suomella oli hyvä painostus päällä. Pallo liikkui mieheltä toiselle, välillä helposti, välillä vaikeasti. Lopulta joku Suomen pelaajista teki virheen, taaskaan en muista nimeä. Pallo päätyi Espanjalle, eikä tilanteesta jäänyt mieleen muuta kuin se, että kyllähän se pallo liikkui komeasti, mutta lopullisia ratkaisuja ei nähty. Uskalluksen puutetta?

Palataan vähän enemmän taaksepäin - Urheilulehti ennen EM-kisoja. Tim Sparv hehkuttaa helvetin kovaa lohkoa ja toteaa tekevänsä vastustajan pelaajien elämästä helvettiä ollessaan kentällä. Sparv teki yhden maalin pilkulta, mutta siihen se helvetin tekeminen jäikin. Itseluottamuksen puutetta?

Itselläni ei ole kokemusta jalkapalloharjoituksista muuta kuin joltakin ihan junioriajalta. Jääkiekosta on sen sijaan enemmänkin. Omien kokemuksieni pohjalta voisin todeta, että harjoitukset eivät ole tarpeeksi monipuolisia. Siinä vaiheessa kun valmentaja toteaa ”tämä on vanha tuttu harjoitus, kyllä te sen osaatte”, on menty väärään suuntaan. Toki on vaikea keksiä joka reeniin uusia harjoitteita, mutta pitäisi silti yrittää. Pelaaja ei kehity tahkoamalla aina vain sitä samaa kiertoreeniä, jos hänen ei tarvitse missään vaiheessa miettiä aivoillaan. Uudet harjoitteet ovat hyviä, sillä silloin pelaaja joutuu miettimään, kuinka sitä oikein tehdään.

No entä se uskallus sitten? Nimim. Evil totesi eräässä ketjussa hyvin.

Menestystä ei lähdetä hakemaan oman osaamisen kautta -- vuodesta toiseen rukoillaan ihmettä.

Ensin toivotaan mahdollisimman helppoa lohkoa. Jos sellainen saadaan, myhäillään ja ollaan jo menossa turnaukseen. Ellei saada, aloitetaan selittely. "Niin, mutta kun tuli Venäjä ja Saksa samaan lohkoon..." Yksittäisten pelien alla toivotaan vastustajille huonoa päivää, epäonnea, "että pallo pomppii meille".

Ollaan siis jo luovutettu, kun ajatellaan että vain onnella tai vastustajan ylimielisyyden ansiosta voidaan voittaa. "Ne saattaa tulla takki auki Stadikalle, ja siinä on meidän sauma." "Jos nyt niiden maalivahdilla, puolustajilla, keskikenttämiehillä ja hyökkääjilläkin sattuisi olemaan oikein huono päivä, niin voitaisiin saada taisteltua kojo-kojo."

Käytetään esimerkkinä jälleen Suomen U21-joukkuetta. Kaikki olivat helvetin tyytyväisiä siitä, että Suomi pääsi lopputurnaukseen. Onhan se kova asia, ei sitä voi kukaan kiistää. Englanti-pelin jälkeen alkoivat spekuloinnit siitä, kuinka Suomen pitää pelata päästäkseen lohkosta eteenpäin. Saksa-ottelun jälkeen itkettiin, kun Suomi ei pääsekään eteenpäin. Espanja-pelin jälkeen kiiteltiin joukkuetta siitä, että edes päästiin tänne asti. Siinä ohessa myönnettiin, että hiukan harmittaa.

Jumalauta! Miksi pitää tyytyä puolitiehen? Sanokaa edes "nyt vituttaa kun ei päästy mihinkään, vituttaa kun saatiin kolmessa pelissä vain yksi maali aikaan ja sekin erikoistilanteesta! Sekin ahdistaa, että mokasimme aina kaikki keskityksemme, laukauksemme, syöttömme, aivan kaiken mahdollisen. Emme saaneet kentällä aikaan yhtään mitään."

Kolmas ja viimeinen asia, eli itseluottamus. Sitä joko on, tai sitä ei ole. Kukaan ei voi sitä kenellekään opettaa. Eilisessä Suomi-Espanja-ottelussa harvalla suomalaisella pelaajalla oli itseluottamusta. Ymmärtäähän sen, etteivät viimeiset minuutit kovinkaan paljoa innosta, kun tietää urakan päättyvän ensimmäiseen tuomarin vihellykseen. Olisivat nyt edes taistelleet, ottaneet mallia loistavasta yleisöstä. Mutta ei. Suomalainen on vaatimaton, suomalainen ei tee itsestään suurta numeroa ollessaan häviöllä.

Loppuyhteenveto: Suomen kovin saavutus jääkiekossa on kuulemma olympiahopea Torinosta. Miksi häviäminen on kova saavutus? Olkoonkin, että Suomi teki kovan työn päästäkseen finaaliin. Sielläkin se hävisi sen takia, että Saku Koivun maila teki sitä ja tätä, selityksiä kyllä löytyy. Ei häviäminen voi olla kovin saavutus, jos minulta kysytään. Se on väärin.

Häviämistä pitää vihata, ei nostaa jalustalle.

 

[Ramchester]

"En muista pelaajan nimeä, mutta eilisessä ottelussa suomalainen pelaaja pääsi kolmesti tulittamaan maalia kohti. Kertaakaan pallo ei mennyt edes maali kohti. Harjoituksen puutetta?"

Taidon puutetta.

Suomalaisten taitotaso joukkueurheilulajeissa on säälittävän heikko. Pelaajien tasoeroa huippumaihin on pystytty kaventamaan jääkiekon puolella helvetillisellä yrittämisellä ja joukkuepelillä, mutta viimeistään finaaleissa on tullut seinä vastaan. Se SM-liigan huippupakki ei pysty siltikään pitämään kiinni sitä NHL:n huippumaalintekijää, vaikka tämä pakki yrittäisi ihan vitusti ja sillä olisi maailman paras itseluottamus. Suomeen tarvittaisiin parempia pelaajia, ei paremmalla itseluottamuksella varustettuja pelaajia.

Torinon olympiamitali oli ihan vitun kova suoritus, vaikka sinivalkoisiin viikinkikypäriin sonnustautuneille gloryhunttereille se ei riitäkään.

 

[Ender00]

Suomen ongelma on pieni väestö, joka johtaa automaattisesti lupausten vähäiseen määrään suhteessa kilpailijoihin. Lisäksi suomalaisen urheilun kenttä on hyvin pirstaloitunut, jolloin urheilullisesti suuret lahjakkuudet hajoavat eri lajien pariin.

Pieni väestö johtaa myös pieniin resursseihin, jotka myös ovat pirstaloituneet moniin lajeihin, vaikkakin jääkiekko siitä taitaa valtaosan napata.

Suomessa ei myöskään tunnu olevan vastaavanlaista urheilukulttuuria kuin monissa muissa maissa, vaan Suomessa menestys tuntuu olevan ainut mikä tämän kansan sytyttää. Aivan sama sitten missä se menestys tulee ja miten vaikeaa/helppoa se olikaan saavuttaa, tärkeintä että menestytään.

Ongelmia aiheuttaa myös elämän helppous lapsuudessa, kun aika kuluu sipsejä mussutellen pelikoneen ääressä niin urheilulliset perusominaisuudet eivät kehity.

Kaikki pelaa meininki jarruttaa myös lahjakkuuksien kehittymistä, pitäisi olla tylymmin menestystä hakevaa jakoa jo junnuissa.

 

[hihhu]

Kolmas ja viimeinen asia, eli itseluottamus. Sitä joko on, tai sitä ei ole. Kukaan ei voi sitä kenellekään opettaa.

Löytyihän se asian ydin. Itseluottamusta ei tietenkään voi opettaa, eikä siihen noin yleensäkään vaikuta mikään. Erityisesti se, että kun tehdään suomalaista jalkapallohistoriaa (ilmeisesti?), niin keskittymällä vain siihen, että kuinka perseestä tämä joukkue oli, taataan varmasti itseluottamusta myös jatkossa. "Ihan kiva, että teitte historiaa, ihan paskoja olette silti, älkää nyt vaan erehtykö kuvittelemaan, että teistä johonkin olisi". Huono itseluottamus? Miksi ihmeessä?

Sanokaa edes "nyt vituttaa kun ei päästy mihinkään, vituttaa kun saatiin kolmessa pelissä vain yksi maali aikaan ja sekin erikoistilanteesta! Sekin ahdistaa, että mokasimme aina kaikki keskityksemme, laukauksemme, syöttömme, aivan kaiken mahdollisen. Emme saaneet kentällä aikaan yhtään mitään."

Luulin, että jääkiekko on ainoa laji, jossa puheet ratkaisee tekoja enemmän, mutta näköjään jalkapallossakin matsit ratkotaan tiedotustilaisuuksissa.

 

[mekabyte]

Suomessa ei myöskään tunnu olevan vastaavanlaista urheilukulttuuria kuin monissa muissa maissa, vaan Suomessa menestys tuntuu olevan ainut mikä tämän kansan sytyttää. Aivan sama sitten missä se menestys tulee ja miten vaikeaa/helppoa se olikaan saavuttaa, tärkeintä että menestytään.

Kaikki pelaa meininki jarruttaa myös lahjakkuuksien kehittymistä, pitäisi olla tylymmin menestystä hakevaa jakoa jo junnuissa.

Sori vaan, mutta tässä on pienehkö ristiriita. Tuo "kaikki pelaa" on juuri sitä laajempaa urheilukulttuuria, mutta kun ei tule menestystä, niin se on tietenkin sen v**un Nuoren Suomen vika.

 

[KiVi]

Tuo "kaikki pelaa" on juuri sitä laajempaa urheilukulttuuria, mutta kun ei tule menestystä, niin se on tietenkin sen v**un Nuoren Suomen vika.

Millä lailla "Kaikki pelaa" on laajempaa urheilukulttuuria? Minusta urheiluun kuuluu se, että peliaika ja -paikka hankitaan omalla esityksellä, ei ylhäältä annetulla mahtikäskyllä. "Kaikki pelaa" -systeemillä yritetään tunkea hyvinvointiyhteiskuntamallin mukainen tasapuolisen jaon mentaliteetti urheiluunkin.

Tuoreessa IS Veikkaajassa kerrottiin Brasilian lentopallojunnujen sarjajaosta. Ikäluokat oli jaettu A-, B- ja C-sarjoihin, jotka oli vielä jaettu tasoittain pienempiin sarjoihin. Kilpailu paikasta auringossa oli kova. Peliajan tasaisesta jakamisesta ei puhuttu jutussa mitään. Urheilukulttuurin puutosta Brasiliassa?

 

[Stonewall]

Tuoreessa IS Veikkaajassa kerrottiin Brasilian lentopallojunnujen sarjajaosta. Ikäluokat oli jaettu A-, B- ja C-sarjoihin, jotka oli vielä jaettu tasoittain pienempiin sarjoihin. Kilpailu paikasta auringossa oli kova. Peliajan tasaisesta jakamisesta ei puhuttu jutussa mitään. Urheilukulttuurin puutosta Brasiliassa?

Kyllähän siellä Brasiliassakin sitten kaikki pelaa. Tosin eri tasoilla. Voi olla hyväkin systeemi, ihmiset kun kehittyvät niin eriaikaan. Toimiakseen systeemissä pitäisi tietenkin pystyä vaihtamaan tasoa helposti tarvittaessa. Pitäisikö lanseerata Suomeenkin?

 

[Maple Leaf]

Pieni väestö johtaa myös pieniin resursseihin, jotka myös ovat pirstaloituneet moniin lajeihin, vaikkakin jääkiekko siitä taitaa valtaosan napata.

Suomessa on rekisteröityjä jääkiekkoilijoita 63 000, jalkapalloilijoita 115 000. Lätkäläisiä on siis noin 55% futareista. Ihan valtaosaksi sitä on vaikea nimittää.

Kaikki pelaa meininki jarruttaa myös lahjakkuuksien kehittymistä, pitäisi olla tylymmin menestystä hakevaa jakoa jo junnuissa.

Kaikki pelaa -meininki ei ole ristiriidassa tasoryhmien tekemisen kanssa.

Millä lailla "Kaikki pelaa" on laajempaa urheilukulttuuria? Minusta urheiluun kuuluu se, että peliaika ja -paikka hankitaan omalla esityksellä, ei ylhäältä annetulla mahtikäskyllä. "Kaikki pelaa" -systeemillä yritetään tunkea hyvinvointiyhteiskuntamallin mukainen tasapuolisen jaon mentaliteetti urheiluunkin.

"Kaikki pelaa" -systeemi mahdollistaa kaikkien pelaamisen. Se ei kiellä tasoryhmien tekemistä niin, että "kaikki pelaa" yhdessä tasoistensa kanssa. "Kaikki pelaa" on nimenomaan pohja laajempaan urheilukulttuuriin, se pyramidin pohja, joka mahdollistaa terävän kärjen. Ei sen avulla edes kyetä tunkemaan "hyvinvointiyhteiskunnan mukaista tasapuolisen jaon mentaliteettia urheiluun", koska urheilu ei sellaista lähtökohtaisesti tunne. Kokonaan toinen asia on sitten se, että kaikille tarjotaan mahdollisuus päästä omalle huipulleen.

 

[KiVi]

Pitäisikö lanseerata Suomeenkin?

Tuo systeemi kuulostaa todella hyvältä, mutta Suomessa ei taida pelaajat riittää homman toteuttamiseen. Olisin melkein valmis hyväksymään "Kaikki pelaa" -systeemin, jos jokainen olisi oikeasti tasonsa mukaisessa ryhmässä.

 

[JypFabu]

Millä lailla "Kaikki pelaa" on laajempaa urheilukulttuuria? Minusta urheiluun kuuluu se, että peliaika ja -paikka hankitaan omalla esityksellä, ei ylhäältä annetulla mahtikäskyllä. "Kaikki pelaa" -systeemillä yritetään tunkea hyvinvointiyhteiskuntamallin mukainen tasapuolisen jaon mentaliteetti urheiluunkin.

Tuoreessa IS Veikkaajassa kerrottiin Brasilian lentopallojunnujen sarjajaosta. Ikäluokat oli jaettu A-, B- ja C-sarjoihin, jotka oli vielä jaettu tasoittain pienempiin sarjoihin. Kilpailu paikasta auringossa oli kova. Peliajan tasaisesta jakamisesta ei puhuttu jutussa mitään. Urheilukulttuurin puutosta Brasiliassa?

Ja harrastajapohja lienee huidellut sielläpäin ihan suomen lukemissa?

On torveloa vertailla ratkaisuja, jotka on tehty palvelemaan aivan eri ympäristöjä. Ei viittä litraa ja kilometriä saa samalle viivalle vaikka mitä tekis.

Tuolla U21 ketjussa on jo keskustelujakin aiheesta käyty, en jaksa tähän noita linkitellä, mutta jos asiasta keskustelu kiinnostaa, kannattaa käydä lukasemassa esitettyjä ajatuksia.

Minun mielestäni "kaikki pelaa" on järjellinen jalostettavissa oleva yritys rakentaa suomeen juniorimyllyä, joka parhaiten tässä maassa tuottaa tulosta. Harrastapohja on vaan kertakaikkiaan liian ohkainen tuottaakseen tarpeeksi kilpailua koviin tasoryhmiin. Ainoa ratkaisu olisi siirtää kovatasoisimmat jo nuorella iällä suomesta pois, jotta prässi olisi riittävä. Ajatuksen realistisuuden oivaltanee jokainen.

Toinen ongelma (omasta mielestäni) on, että tietynlainen kokonaisvaltainen "oikea" valmennuksellinen näkemys, jollaisia siis tähän pieneen maahan mahtuu vain yksi kerrallaan, on omiaan karsimaan, juuri sitä menttaliteettia, josta joukosta niitä esim. taiteilijoita ja ratkaisijoita syntyisi.

Työtä siis ainakin riittäisi, kun nyt löytyisi ensin oikeat menetelmät, jolla työtä tehdä.

"kaikki pelaa" on siis sillä tavoin laajempaa urheilukulttuuria, että meillä ei olisi varaa menettää harrastajapohjasta ainuttakaan kilpailua sitten aikanaan lisäävästä harrastajasta, jos yritys on muutakin kuin synnyttää "litmanen" kerran 50 vuodessa.

 

[Maple Leaf]

Tuo systeemi kuulostaa todella hyvältä, mutta Suomessa ei taida pelaajat riittää homman toteuttamiseen. Olisin melkein valmis hyväksymään "Kaikki pelaa" -systeemin, jos jokainen olisi oikeasti tasonsa mukaisessa ryhmässä.

Toisaalta olet siis sitä mieltä, että tasoryhmiä pitää tehdä, mutta toisaalta olet sitä mieltä, ettei pelaajamäärä (harrastajamäärä) riitä niiden tekemiseen. Nyt jää enää vain auki se, mitä siis mielestäsi oikeasti — siis ihan oikeassa maailmassa, ihan oikeassa Suomessa, ihan oikeassa juniorivalmennuksessa — pitäisi tehdä? Mitä tätäkin palstaa lukevat juniorivalmentajat saavat nyt ohjeistukseksi seuraaviin treeneihin?

 

[KiVi]

Oikeassa Suomessa parhaat pelaavat. Valmentaja voi vetää vaihtomiehille vaikka omaa minipeliä kentän reunalla, tai pistää pojat harjoittelemaan pallotekniikkaa tai mitä tahansa. Kuka sanoo, että junnujen pitää vaihdossa ollessaan istua penkillä? Kun nappula osoittaa oikeaa halua pelata ja oppii tekemäänkin jotain pelivälineen kanssa, koirankopin ovi auki ja nassikka irti. Harjoituksissa ahkerintakin voisi palkita isommalla peliajalla.

Tarjottimella annettu peliaika ei käy minun oikeudentajuuni. Se ei myöskään ruoski pelaajaa kehittämään itseään. Se on urheilun hengen vastaista.

 

[Maple Leaf]

Valmentaja voi vetää vaihtomiehille vaikka omaa minipeliä kentän reunalla, tai pistää pojat harjoittelemaan pallotekniikkaa tai mitä tahansa.

Missä ikäluokassa aloittaisit tämän systeemin?

 

[KiVi]

Vaikka neljävuotiaille. Tuskin panisivat vastaan tai muistelisivat pahalla myöhemmin.

 

[dimmu]

Harjoituksissa ahkerintakin voisi palkita isommalla peliajalla.

Niinhän monet valmentajat usein lupaavat. "Jos jaksat harjotella ahkerasti niin kyllä me valmentajat se huomataan ja palkitaan peliajalla. Se riittää että yrittää kaikkensa vaikka olis taidossa vähän huonompi. Varmasti se jätkä pelaa kuka yrittää enemmän." Noh, silti samat jätkät siälä kentällä aina viilettää kuin veltot kyrvät ja ne ketkä antaisivat itsestään kaiken 100% varmuudella istuu vaihtopenkillä.

 

[mjr]

Vaikka neljävuotiaille. Tuskin panisivat vastaan tai muistelisivat pahalla myöhemmin.

Tämä johtaisi siihen, että olisi vielä pienempi harrastuspohja lajilla, jonka on ansaittava suosionsa kovassa kilpailussa. On vaikea välttää siltä ajatukselta, että Suomi ei tule pärjäämään samoilla vahvuuksilla kuin vaikka Venäjä, jossa huippujen erottelu massasta on brutaalia, mutta usein tehokasta puuhaa, kun on sitä materiaalia mitä tuhlata. Toinen asia sitten on, että urheilukulttuuri on olennaisesti kaikkea muuta kuin huippu-urheilua, mikä on lähinnä jonkinlainen viihdeteollisuuden yhä groteskimpi jatke. Todellista urheilukulttuuria on se, että suuret massat liikkuvat ja pelaavat ja rakastavat urheilemista. Tähän verrattuna huippu-urheilu on irrelevantti pintailmiö.

 

[Ramchester]

Todellista urheilukulttuuria on se, että suuret massat liikkuvat ja pelaavat ja rakastavat urheilemista.

Tätä kutsutaan liikunnaksi tai pesäpalloksi. Urheilu sen sijaan on kilpailua.

 

[mjr]

Tätä kutsutaan liikunnaksi tai pesäpalloksi. Urheilu sen sijaan on kilpailua.

Olen ymmärtänyt, että suorastaan tai ennen kaikkea kilpailemisen katsomista... Mutta mitä nyt olen empiirisesti huomannut niin useimpien urheilulajien harrastamiseen tuntuu kilpailu liittyvän sangen olennaisesti. Ehkä tarkoitit määritelmäksi, että todellinen urheilukulttuuri on kilpailemista, josta maksetaan niin paljon, ettei tarvitse tehdä oikeita töitä?

 

[BitterX]

Suomen ongelma on pieni väestö, joka johtaa automaattisesti lupausten vähäiseen määrään suhteessa kilpailijoihin. Lisäksi suomalaisen urheilun kenttä on hyvin pirstaloitunut, jolloin urheilullisesti suuret lahjakkuudet hajoavat eri lajien pariin.

Paskaa. Euroopassa on paljon esimerkkejä, joissa samankokoisella väestöpohjalla saadaan tuloksia aikaiseksi useammassakin palloilulajissa. Esimerkiksi Ruotsi, Tsekki, Kroatia ja Serbia.

- Kroatia on maailman huipulla olympialajeista jalkapallossa, käsipallossa ja vesipallossa - koripallossakin EM-kisojen vakiovieras ja viime olympialaisten kuutonen.

- Ruotsi on maailman huipulla jääkiekossa ja käsipallossa. Jalkapallossakin arvokisojen vakiovieras. Lisäksi Ruotsissa erittäin suosittuja lajeja ovat salibandy ja jääpallo, joissa Ruotsi on Suomea selvähkösti edellä.

- Tsekki on maailman huipulla jääkiekossa ja vakiovieras jalkapallon arvokisoissa.

- Serbia on maailman huipulla koripallossa, vesipallossa ja lentopallossa. Lisäksi jalkapallossa ja käsipallossa maa on yltänyt useasti arvokisoihin.


Noista maista kaikki paitsi Kroatia ovat Suomea vähän suurempia, mutta tuo kokoero ei selitä sitä hyytävää eroa, mikä Suomella on noihin maihin palloilun saralla. Suomi on perinteisesti lähellä maailman kärkeä ainoastaan jääkiekossa. Muissa palloilulajeissa Suomi on erittäin harvinainen vieras arvokisoissa - eikä tällä hetkellä ole lentopalloa lukuunottamatta lähelläkään arvokisoja. Kesäolympialaisissa meillä ei ole herran aikaan ollut edustusta missään joukkuelajissa. Ongelman oire on se, että palloilulajien kotimaiset liigat jääkiekkoa lukuunottamatta eivät suomalaisia kiinnosta. Eikä muiden palloilumaajoukkueiden (olympialajeissa) edesottamukset suomalaisia kiinnosta, vaikka jopa käsipallomaajoukkue on saavuttanut välillä hienoja voittoja Euroopan arvokisakävijöistä.

Lentopallo antaa toivoa. Berruto & co ovat näyttäneet, että maailman huippu on mahdollista tavoittaa huippuvalmennuksella ja koko valmennussysteemin tehokkaalla koordinoimisella, vaikka harrastajamäärät Suomessa ovat pieniä ja kiinnostuskin todella vähäistä ennen menestysaaltoa. Berruto keskittyykin antaumuksella paitsi maajoukkueen valmennukseen, myös koko valmennussysteemin kehittämiseen ja koordinoimiseen.

Suomen ongelmana ei ole harrastajien - ja siten lahjakkuuksien - puute, vaan palloilukulttuurin puute ja siitä aiheutuva järjestelmällisyyden ja jopa osaamisen puute valmennuksessa. Meillä hukataan lahjakkuudet. Palloiluvalmennuksen tarkoituksena pitäisi olla pikkujunnuista asti laadukkaan pelaajatuotannon turvaaminen yhtenäisellä tavalla. Lajiliittojen pitäisi koordinoida valmennusta yhteistä tarkoitusta ajavaksi. Toki junioripalloilulla on myös sosiaalinen ja kasvatuksellinen vastuu, mutta ne eivät saa olla törmäyskurssilla valmennuksellisten tavoitteiden kanssa.

Poikkeuslahjakkuudet ovat toki asia erikseen. Nämä ovat niitä, jotka nousevat maailman huipulle huonosti koordinoidusta valmennuksesta huolimatta. Siinä mielessä olen siis samaa mieltä, että suurilla mailla on etu näihin Suomeen, Kroatiaan, Ruotsiin, Serbiaan ja kumppaneihin nähden siinä, että heillä on varaa ylläpitää paskaa valmennusjärjestelmää yllä, koska poikkeuslahjakkuuksia on suuressa väestössä tietenkin enemmän.

 

[mekabyte]

Vaikka neljävuotiaille. Tuskin panisivat vastaan tai muistelisivat pahalla myöhemmin.

Huh hah hei, ei millään pahalla, mutta kokeile mennä mukaan junnutouhuihin. Vaikuttaa vähän siltä että sulla ei ole mitään käsitystä about nelivuotiaista lapsista tai vähän vanhemmistakaan.

Näitä samoja juttuja on käyty lukemattomat sivut läpi tuolla Nuori-Suomi ketjussa, mutta voidaan niitä toki käydä tässä uudelleenkin läpi.

 

[Viljuri]

Itse asiassa pidin näkemästäni siltä osin kuin katselin U-21 joukkueen pelejä.

Leimallisinta siinä oli se, ettei Suomi näyttänyt pelaavaan missään ottelussa orjallisesti minkään taktisen pelikirjaformaatin mukaan, vaan yksittäisille pelaajille oli annettu vapauksia toteuttaa itseään.

Se, ettei taitotaso riittänyt tuloksellisen puolen saavuttamiseen on kokonaan toinen, toisarvoinen asia, sillä nuorten pelit ovat nuorten pelejä (ainoastaan diletantti valmentaja/kommentaattori/katsoja ottaa ne samalla tavalla kuin aikuisten pelit) ja parhaimmillaan tämä lähestymistapa olisi tuottanut tulosta niin pelaajien markkina-arvon kuin pelin kauneusarvojen suhteen.

Ylipäätään tasapainoa pitäisi hakea uudelleen lajissa kuin lajissa joukkueen ja yksilön välillä, ja ilmeisesti potkupallon osalta sitä tuovat uussuomalaisen taustan omaavat pelaajatyypit. Se, että joku Perpakin näytti todella ahdistuneita ilmeitä toisinaan kentällä on tietysti joko ylimitoitettujen odotusten tai liiallisen "suomalaistumisen" tulosta, toivotaan ensiksi mainittua.

 

[Hemingway]

Paskaa. Euroopassa on paljon esimerkkejä, joissa samankokoisella väestöpohjalla saadaan tuloksia aikaiseksi useammassakin palloilulajissa. Esimerkiksi Ruotsi, Tsekki, Kroatia ja Serbia.

Ruotsissa on asukkaita yli 9 miljoonaa, Tsekeissä yli kymmenen miljoonaa ja Serbiassa yli 8 miljoonaa. Näissä maissa on siis selvästi enemmän asukkaita kuin Suomessa, jolle Wikipedia arpoo asukasluvuksi 5,3 miljoonaa. Muutamasta ylimääräisestä miljoonasta saatetaan pystyä ammentamaan lahjakkuudet, joiden varaan voidaan rakentaa hyvä maajoukkue.

En kuitenkaan tiedä, onko järkevää vertailla ainoastaan palloilulajeja. Eri mailla on erilaisen urheilukulttuurit ja erilaiset lajien arvostuksen ja historiat. Kun urheilun historiaa tarkastellaan kokonaisuutena, niin eikös suomalainen urheilu ole väestön määrään suhteutettuna pärjännyt vähintään hyvin ellei peräti loistavasti?

Taitaa olla niin, että vallalla oleva ahneus ja menestyksen ahneus harhauttaa ihmiset vaatimaan enemmän kuin on realistisesti kohtuullista odottaa. Ei yksinkertaisesti voi olla niin, että pienestä kansasta riittää huippuja jokaiseen yksilö- ja joukkuelajiin.

 

[KiVi]

Huh hah hei, ei millään pahalla, mutta kokeile mennä mukaan junnutouhuihin. Vaikuttaa vähän siltä että sulla ei ole mitään käsitystä about nelivuotiaista lapsista tai vähän vanhemmistakaan.

Totta. En ole yhtäkään lasta valmentanut yhtään mihinkään. Miksi nelivuotiaissa osa ei voi tehdä kentän sivussa leikin kautta jotakin kehittävää harjoitetta, kun osa pelaa kentällä? Valmentajia tosin vaaditaan useampi, jotta tämän ikäiset väkkärät saadaan pidettyä aisoissa.

Tämä johtaisi siihen, että olisi vielä pienempi harrastuspohja lajilla, jonka on ansaittava suosionsa kovassa kilpailussa. -- Toinen asia sitten on, että urheilukulttuuri on olennaisesti kaikkea muuta kuin huippu-urheilua, mikä on lähinnä jonkinlainen viihdeteollisuuden yhä groteskimpi jatke. Todellista urheilukulttuuria on se, että suuret massat liikkuvat ja pelaavat ja rakastavat urheilemista.

Miksi juniorien tehokkaampi kehittäminen karsisi radikaalisti harrastajamääriä? Jos valmentaja osaa esittää asiansa oikein, harjoittelu ei tapa intoa lajiin.

Totta kai urheilukulttuuri on paljon muutakin kuin huippu-urheilua. Oman maan huippu-urheilijoiden menestyksen kautta urheilukulttuuria on myös helppo lähteä kehittämään eteen päin, kun junnuilla on esikuvia. Pelkät suuret harrastajamäärät eivät mielestäni riitä vielä oikean urheilukulttuurin luomiseen. Sauvakävely on kunnolle hyväksi ja monet sitä harrastavat, tikanheitto ja mölkkykin ovat tuttuja valtaosalle meistä, kukaan ei "fanita" näitä lajeja. Pesäpallomaila kestää miltei jokaisella käsissä, illan pesäpallokierros ei kuitenkaan ole ykkösaihe Urheiluruudussa. Jalkapallossa on isot harrastajamäärät, Veikkausliiga ei kiinnosta juuri ketään. Esimerkkilajeista kaikilta puuttuu yksi tärkeä urheilukulttuurin tekijä: fanaattiset katsojat. Jos tämä tekijä halutaan saada mukaan, on kehitettävä huippuyksilöitä.

 

[Mike]

Kaikki pelaa -meininki ei ole ristiriidassa tasoryhmien tekemisen kanssa.

"Kaikki pelaa" -systeemi mahdollistaa kaikkien pelaamisen. Se ei kiellä tasoryhmien tekemistä niin, että "kaikki pelaa" yhdessä tasoistensa kanssa. "

Ei olekaan, ja ajatus onkin sinänsä hyvä, mutta... Samaan aikaan liiton suositus kuuluu kuitenkin näin: "NTL suosittelee niin kutsuttujen tasojoukkueiden muodostamista aikaisintaan pelaajien ollessa 12-vuotiaita."

En nyt enää muista satavarmaksi, mutta suositus taisi pahimmillaan olla jopa 14-vuotta. Kun suomalaiselle seurapäättäjälle esitetään nuo KP-säännöt ja suositukset, niin hän todellakin mallioppilaana tekee kaiken kirjaimellisesti juuri noin eikä omaa järkeä käytetä yhtään.

Käpylän Pallo on lanseerannut KP -omalla tasollaan -mallin. Suosittelen tutustumaan (löytynee verkostakin). Siinä on tuolle liiton sinänsä hyvälle, mutta paskasti toteutetulle, idealle puettu vaatteet päälle ja saatu siihen tolkku mukaan.

 

[BitterX]

Ruotsissa on asukkaita yli 9 miljoonaa, Tsekeissä yli kymmenen miljoonaa ja Serbiassa yli 8 miljoonaa. Näissä maissa on siis selvästi enemmän asukkaita kuin Suomessa, jolle Wikipedia arpoo asukasluvuksi 5,3 miljoonaa. Muutamasta ylimääräisestä miljoonasta saatetaan pystyä ammentamaan lahjakkuudet, joiden varaan voidaan rakentaa hyvä maajoukkue.

En kuitenkaan tiedä, onko järkevää vertailla ainoastaan palloilulajeja. Eri mailla on erilaisen urheilukulttuurit ja erilaiset lajien arvostuksen ja historiat. Kun urheilun historiaa tarkastellaan kokonaisuutena, niin eikös suomalainen urheilu ole väestön määrään suhteutettuna pärjännyt vähintään hyvin ellei peräti loistavasti?

Kuten kirjoitin, se, että nuo maat ovat Suomea suurempia (paitsi Kroatia), ei selitä tuota eroa, joka on kuin yöllä ja päivällä. Pikkumaita nekin kuitenkin ovat. Nuo maat lähettävät sekä miehissä että naisissa toistuvasti useammankin palloilujoukkueen kesäolympialaisiin. Suomesta kesäolympialaisissa ei ole ollut piiiiitkiiiiin aikoihin yhtäkään palloilujoukkuetta. Miehissä eikä naisissa. Eikä ole ollut naisten futismaajoukkuetta lukuunottamatta edes lähellä. Toisaalta voidaanhan me laittaa kaikki asukasluvun piikkiin ja olla tyytyväisiä nykytilanteeseen. Mielestäni kuitenkin paras vaihtoehto olisi keskittyä valmennusjärjestelmien ongelmakohtiin ja pyrkiä kehittämään niitä muiden maiden esimerkin mukaisesti. Sen lisäksi, että Ruotsissa on enemmän väkeä, siellä on palloilukulttuuria ja ilmeisesti helvetisti parempi valmennussysteemikin.

Se onkin sitten toinen juttu, kuinka järkevää on tehdä vertailua pelkän palloilun kannalta. Joka tapauksessa myöskin muissa perinteisissä suomalaislajeissa menestys on ollut vahvasti laskusuuntaista.