Kylläkai suomalainen hyvin harvoin häviää fysiikassa tai kestävyydessä. Yleensä ollaan heikompia taitotasossa. Meillä on futiksessa joku Litmanen joka on maailman tasoa taidoltaan, kiekossa Selänne, eipä montaa muuta. Ongelma tietenkin on, että taitoa omaamattoman valmentajan on vaikeaa opettaa taitoa. Urheilukulttuuria ei kuitenkaan niin vain käännetä sisusta taiteiluun. Varmaan jokaiseen seuraan pitäisi nimetä joku taitovalmentajaksi. Joku joka muutamankin kikan osaa, ja osaa innostaa niitä treenaamaan. Tie on pitkä, mutta sille pitäisi rohkeasti lähteä.
Häviämisen vihaaminen johtaa väistämättä siihen, että joukkueurheiluun liittyy hirvittävästi negatiivisia tunteita. Helposti käy niin, että jossain vaiheessa monen vuoden jälkeen urheilu ei olekkaan enään kivaa. Melkein jokaisessa ottelussa on voittaja ja häviäjä. Pidemmällä välillä olisi parempi keskittyä voiton rakastamiseen kuin väistämättömän tappion vihaamiseen. Vähänkään pidemmällä urheilu-uralla kokee väistämättä paljon tappiota, vaikka olisi kuinka hyvä.
Yksilöurheilussa meillä on hyvä esimerkki siiitä miten tappio pitää käsitellä. Tanja Puotiainen analysoi virheet, ja pyrkii ottamaan tappiostakin vain positiivisen "mukaan", eikä jää häviötä murehtimaan. Hänen menestyksensä onkin ollut kohtuullisen hyvää.
Soisin urheilun ilon jatkuvan läpi elämän, jopa ammattimaisesti treenavilla saisi olla mielestäni kivaa. En näe että kovaa treenaaminen ja hauskuus automaattisesti ovat toisiaan poissulkevia asoita, vaikka tuskin kukaan nauttii verenmausta suussa. Sekin voi silti olla välillä tarpeen.
Häviämisen vihaaminen johtaa väistämättä siihen, että joukkueurheiluun liittyy hirvittävästi negatiivisia tunteita. Helposti käy niin, että jossain vaiheessa monen vuoden jälkeen urheilu ei olekkaan enään kivaa. Melkein jokaisessa ottelussa on voittaja ja häviäjä. Pidemmällä välillä olisi parempi keskittyä voiton rakastamiseen kuin väistämättömän tappion vihaamiseen. Vähänkään pidemmällä urheilu-uralla kokee väistämättä paljon tappiota, vaikka olisi kuinka hyvä.
Yksilöurheilussa meillä on hyvä esimerkki siiitä miten tappio pitää käsitellä. Tanja Puotiainen analysoi virheet, ja pyrkii ottamaan tappiostakin vain positiivisen "mukaan", eikä jää häviötä murehtimaan. Hänen menestyksensä onkin ollut kohtuullisen hyvää.
Soisin urheilun ilon jatkuvan läpi elämän, jopa ammattimaisesti treenavilla saisi olla mielestäni kivaa. En näe että kovaa treenaaminen ja hauskuus automaattisesti ovat toisiaan poissulkevia asoita, vaikka tuskin kukaan nauttii verenmausta suussa. Sekin voi silti olla välillä tarpeen.