Suomalainen urheilukulttuuri - vaikeuksien kautta häviöön

[Pavlikovsky]

Mielenkiintoinen aihe. Paljonhan meillä riittää esimerkkejä tästä "housuun paskomisesta" viime vuosilta niin yksilö kuin myös joukkuelajeistakin, joita tämä keskustelu varmasti enemmän koskee.

Sellaisen yksittäisen huomion itse olen tehnyt, että juurikin vaikkapa länsinaapuriin verrattuna niinkin tavallinen asia kuin johtoasemassa pelaaminen palloilulajeissa on aivan eri tasolla meihin verrattuna.

Kun meikäläiset johtaa xxxx-peliä 0-2 niin yleensä tulee se "voi ei, johdetaan ottelua, paniikki, paljon peliä jäljellä, nyt roiskitaan"-mielikuva korvien väliin ja tämä myös kentällä toteutetaan.
Svenssonit ovat kuitenkin eri kisoissa pystyneet vaan lisäämään tässä vaiheessa heidän johtaessaan kaasua ja tekemään ns. vastustajasta selvää lisäämällä painetta peliin jne. Kyse on juurikin itseluottamuksesta ja osittain myös rohkeudesta, suomeksi siis korvien väli pitää olla kylmänrauhallisesti kunnossa, mikä meiltä suomalaisilta reilusti yleistäen vielä puuttuu.

Onneksi nykyään on käytössä urheilupsykologeja tähän henkiseen valmennukseen, jota tunnutaan kaiken koohotuksen keskellä aliarvioitavan.

 

[Ted Raikas]

Oikeasti muuta selitystä ei keksi kuin sen iänikuisen alistetun kansan mentaliteetin. Suomalaiset eivät ole kunnolla ehtineet rakentaa omaa identiteettiä, koska vuosisadat ovat vierähtäneet isompien ja vahvempien valtakuntien uhan alla olemiseen Tässä ketjussa useasti mainittu länsinaapuri on saanut olla valloituksilta ja alistamiselta turvassa oikeastaan koko olemassaolonsa ajan ja on myös ollut aikanaan suurvalta. Itänaapuri nyt on sitten ihan oma lukunsa ja on valtava eri kansallisuuksia ja ylipäätään suuren väkimassan omaava paikka. Kyllähän sieltä löytyy harrastajia joka lajiin.

En voi nähdä muuta selitystä kuin historian ja sellaisen tietynlaisen asennoitumisen siihen, että olemme pieniä ja sitä kautta tekemisissä on usein mukana vaatimattomuus. Vaatimattomuus ei sinänsä ole välttämättä aina huonokaan asia, nuo piirteet tuovat suomalaisiin myös tiettyjä positiivisiakin asioita, mutta se ikävä kyllä näkyy varmasti mm. urheilussa negatiivisesti.

 

[RDivis]

Ihan ensimmäiseksi lähtisin vaikkapa väen vängällä koulimaan Suomelle niitä ratkaisu-pelaajia, maalintekijöitä. Etenkin jalkapallossa.

Onko se maalinteko muka sellainen God Given Gift, ettei junnu toiminnasta saada koulittua muutamaa itsekeskeistä ja suoraviivaista ratkaisijaa, mitäh?

Espanja pelissäkin pyöriteltiin ja yritettiin vaikka minkälaisia idioottimaisia passeja kuudentoista sisään. Hämäläinen yritti muutaman kerran hyvin muttei osunut oikeen kohteeseen.

Ensin, kun saatais ukko, joka tekisi maalit, sitten vois miettiä mitä tehdään johdossa.

Tämä siis jalkapallosta..

 

[Eino_Mies]

Oikeasti muuta selitystä ei keksi kuin sen iänikuisen alistetun kansan mentaliteetin.

En voi nähdä muuta selitystä kuin historian ja sellaisen tietynlaisen asennoitumisen siihen, että olemme pieniä ja sitä kautta tekemisissä on usein mukana vaatimattomuus.

Tästä olen Ted Raikkaan kanssa samaa mieltä. Kyse ei siis ole vain urheilukulttuurista, vaan yleisemmin ns kansanluonteesta. Voittamisen pelko kuulostaa melkoiselta paradoksilta, mutta silti se on yksi osa suomalaista mentaliteettia. Toisten menestymistä kyllä kadehditaan, mutta jos itse jotain saavuttaa, niin äärimmäinen vaatimattomuus on silti säilytettävä. Ettei vaan luulla että on ylpistyisi liikaa tai l"nousisi kusi päähän".

Kansainvälisen huippu-urheilun ollessa kyseessä toki voidaan vedota pieneen väestöpohjaan. On totta, että pelkästään sen vuoksi "pieni ja sisukas" Suomi on usein altavastaajana.

Mitään yhtä viisastenkiveä ei tähän asiaan ole löydettävissä.

 

[mjr]

Totta kai urheilukulttuuri on paljon muutakin kuin huippu-urheilua. Oman maan huippu-urheilijoiden menestyksen kautta urheilukulttuuria on myös helppo lähteä kehittämään eteen päin, kun junnuilla on esikuvia. Pelkät suuret harrastajamäärät eivät mielestäni riitä vielä oikean urheilukulttuurin luomiseen. Sauvakävely on kunnolle hyväksi ja monet sitä harrastavat, tikanheitto ja mölkkykin ovat tuttuja valtaosalle meistä, kukaan ei "fanita" näitä lajeja. Pesäpallomaila kestää miltei jokaisella käsissä, illan pesäpallokierros ei kuitenkaan ole ykkösaihe Urheiluruudussa. Jalkapallossa on isot harrastajamäärät, Veikkausliiga ei kiinnosta juuri ketään. Esimerkkilajeista kaikilta puuttuu yksi tärkeä urheilukulttuurin tekijä: fanaattiset katsojat. Jos tämä tekijä halutaan saada mukaan, on kehitettävä huippuyksilöitä.

Tunnustan etten haluaisi Suomeen mitään kovin DDR-tyyppistä kansallista huippu-urheilu -projektia, jossa kaikki olisi alistettu melkoisen periferisille tavoitteille, joiden saavuttamiseen käytettäisiin hyvin häikäilemättömiä keinoja. Tälläinen toive joskus paistaa läpi fanien puheista: juniorivalmennus olisi pelkästään tähdätty huippujen tuotantoon. Minusta juniori-urheilun kaikki ratkaiseva merkitys on ihan jossain muualla kuin niissä muutamassa yksilössä, joista kehittyy huippu-urheilijoita. Eli siltä osin tämä kommenttini liittyy tuohon NS-ketjun väittelyyn eikä täysin suorasti sinun pointtiisi (joka kyllä vähän kuulosti samalta kritiikiltä kuin tuossa toisessa ketjussa). Eli siis jos olisi niin (ja ilmeisesti ei edes ole), että NS vähentäisi huippujen tuotantoa massan kustannuksella niin omissa silmissäni se olisi lähinnä hyvä asia.

 

[Hippi Hiiri]

...

Mielenkiintoinen kirjoitus. Olisitko sälyttämässä junioriurheilulle kenties jonkinlaista kasvattajan tehtävää, vai mikä on mielestäsi Se Juttu, joka junnuvalmentajilla tulee olla mielessä harjoituksia vetäessä?

Jo sanaan urheilu liittyy minusta vahvasti kilpaileminen, ja kilpailemisessa ideana on olla parempi kuin kukaan muu. Minusta ei olisi pahitteeksi, jos urheilijanalut opetettaisiin pienestä pitäen vihaamaan häviämistä. Se ei tarkoita, että pelaaminen ja harjoittelu ei olisi hauskaa. Se tarkoittaa, että pelatessa yritetään voittaa. Aina.

Liikunta on sitten asia erikseen. Liikunnaksi lasken lähinnä kunnonkohotustarkoituksessa harrastetun toiminnan. Jos lapsi ei ole sen luontoinen, että häntä kiinnostaisi urheilu, hänellä tulisi silti olla mahdollisuus harrastaa lajiaan jossakin toisessa, hänelle sopivammassa ryhmässä.

Mielestäni siis juniorivalmennuksen tehtävänä on tuottaa ensisijaisesti laatua. Määrä menee hukkaan, ellei sitä osata jalostaa. Keneltäkään ei pidä tietenkään tappaa intoa lajiin - jokaiselle olisi löydettävä sopiva taso ja ryhmä.

 

[tutzba]

Jaa, nyt ollaan jännän äärellä.

mikä on mielestäsi Se Juttu, joka junnuvalmentajilla tulee olla mielessä harjoituksia vetäessä?

Pääpaino juniorivalmentajalla tulisi olla lapsen kasvattamisessa ihmisenä. Joukkuelajeissa lapsi oppii tiettyjä elämän tosiasioita, joita vanhemmat eivät kotona pysty välttämättä opettamaan. Kaikkien kanssa ei voi tulla toimeen, joku on aina parempi kuin toinen ja niin edelleen. Siinä ohessa pitää opastaa urheilun puolella. Näin siis kun kyseessä ovat lapset, eikä tuloksilla ole vielä merkitystä.

urheilijanalut opetettaisiin pienestä pitäen vihaamaan häviämistä. Se ei tarkoita, että pelaaminen ja harjoittelu ei olisi hauskaa. Se tarkoittaa, että pelatessa yritetään voittaa. Aina.

Ongelmaksi muodostuu se, yrittääkö valmentaja vai joukkue voittaa. Liian usein näkee, että voittaminen on valmentajalle tärkeämpää kuin pelaajille. Tuolloin lapset eivät pysty nauttimaan lajista. Eikä se voittaminen pienenä ollut tärkeätä. Minäkin muistan tehneeni reikiä jäähän Leijonaliiga-aikana kavereiden kanssa. Sitten ärsytti kun tuli oma vuoro mennä kentälle ja hyvän reiän sulattaminen jäi kesken.

Mielestäni siis juniorivalmennuksen tehtävänä on tuottaa ensisijaisesti laatua.

Hyvän juniorivalmennuksen tehtävänä on innostaa ja opastaa lasta lajin pariin ja kasvattaa häntä ihmisenä. Laatua tuotetaan vasta myöhemmällä iällä, silloin, kun fyysiset ja henkiset ominaisuudet ovat riittäviä. Liian usein näkee joitakin 8-vuotiaita poikia kuntosalilla valmentajan kanssa kesäreenejä vetämässä. Ei näin, ei sitten missään nimessä!

 

[Hippi Hiiri]

Ongelmaksi muodostuu se, yrittääkö valmentaja vai joukkue voittaa. Liian usein näkee, että voittaminen on valmentajalle tärkeämpää kuin pelaajille. Tuolloin lapset eivät pysty nauttimaan lajista. Eikä se voittaminen pienenä ollut tärkeätä.

Tietenkään kyse ei saa olla valmentajan meriittilistan kaunistamisesta, eikä nuorimmilla edes ottelun voittamisessa. Tarkoitan pieniä juttuja pelin sisällä: harhautukset, taklaukset, juoksukisat jne. ovat asioita, joiden voittamiseen tulisi rohkaista.

Laatua tuotetaan vasta myöhemmällä iällä, silloin, kun fyysiset ja henkiset ominaisuudet ovat riittäviä. Liian usein näkee joitakin 8-vuotiaita poikia kuntosalilla valmentajan kanssa kesäreenejä vetämässä. Ei näin, ei sitten missään nimessä!

Totta, ei missään tapauksessa noin. Pelisilmä ja pohja tulevalle harjoittelulle luodaan kuitenkin jo pienenä. Sitäkään vaihetta ei saa antaa valua hukkaan.

 

[Maple Leaf]

Jo sanaan urheilu liittyy minusta vahvasti kilpaileminen, ja kilpailemisessa ideana on olla parempi kuin kukaan muu. Minusta ei olisi pahitteeksi, jos urheilijanalut opetettaisiin pienestä pitäen vihaamaan häviämistä.

Tietenkin urheiluun liittyy kilpaileminen, ei kai sitä juuri kukaan ole kiistänytkään.

Sen sijaan haluan kyllä kuulla sinulta, miten neljävuotiaita urheilijanalkuja opetetaan "vihaamaan häviämistä". Siis ihan konkreettisesti, miten?

 

[Hippi Hiiri]

Sen sijaan haluan kyllä kuulla sinulta, miten neljävuotiaita urheilijanalkuja opetetaan "vihaamaan häviämistä". Siis ihan konkreettisesti, miten?

Piiskataan niitä tappion jälkeen. Eiku...

Onhan se vahvasti sidottuna persoonallisuuteen, mutta ainakin lukiotason biologiassa väitetään geenien ja opitun suhteen olevan noin 50-50 ihmisyksilössä. Valmentajalla voisi siis olla sanansa sanottavana tässä asiassa. Mikäköhän se sana olisi? "Perkele" tuskin toimisi. Olipa hyvä kysymys.

En tiedä.

 

[palle fontän]

Sen sijaan haluan kyllä kuulla sinulta, miten neljävuotiaita urheilijanalkuja opetetaan "vihaamaan häviämistä". Siis ihan konkreettisesti, miten?

Kai niitä on tosiaan aika lailla helpompi opettaa pelkäämän häviämistä, ja sen jälkeen taas tutisee mailat, jalat ja kädet kun johdetaan pelin lopussa.

 

[mjr]

Mielenkiintoinen kirjoitus. Olisitko sälyttämässä junioriurheilulle kenties jonkinlaista kasvattajan tehtävää, vai mikä on mielestäsi Se Juttu, joka junnuvalmentajilla tulee olla mielessä harjoituksia vetäessä?

Jaa, asumme tässä Kauniaisten tekonurmikentän naapurissa ja kesän aikana tulee nähdyksi melkoinen joukko pieniäkin tenavia juoksemassa pallon perässä. Mielestäni se on erittäin mukava näky (joitakin maanisesti jälkikasvulleen kiljuvia vanhempia lukuunottamatta). Mutta tunnustan ettei se näky ole mukava siksi, että ajattelisin että yksi kymmenistä kentällä kirmaavista lapsista voisi olla tulevaisuuden huippupelaaja vaan siksi että on hienoa nähdä niin suuri joukko pikkuihmisiä tervehenkisen puuhan parissa. Toivon todella hartaasti, ettei pienempien tenavien "valmentajat" yrittäisi opettaa näitä "vihaamaan häviämistä". Ja jos opettaisivat, ei pelaamista voisi pitää heille tervehenkisenä harrastuksena. Jos tämä jotenkin estää Suomea pääsemästä vuoden 2030 MM-turnaukseen (tms.) niin ei voi mitään, maailma on karu paikka ja lopuksi vielä kuolee.

 

[Hippi Hiiri]

Monelle "häviämisen vihaaminen" tuntuu näköjään vastenmieliseltä termiltä. Miksi näin? Ei se tarkoita sitä, ettei nauttisi pelistä, osaisi kohdata vastustajaa rehdisti pelin jälkeen tai käyttäytyä ihmisiksi muutenkaan.

Jos vihaa häviämistä, tulee todennäköisemmin voittamaan kuin jos voitto tai tappio on yhdentekevää. Elämässä on niin paljon kilpailua, että voittamaan pyrkiminen on järkevää kaikilla ihmiselon osa-alueilla, ei pelkästään urheilussa.

 

[mjr]

Monelle "häviämisen vihaaminen" tuntuu näköjään vastenmieliseltä termiltä. Miksi näin? Ei se tarkoita sitä, ettei nauttisi pelistä, osaisi kohdata vastustajaa rehdisti pelin jälkeen tai käyttäytyä ihmisiksi muutenkaan.

Jos vihaa häviämistä, tulee todennäköisemmin voittamaan kuin jos voitto tai tappio on yhdentekevää. Elämässä on niin paljon kilpailua, että voittamaan pyrkiminen on järkevää kaikilla ihmiselon osa-alueilla, ei pelkästään urheilussa.

No, jos halutaan tappaa pienten lasten urheiluinnostus niin heidät kannattaa opettaa vihaamaan häviämistä. Et varmaan ole edes nähnyt elävässä elämässä 4-vuotiasta? Tulee muuten mieleen, kun puhutaan vähän järjellisimmistä ikäluokista, että yksi suuri ongelma juniorivalmennuksessa ehkä onkin juuri se, että valmentajat vihaavat häviämistä yli kaiken. Äärimmäinen kurinalaisuus ja loputon juoksu/luistelu-into lienevät sangen tehokkaita metodeja maksimoida voitot juniori-tasolla eikä sitten hyväksytä näitä omia vapauksia ottavia itsekeskeisiä taiteilija-sieluja, jotka saattavat myös hävitä otteluja omalla panoksellaan, eivät vain voittaa. Mutta kuten sanottu niin yhteiskunnallisesta näkökulmasta on paljon tärkeämpää maksimoida urheilevien lasten ja nuorten määrä kuin maksimoida joka tapauksessa mitättömän pieni huippujen joukko (joskin on vaikea uskoa, että nämä tosiaan olisivat keskenään ristiriitaiset tavoitteet).

 

[ms.qvist]

Hmmm... lapsena ja alakoulu-ikäisenä liikkumiseen ja urheilemiseen pitää kuulua jonkin sortin nautinnon tuottaminen ja kannustaminen antamalla kaikille mahdollisuus toteuttaa itseään jollain tasolla - mikä asia vanhempienkin tulisi muistaa. Mutta kyllä minusta yläkoulu-ikäisten lasten/nuorten kohdalla valmennusta tulisi suunnata entistä enemmän suorituspainotteiseen suuntaan ja ryhtyä suorittamaan karsintaa - parhaat pääsevät pelaamaan paljon. Selkeällä tavalla ryhtyä etsimään joukosta niitä mahdollisia menestyjiä, ja antaa muiden sitten löytää oma tasonsa ja antaa heidän pelata, juosta tms. sillä tasolla. Jos myöhemmin näyttää siltä, että on edellytyksiä nousta "ylemmälle tasolle" niin tuolloin nostetaan. Tarvittaessa voidaan siis harjoittaa hissi-liikettä suuntaan tai toiseen.

En tiedä kuinka paljon nykyään esim. 16-vuotiaat kiekkoilijat tai potkupalloilijat harjoittelevat mutta minun ollessa sen ikäinen me uimarit treenasimme huomattavasti useammin viikossa - ja tavoitteellisemmin. Kaikessa yksilö ja joukkuelajeja ei voi verrata keskenään mutta jos vertailee sitä kuinka kotipaikkakunnallani tuolloin yksilölajien ja joukkuelajien harjoittelu pääsääntöisesti järjestettiin niin yksilölajit vetivät selkeän voiton. Ja laadullisestikin valmennus oli hyvää koska esim. uinnissa konsultaatiota antoi Kari Ormo (myöhemmin toimi maajoukkueenkin uintivalmentajana). Samaten konsultaatiota tuli ulkomailta saakka, ja säännöllisin väliajoin. Ja tämä tieto jaettiin myös sellaisille valmentajille jotka valmensivat yläkoulu-ikäisiä nuoria.

vlad.

 

[Juicey]

Monelle "häviämisen vihaaminen" tuntuu näköjään vastenmieliseltä termiltä. Miksi näin? Ei se tarkoita sitä, ettei nauttisi pelistä, osaisi kohdata vastustajaa rehdisti pelin jälkeen tai käyttäytyä ihmisiksi muutenkaan.

Jos vihaa häviämistä, tulee todennäköisemmin voittamaan kuin jos voitto tai tappio on yhdentekevää. Elämässä on niin paljon kilpailua, että voittamaan pyrkiminen on järkevää kaikilla ihmiselon osa-alueilla, ei pelkästään urheilussa.

Joo, vanha tuttu klisee nostaa päätään taas. Häviämisen vihaamisella ei ole vielä voittanut yhtään mitään, huippusuoritukset irtoavat sillä että häviäminen ei ole mitään, edes vihaamisen arvoista vaan rakkaudesta voittamiseen ja onnistumisen ilosta, joka on kuin lumivyöry lähtiessään liikkeelle.

Neljävuotiaalla on ihan luonnostaan vielä usein vahvastikin tuo tappion karvaus sisäänrakennettuna joten päinvastaista oppia näille lapsukaisille pitää tarjota; tappio ei ole mitään. Voitto on. Lähtökohdan ollessa perusnegatiivinen; vihataan ja häviötä, puhutaan koko ajan jostain negatiivisesta tunteesta. Se saa tämän ikäiset lapset "pelkäämään" koko peliä ja tappiota. Sitä vihataan, ei neljävuotias halua tuntea vihaa - eikä sen enempää tappiotakaan. Sen sijaan lapsia pitää rohkaista pelaamaan peliä ja rakastamaan voittamista. Voittamisen rakastaminen on jo lähtökohdiltaan ja pelipalautteeltaan aivan eri asia kuin häviämisen vihaaminen. Lapset, nelivuotiaasta jonnekin n. kymmenvuotiaiksi pärjäävät tällä ohjenuoralla aivan loistavan hyvin, jos nyt nelivuotiaat ylipäänsä kaipaavat kokemuksia voittamisesta ja häviämisestä. Neljä - kuusivuotiaille kun minun mielestäni lievästi yleistäen riittää aivan loistavasti vain miellyttävät ja mukaansatempaavat kokemukset pelista, yhdessä olemisesta, liikunnasta, toisista lapsista ja toisista ihmisistä. Sanon suoraan, että jos joku ripittää jatkuvasti tällaista omaa kuusivuotiastaan tappiosta, tai vaikka ilmiselvän oman maalin tehtyä, tai miten tahansa tunaroitua, niin tämä vanhempi ei tule näkemään menestyvää lasta lajin parissa. Tuollaiselle alle kouluikäiselle se että oma isä ja äiti ovat innostuneita harrastuksesta ja ovat se turvakallio johon nojata vaikka puhtaan hattutempun omiin jälkeen, on kaikkein tärkeintä. Se, että iskä nostaa reppuselkään ja toteaa että olipa ainakin hienoja osumia. Ei se, että naapurikylän jonninjoutavajengi jonka nimeä vekara itse ei edes tiedä, voitettiin huipputaktisessa nyhjäyksessä 1-0 ja isit huuteli kentän laidalla törkeyksiä ja joku muisti rokottaa heti verbaalisesti pienimmästäkin virheestä.

Ikävä kyllä tämä on monin paikoin utopiaa. Se on totta, että eivät ne lapset sen enempää tosissaan ole harrastamassa kuin mukana olevat aikuisetkaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkia tunteita pitäisi päästää valloilleen ottelutapahtuman tai sen purkamisen yhteydessä. Tämänikäiset lapset tarvitsevat sitä rohkaisua pelaamaan, saada anteeksi epäonnistumiset ja uskaltaa yrittää sata kertaa uudelleen onnistuakseen vaikka kaksi kertaa. Kun opetetaan lapsi vihaamaan häviämistä ja epäonnistumista, niin opetetaan tämä samalla kovin armottomaksi itselleen (ja myöhemmin siis myös joukkuetovereille) ja pelkäämään lopulta jopa yrittämistä.

Häviämisen vihaamisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa että voittaa enemmän otteluita. Väitän päinvastoin; kun pelkää häviämistä ja vihantunnetta, häviää enemmän. Pelistä katoaa ilo ja siitä tulee pakonomaista saman toistamista laputi silmillä; pakko voittaa, muuten hävitään. Eihän se lasten liikunta ja urheilu näin mene! Lapsista puhuttaessa liikunnan riemu, rakkaus urheiluun, liikunnallisen ja urheilullisen elämäntavan perustukset ovat ne asiat jotka ajavat tällaista alle kouluikäistä eteenpäin.

Tältä pohjalta koko typerän kliseen hokemisen voisi unohtaa ikiajoiksi.

 

[Knower]

Monelle "häviämisen vihaaminen" tuntuu näköjään vastenmieliseltä termiltä. Miksi näin? Ei se tarkoita sitä, ettei nauttisi pelistä, osaisi kohdata vastustajaa rehdisti pelin jälkeen tai käyttäytyä ihmisiksi muutenkaan.

Jos vihaa häviämistä, tulee todennäköisemmin voittamaan kuin jos voitto tai tappio on yhdentekevää. Elämässä on niin paljon kilpailua, että voittamaan pyrkiminen on järkevää kaikilla ihmiselon osa-alueilla, ei pelkästään urheilussa.

Voittaminen ja häviäminenkin kun on vaan niin suhteellista. Voiko sanoa esim. näistä futiskisoista, että Suomi nyt niin kovin pahasti hävisi? Helvetin kova suoritus päästä tuonne, sitten vastassa kolme jengiä, joilla kaikilla on paremmat pelaajat. Ensimmäisessä pelissä erittäin hyvä taistelu, mutta lopulta se parempi voitti. Altavastaajalle tuollainen ensimmäinen peli on tosi tärkeä, nyt se meni kaverille ja ehkä samalla - ihan inhimillisesti - se kovin usko jatkoonpääsyyn meni. Nämä on kuitenkin aika nuoria ja kokemattomia poikia.

Olen paljon samaa mieltä (taisi olla) Risto Niemisen kanssa siitä, että Suomessa tuppaa varsinkin kilpa- ja huippu-urheilun saralla vallitsevan menestyskulttuuri, ei urheilukulttuuri. Sitä nämä häviämisen vihaamispuheet yms. kyllä tukevat.

Olen tässä Maple Leafin kanssa samoilla linjoilla, itsekin jonkinasteisena urheilun ja valmentamisen ammattilaisena haluaisin kuulla konkretiaa, miten joku opetetaan vihaamaan häviämistä? Sitähän suomalaisessa junioriurheilussa mielestäni ihan riittävästi on tehty. Ainakin usealle junnuille on käynyt selväksi, että se oman jengin valmentaja-setä vihaa häviämistä. Ehkä sitä kautta on opittu vihaamaan sitä tunnetta, joka seuraa hävityn pelin jälkeen valmentajan meuhkaamisen seuraamisesta.

Suomessa on turha haikailla muiden kulttuurien perään. Kanadalaisuudessa on lätkän suhteen tiettyjä juttuja, ruotsalaisuudessa vähän joka lajissa tiettyjä ja niin edelleen. Ja ne jutut lähtee ihan siitä koko maan kulttuurista ja toimintavoista, ei pelkästään urheilukulttuurista. Suomalaisessa kulttuurissa on varmasti joitain negatiivisia juttuja, mutta niin löytyy niitä positiivisiakin. Ihan sama joka kansan kohdalla. Ehkä se suomalainen alemmuudentunne on kuitenkin se, joka syö sitten näitä positiivisiakin puolia...

 

[Maple Leaf]

Olen tässä Maple Leafin kanssa samoilla linjoilla, itsekin jonkinasteisena urheilun ja valmentamisen ammattilaisena haluaisin kuulla konkretiaa, miten joku opetetaan vihaamaan häviämistä?

Ehkäpä on niin, että (me) valmentamista jossain määrin tuntevat ihmiset olemme pian korviamme myöten täynnä näitä pohjimmiltaan tyhjiä puheita "häviämisen vihaamisen opettamisesta", "perkeleellisestä sisusta ja tsemppaamisesta" ja sen sellaisista tilanteessa, jossa oikeastaan ainoa keino auttaa nuoria ja suomalaista urheilua saavuttamaan kestävää (urheilullista) menestystä on pitkäjänteinen työ lajitaitojen opettamisessa. Tai ainakin minä olen, Knowerista en tiedä, enkä puhu hänen puolestaan.

Pitkäjänteinen työ niinkin tylsän asian kuin "taidon" opettamisessa ei tietenkään kuulosta niin vauhdikkaalta, seksikkäältä ja selkeältä ratkaisulta kuin "opettaa neljävuotiaita vihaamaan häviötä" — se kun ei taivu helposti heiteltäviksi ja harhaanjohtaviksi yksinkertaistuksiksi tyyliin "kaikki pelaa -systeemi pilaa lahjakkuudet". Juniorivalmennus on moniulotteinen kestävyyslaji, johon usein älyttömimmät näkökulmat löytyvät ihmisiltä, jotka eivät sitä tee.

 

[dana77]

On se kumma kuinka täällä taas ollaan keksimässä pyörää uudestaan, vaikka toimivat reseptit huippu-urheilijoiden koulimiseksi ovat olleet nähtäviä vuosikymmenien ajan itä-naapurissa. Kyllähän junnuja pitäisi alkaa leirittämään Tikhonovin oppien mukaisesti jo varhaisessa teini-iässä. Vain tämä takaa sen että he ehtivät saada riittävän määrän harjoitustunteja alleen. Toisaalta myös systeemi edesauttaa sitä jaloa tavoitetta ettei kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen tai muut haittatekijät pääse houkuttelemaan urheilijoita sivupoluille. Ja tuon systeemin kasvatit taatusti oppivat vihaamaan häviämistä!

Lisäksi turhan vaiettu tosiasia on suomessa ei tarpeeksi panosteta urheilun lääketieteelliseen puoleen. Täällä ollaan niin mallioppilaita vaikka samalla tiedetään hyvin että sillä vain ammutaan itseämme jalkaan. Ei tuollaisia 13-15 vuotiaita junioriurheilijoita testata, joten valtion urheilukoneistojen tulisi sopivalla lääkinnällä huolehtia siitä että junioireilla on fyysiset valmiudet harjoitella huomattavasti suurempia tuntimääriä päivässä, palautua niistä ja toipua harjoittelua haittaavista loukkaantumisista.

 

[palle fontän]

Lisäksi turhan vaiettu tosiasia on suomessa ei tarpeeksi panosteta urheilun lääketieteelliseen puoleen. Täällä ollaan niin mallioppilaita vaikka samalla tiedetään hyvin että sillä vain ammutaan itseämme jalkaan. Ei tuollaisia 13-15 vuotiaita junioriurheilijoita testata, joten valtion urheilukoneistojen tulisi sopivalla lääkinnällä huolehtia siitä että junioireilla on fyysiset valmiudet harjoitella huomattavasti suurempia tuntimääriä päivässä, palautua niistä ja toipua harjoittelua haittaavista loukkaantumisista.

Lieveilmiöitä tästä seuraisi varmasti, esim. kannattaa muistaa Tsherepanovin kohtalo. Tällaiseen ei kannata lähteä siis päätä pahkaa, vaan ottaa mallia esim. NHL:stä, jossa saa korvaavan varausvuoron, jos käy huono tuuri.

 

[palle fontän]

Olikos se sittenkin niin, että Chrisun kaunis jääkiekkoilijan naama televisiossa kertomassa "mä vihaan häviämistä" oli karhunpalvelus suomalaiselle urheilulle?

Taidon kehittäminen, olkoonkin epäseksikästä, onnistuu parhaiten oikeassa ilmapiirissä. Tällainen ilmapiiri sallii epäonnistumisen. Loppujen lopuksi se veivailu treeneissä luo ainoastaan pohjan, mutta se todellinen taidon jalostaminen tapahtuu pelatessa ja peleissä. Paras esimerkki jääkiekon osalta on mielestäni kiekollinen puolustaja, jolle on kehityksen vuoksi vaan pakko antaa anteeksi virheitä ihan liigatasolle asti, vaikkakin virheet näkyvät hyökkääjiä helpommin tulostaululla.

 

[Knower]

Ehkäpä on niin, että (me) valmentamista jossain määrin tuntevat ihmiset olemme pian korviamme myöten täynnä näitä pohjimmiltaan tyhjiä puheita "häviämisen vihaamisen opettamisesta", "perkeleellisestä sisusta ja tsemppaamisesta" ja sen sellaisista tilanteessa, jossa oikeastaan ainoa keino auttaa nuoria ja suomalaista urheilua saavuttamaan kestävää (urheilullista) menestystä on pitkäjänteinen työ lajitaitojen opettamisessa. Tai ainakin minä olen, Knowerista en tiedä, enkä puhu hänen puolestaan.

Niin, Suomessa on kohtuullisen lyhyt palloilukulttuuri tai sanotaan näin, että yksilöurheilu on suomalaisessa urheiluskenessä aikanaan tuonut sen menestyksen. On ollut juoksijoita ja hiihtäjiä. Pääosin siis lajeja, joissa oikeasti ehkä se perkeleellinen sisu ja tsemppaaminen on ratkaissut, varsinkin harjoitustilanteessa. Ehkä se on suomalaisuuteen sopinutkin. Välimatkat ovat varsinkin ennen olleet pitkiä ja monessa mielessä hankaloittaneet joukkueurheilua - ei ole ollut ehkä niitä pelikavereita. Tämä siis silloin joskus ennen.

Tätä kautta ehkä suomalaiseen valmennuskulttuuriin on myös joukkueurheilupuolelle pesiytynyt tuo "tsemppaaminen" ja "perkeleellinen yrittäminen" uskaltamisen ja hauskanpidon sijaan. Ilmapiiri, jossa lähdetään tietyssä mielessä aggressiivisilla teemoilla liikkeelle, ei kannusta luovuuteen tai yllätyksellisyyteen. Ja esim. siihen maalintekoon tarvitaan luovuutta ja yllätyksellisyyttä. Jos kersoja valmennetaan tsemppaamaan ja taistelemaan, ne tsemppaavat ja taistelevat. Tässä suomalaiset ovat hyviä, sitä saa mitä tilaa.

Luovuutta ja yllätyksellisyyttä on vaikeampi coaching by perkele -tyylillä opettaa.

 

[Viljuri]

Tietenkin urheiluun liittyy kilpaileminen, ei kai sitä juuri kukaan ole kiistänytkään.

Sen sijaan haluan kyllä kuulla sinulta, miten neljävuotiaita urheilijanalkuja opetetaan "vihaamaan häviämistä". Siis ihan konkreettisesti, miten?

Itse vihasin häviämistä ihan ilman valmentajan apua vielä ala-asteen (alakoulun) toisella luokalla niin paljon, että jopa futispelin mahdollisen tappion jälkeen kyyneleet tulivat silmään koulun takana.

Vedän rohkeasti omasta myöhemmästä kokemuksestani johtopäätöksen, ettei häviämisen vihaaminen edes omaehtoisesti auta urheilusuorituksissa, mutta luonnetta se kasvattaa yleensä enemmän tai vähemmän terveeseen suuntaan.

Siis joukkueurheilu.

 

[dana77]

Lieveilmiöitä tästä seuraisi varmasti, esim. kannattaa muistaa Tsherepanovin kohtalo. Tällaiseen ei kannata lähteä siis päätä pahkaa, vaan ottaa mallia esim. NHL:stä, jossa saa korvaavan varausvuoron, jos käy huono tuuri.

Tää on niin populistista vedota tuollaisiin poikkeustapauksiin. Tottakai menestystä tavoiteltaessa tulee uhreja, mutta kun muistetaan että ikäluokan koko on kymmeniätuhansia yksilöitä, niin eihän tämä voi olla yksittäisistä yksilöistä kiinni. Ja ihan vertailun vuoksi on tervettä muistaa että viime sodassakin kuoli lähes satatuhatta suomalaista.

Korvaavat varausvuorot ovat silti ideana hyvä.

 

[Duvel]

Perpaa hastateltiin eilen urheiluruudussa eikö hänellä ainakaan ollut kovin vaikeaa löytää tappioille syitä. Suomen taitotaso oli perseesta vastustajiin verrattuna.

Vielä jos aloitusviestin palaa, niin tuo Espanjan vapari on kyllä helvetin hyvä esimerkki. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessta ei todennäköisesti löytyisi korkeintaan kuin yksi pelaaja, joka olisi saanut aikaiseksi yhtä komean laukauksen. Ja jos näiden englannin, Saksan, Espanjan pelaamista vertaa Suomen Veikkausliigan niin...nämä alle 21-vuotiaat voittaisivat Veikkausliigan ihan joka vitun vuosi.