Kun kuuntelee Iltasanomien sivulta
hätäkeskuspuhelut ja lukee Iltalehdestä
murhayrityksen kohteeksi joutuneen naisen tunnelmat, syntyy hoitajasta hyvin empaattinen, vakaa ja rationaalinen vaikutelma.
Vaan niin on ihminen metka otus, että ei ole sitä karvoihin katsominen. Suuri aivokapasiteetti mahdollistaa myös monenlaiset mielenvinoumat.
Samaa huomasin, kun ajelin eilen kotiin. En ollut pahemmin koko tapaukseen sen syvemmin tutustunut aiemmin, joskin perinteisesti tuominnut hoitajan "selväksi syylliseksi" ihan mutu-tuntumalla.
Nyt sitten kuuntelin radiosta (arvostetun) asianajajan Heikki Lampelan juttuja. Totta kai mitä parempi asianajaja, sitä vakuuttavammin hän osaa päämiestään puolustaa. Joka tapauksessa Lampela vakuutti ainakin minut.
Tähän sitten vielä hätäkeskuspuheluiden kuunteleminen ja avoimesti kasvonsa paljastavien kuvien katsominen ja voilaaa - olin kääntänyt takkini.
Tosin mietin tuota kasvojen näyttämistäkin vähäsen. Toisaalta se kertoo siitä, että haluaa odottaa suoraselkäisenä oikeuden tekevän ainoan mahdollisen ratkaisun eli syyttömäksi toteamisen. Toisaalta mietin sitäkin, että kyllähän kun kasvot näyttää, niin ei se myöskään ikinä ole mikään erityisen hieno positiivinen PR-temppu omalle elämälleen, vaikka syyttömäksi miten julistettaisiinkin. Aina jää kuitenkin ihmisillä suuret epäilykset tämmöisten jäljiltä...
Hankala sanoa kuinka itse toimisin tilanteessa, jossa minua syyttä suotta syytettäisiin sarjamurhaajaksi. Riippuu toki ihmisestäkin, mutta tämä kasvojen näyttäminen voi olla merkki avoimuuden lisäksi myös siitä toisesta - jopa todennäköisemmästä:
Onko sittenkin kuitenkin mielisairaalatavaraa, ja hätäkeskuspuhelut jokin mielen oikku tai jonkinlainen omien jälkiensä sairas "puhdistaminen"...?
Eiköhän tuokin selviä...