SUOMALAINEN JÄÄKIEKKO

[Viltsu]

Niin, kyllähän Erkka on Suomen kiekkoiluun tuonut näitä ajatuksia ja osittain Erkan lanseeraamat hedelmät tässä ovat noukittavissa. Mutta ei kaikkea paskaa sentään Erkan niskaan voi kaataa vaikka suht kovalla tohinalla Summasen kanssa remmiin tulivatkin. Ensin 18-vuotiaiden maajoukkueeseen, siitä IFK:hon jne...

Kaikkihan eivät tuohon Erkan ja Ramin ajatuksiin mukaan lähteneet. Ja hyvä niin. Keväällä 2003 kotikisojen jälkeen muuten kyseltiin suomalaisilta kiekkovaikuttajilta, onko Suomi tippunut jääkiekossa pois maailman kärjestä tai kärjen tuntumasta. Vastauksista joiltain osin paistoi huoli, että on. Erkka sen sijaan totesi, että ei mitään hätää. "Meillä on uusi pätevä päävalmentaja sekä kv. kiekkoilun kehityskeskus Vierumäellä". Että silleen. Mitähän Erkka nyt ajattelee?

Onneksi Jari Kurri ainakin lupasi perehtyä asiaan ja suomikiekon ongelmiin. Lupasi ajaa itsensä sisään junnumaajoukkueisiinkin ja tutkia, mitä siellä tehdään ja miten. Sekä varmaan kartoittaa junnuvalmennusta yleensäkin tässä maassa. Se nyt on vähintä, mitä tuossa asemassa oleva kaveri voi tehdä.

Se, millä pelityylillä tänä päivänä kiekossa menestytään, ei voi varmuudella sanoa. Mutta toisaalta, jos katsoo, mitkä kolme joukkuetta miehittivät SM-liigan kärkipaikat, kertoo jotain siitä, mihin suuntaan pelaajia ja peliä tulisi viedä.

 

[canttig]

Ironisinta tässä kaikessa olisi, että Suomi onnistuisi näissä kisoissa yli odotusten ja voittaisi MM-kultaa. Siihen huumaan hukkuisivat kiekkoilumme ongelmat ja jatkettaisiin kuin mitään ongelmia ei olisikaan.

Totta. Jos nyt voitetaan MM-kultaa WC:n toisen tilan jatkoksi, niin Suomen kiekkoilun todellisista ongelmista ei Suomessa syntyisi minkäänlaista keskustelua.

Korkeintaan ehkä ulkomailla voisi joku kiinnostua Suomen jääkiekon ongelmista.

 

[everon]

Onneksi suomessa on suljettu liiga, niin suomalaisen jääkiekon kehitys laajalla rintamalla on taattua.

 

[Maple Leaf]

Viestin lähetti Puolikaspakki
Tämä on sitä samaa teoriaa, jota Westerlund takoo maajoukkueessa. Totta ja hienoa, muuta ne käytännön toimet jäivät tulematta esiin. Haluaisin nähdä aikataluja, ohjeita, todellisia käytännön malleja, miten monensuuntainen, tasapuoliseen kommunikointiin perustuva valmennus toteutetaan.

Täytyy myöntää, etten nyt oikein ymmärrä kysymystä. Valmentajahan on (tai ainakin hänen tulisi olla) tekemisissä pelaajan/pelaajien/joukkueen kanssa myös kaukalon/kentän (ja harjoitusten) ulkopuolella, jolloin näitä motivaatio-tavoite-toiminta -keskusteluja voi käydä.

Mikäli valmentaja kuvittelee, että hänen tehtäviinsä kuuluu vain konkreettisten harjoitusten ja pelien koordinoiminen ja johtaminen, on hänen käsityksensä toimenkuvastaan vajavainen. Miten voi edes kuvitella "roolittavansa" ja "johtavansa" pelaajia/joukkuetta, jos ei tunne (ja lähesty) pelaajia yksilöinä?

Tähän tutustumiseen on varattava aikaa myös virallisten harjoitusaikojen ulkopuolelta. Miten kukin tämän sitten aikatauluttaa, on jokaisen omassa harkinnassa. En pitäisi myöskään mahdottomana ajatuksena sitä, että mikäli tämä keskustelunaihe jotakuta kiinnostaa, voisi sille luoda oman ketjunsa.

 

[Nahkaparturi]

Henkinen kantti

Mielestäni Suomen suurin ongelma on henkisellä tasolla. Tärkeissä otteluissa pelataan hienosti, kunnes iskee voittamisen pelko. Tästä löytyy esimerkkejä vaikka kuinka: Monet Ruotsi-kamppailut, joissa ollaan oltu enemmän tai vähemmän johdossa, päättyy tasapeliin tai tappioon. Parhaillaan menossa olevissa kisoissa USA- ja Kanada-pelit päättyivät johtoasemista tasapeliin.

Runsaan kymmenen vuoden aikana Suomi on ollut useita kertoja finaaleissa ja vain kerran on mestaruus saatu kotiin. Tappiot ovat tulleet usein jatkoajalla tai rangaistuslaukauksissa. Tämä kielii heikosta henkisestä kantista. Peli passivoituu, vastustajat pääsevät prässäämään ja paniikki on valmis. Maajoukkueissa pelaajat ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta henkinen kantti ei ole muuttunut mihinkään.

On muutamia esimerkkejä toisinkin päin, mutta suurimmaksi osaksi on käynyt kuten yllä olen asiat esittänyt.

 

[dali]

Viestin lähetti Broad Street Bullie
Tuosta luistelu asiasta voi olla montaakin mieltä mutta nimeenomaan Suomesta tulee euroopan parhaimmat luistelijat Venäjän ohella. Tästä suurin kiitos varmaan kuuluu Jursinoville joka toi suomalaisten joukkueitten hatroituksiin erillaiset teränkäyttö harjoitukset. Käykääpä joskus kattomassa jonkun joukkueen aamuharjoituksia esim. niin kyllä siellä mennään luistelu tekniikka harjoituksia. Ja ennenkaikkea junnuissa niitä tässä maassa tehdään paljon jos valmentajat on vähänkään kehdanneet jollain kurssilla käydä.

Totta. Suomessa on kymmenen vuotta hoettu treeneissä: JALAT JALAT!

Nyt olisi aika siirtyä vuoteen nolla ja ryhtyä huutamaan: KÄDEEET KÄDEEEET!

Seuraavassa vaiheessa hoetaan: KÄDEEEET JA JALAAAAT!

Tästä siirrytään vaiheeseen, jossa kehitetään paineensietoa: PÄÄÄÄÄÄ PÄÄÄÄÄÄ!

Herkistelyvaiheessa koutsien suusta kuuluu pyhä kolminaisuus: JALAAAAAT-KÄDEEEEET-PÄÄÄÄ!

Tässä vaiheessa aikaa on mennyt noin 15 vuotta. Suomen tasapäistävässä yhteiskunnassa toimitaan totutusti viisivuotissuunnitelmien mukaan. Noin vuonna 2020 alkaa siis uusi aika, kun entinen yhden ruumiinosan treenaus on pyyhitty pois harjoitusohjelmista ja tilalle on tullut uusi kiekkosukupolvi, jonka pelaajat toimivat moitteetta kiireestä kantapäähän.

Kenet tahansa voisi laittaa kaukaloon oli tilanne mikä tahansa. Luistelu olisi kuin Ragulinilla, kädet kuin Lemieux´lla ja jokainen pelaaja ratkoisi pelejä kuin Masken Carlsson.

Usko tulevaisuuteen on vahva.

 

[Puolikaspakki]

Viestin lähetti Maple Leaf
Täytyy myöntää, etten nyt oikein ymmärrä kysymystä. Valmentajahan on (tai ainakin hänen tulisi olla) tekemisissä pelaajan/pelaajien/joukkueen kanssa myös kaukalon/kentän (ja harjoitusten) ulkopuolella, jolloin näitä motivaatio-tavoite-toiminta -keskusteluja voi käydä.

Mikäli valmentaja kuvittelee, että hänen tehtäviinsä kuuluu vain konkreettisten harjoitusten ja pelien koordinoiminen ja johtaminen, on hänen käsityksensä toimenkuvastaan vajavainen. Miten voi edes kuvitella "roolittavansa" ja "johtavansa" pelaajia/joukkuetta, jos ei tunne (ja lähesty) pelaajia yksilöinä?

Tähän tutustumiseen on varattava aikaa myös virallisten harjoitusaikojen ulkopuolelta. Miten kukin tämän sitten aikatauluttaa, on jokaisen omassa harkinnassa. En pitäisi myöskään mahdottomana ajatuksena sitä, että mikäli tämä keskustelunaihe jotakuta kiinnostaa, voisi sille luoda oman ketjunsa.

Yritän muotoilla kysymykseni toisin.

Mielestäsi valmentajan ja pelaajan välillä pitää olla luottamukseen perustuva keskusteluyhteys ja valmentajan tehtävä on valmentaa pelaajiaan keskustelemalla - eikö näin? Itse olen täsmälleen samaa mieltä.

Mutta kuinka tämä toteutetaan - siinä on se iso kysymys. Ei voida sanoa valmentajalle, että keskustele pelaajiesi kanssa - se ei toimi niin. Olen ollut sen verran lähellä eri jääkiekkojoukkueita jo vuosia, että olen nähnyt ja välillisesti myös kokenut niitä ongelmia, joita matkalla syntyy. Kaipaankin niitä konkreettisia keinoja, millä tavoin tällainen keskusteleva valmennus syntyy. Toivoisin vastauksissa otettavan huomioon seuraavia asioita.

Mistä aika keskustelemiseen otetaan? Joukkueessa on usein yli 20 pelaajaa, sanotaan nyt vaikka 23 noin keskimäärin. 1/2 tunnin keskustelu viikossa tarkoittaa yli kymmentä lisätuntia valmentajalle viikossa. Siihen päälle normaali päivätyö + normaalit treenit ja pam - koutsilla on viikossa 60 tuntia hommia. Tähän päälle tulee se aika, jonka valmentaja käyttää suunnitteluun. 70 tuntia viikossa pelkkään työhön ja jääkiekkoon kuulostaa hurjalta. Entäs pelaajat? heidän tulee käydä koulua ja tehdä läksyjä. Miten venyvät harjoitustapahtumat vaikuttavat nuoren mahdollisuuksiin käydä koulua? Miten mahdolliset vaikutukset kompensoidaan?

Tasapuolisuus? Kuka hoitaa ne ristiriidat ja ongelmat, jotka syntyvät siitä, kun joku pelaajista kokee, ettei saa samaa huomiota kuin toinen. Miten tällaisiin tilanteisiin reagoidaan ja mistä otetaan aika sen korjaamiseen?

Taitavuuden harjoittelu? Miten toteutaan? Miten taataan kaikille 25:lle pelaajalle tasapuolinen mahdollisuus ja riittävä määrä toistoja, jotta taito kehittyy. Mitkä ovat niitä oleellisia taitoja, joita pitää harjoitella. Miten taito suhteutetaan fyysisiin ominaisuuksiin? Entäs joukkueen/yksilön tavoitteisiin? Miten saadaan pelaaja motivoitumaan saman asian toistamisesta illasta toiseen?

Tuloksesta pelaaminen? Mitkä ovat ne palopuheet, joilla saat lahjakkaat pelaajat pysymään joukkueessasi ollessasi sarjassa toiseksi viimeinen kun naapuriseura kamppailee sarjavoitosta? Miten perustelet pelaajalle ja pelaajan vanhemmille sen, että emme halua pärjätä kun treenaamme rystylättyä?

Tässä vain niitä muutamia esimerkkejä. Kun näihin saan todellisia, konkreettisia käytännön malleja omin kokemuksin höystettynä, niin olen ensimmäisenä välittämässä niitä maamme juniorivalmennuksessa mukana oleville.

EDIT:

Lisämainintana, Tammisen jutuissa piilee totuuden siemen: 20% pelaajista aiheuttaa 80% joukkueen ongelmista ja 20% pelaajista haluaa 80% jääajasta. Aikaa vain ei riitä kaikille.

 

[Tepa]

Hyvää pondintaa. Mielestäni myös juniorivalmennusta on turha moittia. Vakio toi erinomaisen asian esille nimittäin tuon höntsäilyn. Onko sillä loppujen lopuksi kauhean suuri merkitys mitä yhteisissä harjoituksissa tehdään? Esimerkkinä oli tuo Ässien joukkue. Jos joku on lukenut Gretzkyn kirjaa hänen todettiin pelaavan paljon pihapelejä.

Mistä tulevat siten tämän ajan lahjakkaimat pelaajat? Kanada ja Venäjä on ylivoimessa kärjessä. Entäpä valmennus siellä? Minusta Venäläiset ovat jäljessä Suomalaisia, heidän osaamistaan ei toki sovi kyseenalaistaa. Mistä nuo Ilja Kovaltshukit sitten tulee. Kyllä minä veikkaan, että hänkin noita pihapelejä on melkoisesti pelaillut. Venäjällä ei ole myökään tiekoneita joka nurkassa. Entäpä Kanada? Mitä Kanadassa tehdään erilailla.

Minusta Kanadassa on sarjatasosta riippumatta enemmän pelejä kuin Suomessa. Esimerkkinä Vois, vaikka katsella Rick Nashiä ja Valtteri Filppulaa. Rick Nash pelasi OHL:ssä 2000-2001 58 runkosajan ottelua+4 playoff-ottelua eli yhteensä 62 peliä. 2001-2002 hän pelasi 54+12=66 peliä. Valtteri Filppula vastaavana aikana 00-01 31 B:n SM-sarja ottelua ja yhden A:n SM-sarjaottelun yhteensä 32 peliä. 01-02 40A+1B+ 41 ottelua. Kahteen kauteen Nash pelasi 128 ottelua ja Filppula 73 peliä. Mitä luuletta, kumpi harjoitteli enemmän maalintekoa pelitilanteessa? Jos Nash sai tähtipelaajana pelata 20 minuuttia ottleussa hän harjoitteli pelinlukua, maalintekoa, ylivoimapelaamista, syöttämistä 55 otetluax20 minuuttia= 1100 minuuttia = 18 tuntia enemmän kuin Filppula. Vähän nuorempia pelureita. Sidney Crosby (1987)pelasi 2003-2004 59+9= 68 peliä QMJHL:ää. Mikko Lehtonen (1987, Blues) pelasi 19+5=24 ottelua A-nuorten SM-liigaa ja yhden ottelun liigassa. Epäsuhta ei parane aikuississakaan. Sm-liiga 56 ottelua runkosarjassa, NHL 83 ottelua, AHL 80 ottelua.

Tässäpä kysymys pitäisikö pelejä olla enemmän? Minusta pitäisi. Nyt vastakkain on nuorten liigassa tiukasti puolustavia hyvin liikuvia joukkueita. Yksilöt on harvassa. Moni kiekkoilumme väriläiskä tulee liigaan vaihtoehtoisia reittejä. Pärssiset, Nurmiset esimerkkinä Mestiksen kautta, Pasi Nielikäinen lähti Nivalasta käiv mutkat Amerikassa ja Englannissa. Ja Rita haki vauhdit Amerikasta. Jussi Jokinen tuli Kalojoen kautta, Janne Pesonen Kajaanista. Meillä pitäisi olla enemmän noita "höntsä"-liigoja. Missä on Suomen yliopistosarjat ja QMJHL:t? Nuorten liigaa jauhetaan neljällä kenttällä. Miksei jotain kaupunki liigaa voitaisi pelata kahdella kentällä, jolloin pelaajat saisi harjoittaa taitojaan. Pelaaminen parantaa luovuutta luo uusia taitoja ja ratakaisuja ei mekaaninen harjoittelu. Nuo mainitut epätasaiset ottelut on yksi hyäv kohde kehittää luovia ratkaisuja taitoja.

 

[Pusacher]

Erinomaista keskustelua tällä palstalla!

Oma lähestymistapani ongelmiin ei ole niinkään pragmaattinen, koska mielestäni lukuunottamatta viimeistelytaitoa (ok. luistelun nimeäminen oli ankka) ei sinänsä liene itse valmennuksen sisällössä kehitettävää. Kyse on isommista suuntaviivoista ja koko valmennusjärjestelmästä, jossa junioripelaajasta on tarkoitus tehdä huippupelaaja. On myös kyse suomalaisesta valmennuskulttuurista. Autoritäärisyydelä viittasin kirjoituksessani edellisiin kohtiin, jossa arvioin virheiden pelkäämistä. Kyse tässä on viime kädessä psyykkisistä prosesseista. Väitän, että keskimäärin suomalaisen ja kanadalaisen itseluottamuksen välillä kovissa tilanteissa on ratkaiseva ero. Se ero, jolla pelit ratkaistaan tai viime hetkellä tasoitetaan. Kyse on siitä, uskaltaako luottaa omiin kykyihinsä ratkaisuhetkillä (siis todella, luotatko siihen, että maalipaikassa teet maalin, etkä pelkää, tai uskallatko vetää tiukkaan paikkaan jalkynän koska tiedät että hallitset sen) ja nämä ovat usein niitä alitajunnan juttuja, jotka opetellaan jo aivan nuorena. Tällöin tulevat kyseeseen käsitteet itsetunto ja itseluottamus, jotka nuorella ovat kehittymisvaiheessa.

Kyse ei ole valmennuksen fysiikasta tai käytännön toteutuksesta, vaan yleisestä ilmapiiristä, jolla virheisiin suhtaudutaan. Suomalainen valmennuskulttuuri on hankkinut vaikutteita mielestäni enemmän Venäjältä kuin Ruotsista, mikä näkyy meidän valmennuskulttuurissamme. Matti Alatalo lienee nykyisin malliesimerkki virheitä sallivan valmentamisen puolesta. Venäläinen valmennuskulttuuri pyrkii seulomaan loppumattomista massoista sekä fyysisesti että psyykkisesti ne timantit, jotka kestävät höykkyyttämisen. Kuten Westerlund sanoi, toista huutaminen voi ahdistaa, toisen herättää. Uskoisin, että Suomen kokoisella kansalla ei ole varaa massojen valmennustyyliin vaan linjan on oltava yksilöllisyyttä suosiva.

Katselin tuossa talvella erään joukkueen C-junioreiden peliä, niin kyllä taytyy sanoa, että kyllä oli kaverit systeemiin kahlitut ja siinä joukkueessa kaksi pelaaja oli taitavia ja yrittelijäitä, loput tyytyivät varman päälle pelaamiseen. Kysymys kuuluu, miten voit tehdä kylmäpäisiä ratkaisuja huipulla, jos et osaa/saa tehdä niitä junioreiden harjoituspeleissä? Itseluottamus ja henkinen kantti kehittyvät yksilöllisesti onnistumisten ja virheistä oppimisen kautta. Kokonaan toinen juttu on se, kenestä todella on paineessa ratkaisijaksi ihan luonnostaan, mutta tähänkin voidaan valmennuksella vaikuttaa.

Erinomainen pointti on tämä tasapäistämisen ongelma. Tämä ongelma, kun nyt oikein näsäviisaaksi heittäydytään, on koko kansakunnan ongelma ja syvällä kulttuurissamme, josta se heijastuu myös jääkiekkoon. Vaativuus ja yksilöllisyys palvelevat yksilöllisen maksimaalisen kehittymisen päämääriä, jossa tavoitteena on pelaajien yksilöllinen kehitys omaan maksimiinsa oman motivaation mukaan. Nuori Suomi -ajattelussa kaiketi tarkoitettiin mahdollisuuksien tasa-arvoa, jossa kaikilla olisi mahdollisuus harrastaa, mutta sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan periaatteita noudattaen kaikki pelaavat ja ovat tasoltaan samanlaisia. Nuori Suomi -ideologiassa voisi surutta soveltaa tasoryhmiä ja yksilöllistä etenemistä, jossa kilpailu on terve elementti. Toisaalta kukkahattutätit pelkäävät, että heidän lapsensa menevät kilpailussa rikki, mikä on aiheuttanut sosiaalikiekon synnyn. Tasapäistämisestä eroon ja yksilöllisyys kunniaan!

Siinäpä ajatuksia vaikka Puolikaspakillekin. Tuskin tarvitaan mitään käytännön aikatauluja, kyse on orientaation muuttamisesta.

Todella hyviä pointteja oli Puolikaspakki junnuvalmentajan näkökulmasta laittanut sillä aikaa kun tätä kirjoitin. Ryhdytäänpä pohtimaan niitä!

 

[Maple Leaf]

Viestin lähetti Puolikaspakki
Mutta kuinka tämä toteutetaan - siinä on se iso kysymys.

Esität viestissäsi tärkeitä ja oivaltavia kysymyksiä, joihin kaikkiin tuskin kenelläkään on yleispäteviä vastauksia - ja silti nuo kysymykset on esitettävä, jos haluamme kehittää suomalaista (juniori)valmennusta.

Tämä aihe - ja kysymyksesi - vaativat niin laajojen kaarien miettimistä ja piirtämistä, ettei minulle ole juuri tällä hetkellä siihen aikaa. Lupaan palata asiaan omien vajavaisten ajatusteni ja ehdotusteni kanssa (joko omassa ketjussaan tai vaikkapa sitten yv:llä) myöhemmin. En siis karta kysymyksiäsi - päinvastoin, haluan pureskella ja pohtia niitä niiden ansaitsemalla paneutumisella ja käyttää niistä kirjoittamiseen kiireisen työpäivän epämääräistä kahvihetkeä pidemmän ajan.

 

[Pusacher]

Re: Henkinen kantti

Viestin lähetti Nahkaparturi
Mielestäni Suomen suurin ongelma on henkisellä tasolla. Tärkeissä otteluissa pelataan hienosti, kunnes iskee voittamisen pelko. Tästä löytyy esimerkkejä vaikka kuinka: Monet Ruotsi-kamppailut, joissa ollaan oltu enemmän tai vähemmän johdossa, päättyy tasapeliin tai tappioon. Parhaillaan menossa olevissa kisoissa USA- ja Kanada-pelit päättyivät johtoasemista tasapeliin.

Runsaan kymmenen vuoden aikana Suomi on ollut useita kertoja finaaleissa ja vain kerran on mestaruus saatu kotiin. Tappiot ovat tulleet usein jatkoajalla tai rangaistuslaukauksissa. Tämä kielii heikosta henkisestä kantista. Peli passivoituu, vastustajat pääsevät prässäämään ja paniikki on valmis. Maajoukkueissa pelaajat ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta henkinen kantti ei ole muuttunut mihinkään.

On muutamia esimerkkejä toisinkin päin, mutta suurimmaksi osaksi on käynyt kuten yllä olen asiat esittänyt.

Mistähän henkisen kantin heikkous johtuu? Virheiden pelkäämisestä? Itseluottamuksen puutteesta?

 

[Broad Street Bullie]

Tuo taidon puuttuminen johtuu osin varmaan siitä että nykyään ei enää yksinkertaisesti pelata höntsy pelejä ulkojäillä tai omalla pihatiellä. Siellä se taito kasvaa itsekseen. Vai näkeekö noita 7-14 vuotiaita ulkojäillä pelailemassa. Itse olen sen verran nähnyt nuoria pelaajia omalla peliuralla(tosin vain pelannut a-div,suomi-sarja,2-divari.23 vuotta kiekkoa) että sen näkee jo alemmilla tasoilla että jossain laukaisu taidossa on hirveitä puutteita. Se on sellanen taito mikä ei kehity kun ampumalla paljon. Ja sitä voi nimenomaan tehdä itsekseen harjoitusten ulkopuolella. Tuo laukaisu taito kun auttaa hyvin paljon siihen maalin tekemisiin. Mitä parempi laukaus sitä helpompi tehdä maali.

 

[Tepa]

Re: Re: Henkinen kantti

Viestin lähetti Pusacher
Mistähän henkisen kantin heikkous johtuu? Virheiden pelkäämisestä? Itseluottamuksen puutteesta?

Vastaan edelleen pelien puutteesta ja kovien sellaisten. Pelaajan pitää joutua tarpeeksi monesti kovaan paikkaan, että oppii, rohkein voittaa. Mielestäni tällä vuosituhannella esimerkkinä liigan loppuottelut on voittanut kiekollisesti rohkeampi joukkue ei se sumppupuolustaja. Jokerit pelasi rohkeaa peliä, vaikka puikoissa oli Sumo-Erkka pari Machuldan ja Rosan johdolla. Esimerkkinä 2003 Kärpät oli noviisi loppuotteluissa ja pelasi liian varovasti kiekollisena peruttellen. Seuraavaksi vyuodeksi homma opittin ja tänäkin vuonna 2005 mestaruuteen johtaneista voittomaaleista moni tuli rohkean pelaamisen johdosta. Varman peruuttelupelaamisen aakkosia. Vältetään poikkikentän syöttöjä.

Miettikääpä sitä tätä 3-2 voittomaalia Jatkoajalla katsoessanne:

http://www.oulunkarpat.fi/images/0405/maalikimara/120405_jokerit_5.mpg

Tai tätä Lukon laulukuoroon tiputtanutta maalia:

http://www.oulunkarpat.fi/images/0405/maalikimara/050405_lukko_7.mpg

Seuratkaapa sitten Suomen maajoukkueen peliä ja etsikää siitä poikkikentän syöttöjä. Miksihän peli jää sumppuun? Pitäisiköhän harkita välillä laidanvaihtoa? Jussi Jokinen esimerkkinä osaa venyttää kenttää, mutta voihan valmennusjohdon ohje olla pitää välit lyhyinä:

http://www.oulunkarpat.fi/images/0405/maalikimara/050405_lukko_6.mpg

Onko Suomi lopulta yksilötasolla niin huono? Mielestäni Suomi oli 70-luvun alkupuolella syntyneissä pelaajissa jäljessä, mutta kohti 70-luvun lopulla syntyneitä pelaajia Suomi pärjää kohtuullisesti lukuunottamatta Kanadaa ja Venäjää. Ruotsin kantavat voimat on reilusti yli kolmikymmpisiä pelaajia. Sedinit on pienenä poikkeuksena. Rajaamalla kolmenkympin lähellä olevat pelaajat pois, Olli Jokinen alkaa olemaan kilpailukykyinen tähti verrattaessa muita joukkueita. Mielestäni Pitkäset kelpaa vertailuissa Kronvallia vastaan. Nummelinit, Hagmannit, Pärssiset, Hentuset ja kummapnit on aikanaan kelpuutettu MM-kisatähdistöön, kuten myös Peltonen,Koivu, Selänne jne. Ruotsilla ei ole mielestäni kirkkaimpia yksilöitä, mutta se on esittänyt huikeita otteita. Venäjä on vusoi toisensa jälkeen osoittanut, ettei yksilöt tee joukkuetta ja sieltä ei ole Allstars pelaajia MM-kisoissa löytynyt, vaikka nimilistat on huikeat. Suomalainen ei tietyllä tapaa arvosta yksilöä tarpeeksi, kun taas Venäläinen ehkä liikaa. Mielestäni Kanadalla on homma tietyllä tapaa tasapainossa. Siellä osataan arvostaa kaikkia osalueita. Tämänkin kertaisesta joukkueesta löyty pari luistelutykkiä, Gagne, Morrow ja Draper esimerkkeinä.

 

[VJR]

Viestin lähetti Broad Street Bullie
Tuo taidon puuttuminen johtuu osin varmaan siitä että nykyään ei enää yksinkertaisesti pelata höntsy pelejä ulkojäillä tai omalla pihatiellä. Siellä se taito kasvaa itsekseen. Vai näkeekö noita 7-14 vuotiaita ulkojäillä pelailemassa.

Eikö Pleikkarillaki voi treenata laukomista?

Olen huomannut saman ilmiön. Minä kun olin tuossa reilu kymmenen vuotta sitten tuossa iässä, niin melkeinpä päivittäin tuli pelattua porukalla (vaikkei tässä mitään sakukoivuja tai jarilitmasia edelleenkään olla). Milloin jalkapalloa, milloin jääkiekkoa (tai -palloa), milloin pihalla, milloin kentällä, milloin missäkin. Vaan nykyisin nuo kentät on tyhjillään. Liekö pojat valmentajan taktiikkapalaverissa iltoisin, niin eivät ehdi pelaileen?

Joskus pari vuotta sitten olin siskon miehen ja pojan kanssa Lahdessa, jossain koulun pihalla luistelemassa ja hieman pelailemassa. Oikein hyvät puitteet - valaistu kaukalo, rusettiluistelijoille oma tila ja tais olla vielä toinen kenttä ilman kaukaloa. Muistaakseni oli perjantai-ilta joskus kuuden seitsemän aikoihin ja pakkastakin korkeintaan 10 astetta. Ois voinu olettaa, että tuonne olisi ollut tungosta, mutta eipä siellä ollut meidän lisäksi kuin muutama luistelija. Ajattelin silloin, että ei se ole jumaliste ihme, jos lahtelaiset ei pärjää jääkiekossa, mutta olen kyllä täällä hieman pohjoisemmassakin huomannu saman ilmiön.

Lisätään sen verran, että en nyt ota kantaa, vaikuttaako tuo pihapelien vähentyminen Suomen maajoukkueen menestykseen millään tavalla.

 

[secord]

Viestin lähetti Broad Street Bullie
Tuo taidon puuttuminen johtuu osin varmaan siitä että nykyään ei enää yksinkertaisesti pelata höntsy pelejä ulkojäillä tai omalla pihatiellä. Siellä se taito kasvaa itsekseen. Vai näkeekö noita 7-14 vuotiaita ulkojäillä pelailemassa.

Ja osin kasvihuoneilmiön piikkiin voidaan laittaa se, että nykyään ulkojäät ja hyvät sellaiset ovat harvinaista herkkua leutojen talvien takia. Ennen ulkojäille pääsi lähes päivittäin joulukuusta helmikuun loppuun, mutta nykyään tammikuussa kaukalossa pärjää paremmin snorkkeleilla kuin luistimilla. Ja eipä ollut aikoinaan pleikkareita, internettejä tai salibandyä, ja täten talvella ei ollut muuta tekemistä kuin hiihtää tai luistella. Hohhoijaa mikä ketju...

 

[Pusacher]

Tepa puhuu asiaa, mutta edelleen peräänkuuluttaisin riittävän kovien pelien ja ratkaisutaitojen oppimista jo nuorena -siis vastuuta ja lupaa toteuttaa suurillakin riskeillä itseään. Siihen taidon perustaan kuuluvat tottakai myös ulkojään höntsyt, joiden kiemuroita voidaan ottaa peleissä käyttöön. Riskien hallintaa ja omien taitojen rajojen tunnistamista vastuun noustessa pikku hiljaa pelaajan kehittyessä - siinä lääkettä Suomen psyykkiselle pehmeydelle. Täytyy uskaltaa pelata ja ratkaista, luottaa omiin taitoihinsa. Uskallus tuskin kehittyy virheitä pelkäämällä.

 

[Kyyberi]

Itseluottamus onkin mielenkiintoinen asia.

Yleensä ajatellaan, että jos jollakulla on hyvä itseluottamus, hän on leuhka. Suomalaisessa mentaliteetissa monesti vähätellään itseään ja mahdollisuuksiaan. Sitten kun joku urheilija poikkeaa "massasta" ja sanoo tähtäävänsä olympiakultaan, häntä pidetään ylimielisenä.

Toki edellämainittu on kärjistämistä, mutta totuuden siemen siihenkin on kylvetty.

Ja itseluottamus kasvaa onnistumisten myötä. Ja samoin vähenee epäonnistumisten myötä. Toisilla muutos on hitaampaa, toisilla hyvinkin nopeaa. (Tämäkin on yksi seikka mikä valmentajan tulisi ottaa huomioon valitessaan mm-joukkuetta, kaikille penkkivalmentajille tiedoksi)

Mikä mahtaa olla leijonien itseluottamuksen taso? Nihkeät alkupelit, rökäletappio Ruotsille, menetetyt voitot jenkeille ja kanukeille, sekä HYVIN nihkeä tasapeli Latviaa vastaan. Vastausta en tiedä, mutta veikkaisin että paras mahdollinen se ei ole.

Lisäksi kun miettii että hyvin monet viime vuosien mm-kisoista on päättynyt kirvelevään tappioon, niin jatkuvan "epäonnistumisen" on pakko vaikuttaa pelaajiin. Mikäli häviää selkeästi paremmalle joukkueelle, voi silti olla tyytyväinen omaan suoritukseensa, mutta mikäli voitettavissa olevia otteluita hävitään jatkuvasti, alkaa väkisinkin pelaajille tulemaan "häviämisen pelko". Jolloin yleensä hävitään vielä lisää.

 

[Broad Street Bullie]

Viestin lähetti secord
Ja osin kasvihuoneilmiön piikkiin voidaan laittaa se, että nykyään ulkojäät ja hyvät sellaiset ovat harvinaista herkkua leutojen talvien takia. Ennen ulkojäille pääsi lähes päivittäin joulukuusta helmikuun loppuun, mutta nykyään tammikuussa kaukalossa pärjää paremmin snorkkeleilla kuin luistimilla. Ja eipä ollut aikoinaan pleikkareita, internettejä tai salibandyä, ja täten talvella ei ollut muuta tekemistä kuin hiihtää tai luistella. Hohhoijaa mikä ketju...

tarkotin kyllä tuossa että siihen nyt ei aina vaan sitä jäätäkään tartte missä pelataan. Ennen pelattiin pihassa kun ei ollut jäätä ja se alotettiin jo joskus syyskuussa.Ja vaikka jäätä olisikin talvella niin ei siellä ketään näy

 

[Puolikaspakki]

Viestin lähetti Pusacher
Erinomaista keskustelua tällä palstalla!
Siinäpä ajatuksia vaikka Puolikaspakillekin. Tuskin tarvitaan mitään käytännön aikatauluja, kyse on orientaation muuttamisesta.

Nyt jo vähän eksyn aiheesta, mutta otan tietoisen sivuaskeleen tarttuessani tähän kommenttiin.

Ongelman asettelu on tässä tapauksessa sellainen, että korjaantuakseen se vaatii muutoksen. Muutos itsessään on luonteeltaan tuskainen ja vaikea. Jotta muutos voisi tapahtua, on todettava väärä tapa, tiedostettava ja määritettävä tavoiteltava tila ja määritettävä ne pragmaattiset askeleet, joilla uusi tila saavutetaan.

Suuntaviivan piirtäminen on helppoa. Voimme jokainen osoittaa mistä olemme tulossa ja minne meidän olisi tarkoitus päästä. Voimme vielä määritellä, miten päämäärä on tarkoitus tavoittaa - mutta viimekädessä jonkin asian muuttaminen - on se olemukseltaa sitten henkistä tai fyysistä - tarvitsee aina teon. Jonkinlaisen käytännön askeleen, jolla tavoiteltu asia tai tila saavutetaan.

Puhuit valmennuskulttuurista. Mitä asioita pitäisi muuttaa, jotta uusi valmennuskulttuuri saadaan aikaiseksi? Suuntaviivojen asettaminen ei sitä tee, vaan jokin toiminto on suoritettava. Seurajoukkue tasolla pääsääntöisesti se on valmentajan erottaminen - mites junnuissa? Pistetäänkö valmentajat kaikki pihalle ja hommataan tilalle uusia vapaaehtoisia? Jos ei - niin miten nykypäivän valmentajat saadaan omaksumaan uusi kulttuuri?

Tartun vielä virheiden sallimiseen, sillä se on mielestäni erittäin mielenkiintoinen aihe. Virheitä ei saa pelätä, virheiden pelosta kärsii suorittaminen. Virheiden pelkääminen lukitsee luovuutta. Näin voidaan helposti päätellä. Mutta mikä on sallittu määrä virheitä ottelussa, ennen kuin siihen pitää puuttua? 2 vai 3? Jos kaksi, niin miksi ei neljä? Miten määritellään virhe, kun kyseessä on laji, jossa suorittaminen on aina suhteessa vastustajaan? Onko kaikilla pelaajilla lupa tehdä yhtä paljon virheitä, jos on niin miksi jos ei, niin miksi? Millainen pelaaja tulee, jos hänen ei tarvitse ottaa vastuuta teoistaan jäällä - vaan saa mennä niin kuin tykkää. Onko kyseessä enää joukkuepeli kun yksilöt saavat erivapauksia toisiinsa nähden? Missä vaiheessa pelaajien tulisi ymmärtää, että joukkueen suoritus on yksilöiden suorittamisen summa? Pitäisikö virheisiin yleensäkään puuttua? Millaisiin virheisiin pitää puuttua?

Virheiden salliminen on käsitteenä hieno ja kannustava, mutta käytännön tasolla se avaa niin paljon kysymyksiä, että siitä voisi kirjoittaa kirjan. Kuitenkin paras mahdollinen ratkaisu kulkee jossain ääripäiden, nollatoleranssin ja äärimmäisen sallivuuden, välissä.

Tartun viesteissäni voimakkaasti juuri käytäntöön. Tämä siksi, että olen keskustellut riittävästi taivaanrannan maalareiden kanssa. Se viimeinen tavoite - olla ottelutilanteessa vastustajaansa parempi - ei tule saavutettua metafysiikan käsittein tai filosofisin pohdinnoin, vaan loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin perättäisten toimintojen jakso, jolla suoritusta voidaan mitata.

 

[Kyyberi]

Virheistä

Määrää tärkeämpää olisi käsitellä sitä miten valmentaja suhtautuu virheisiin. Hyvä tilanne olisi sellainen, missä valmentaja on luonut joukkueeseen ilmapiirin missä virheitä ei tarvitse pelätä, mutta positiivisella tavalla niitä vältettäisiin.

Tämä tarkoittaa sitä että valmentaja ei suhtaudu virheisiin "hällä väliä" asenteella, vaan virheen tullessa käy sen pelaajan kanssa läpi. Mikäli pelaaja toistaa samaa virhettä, tulisi asia käydä perinpohjin pelaajan kanssa läpi. Onko kyseessä tekniikkavirhe, rajoittunut pelikäsitys vaiko ongelma pelaajan asenteessa?

Virheistä voi antaa korjaavaa palautetta joko positiivisessa sävyssä tai negatiivisessa. Positiivinen antaa pelaajalle tunteen että valmentaja ei "vihaa" häntä virheen takia, mutta haluaa että se korjataan. Negatiivinen palaute taas antaa viestin että valmentaja ei todellakaan pidä virheen tehneestä pelaajasta sillä hetkellä. Tämän pelko voi tukahduttaa luovuutta ja yrittämistä.

Monella valmentajalla olisikin itsetutkinnan paikka siitä miten he palautetta antavat. Otetaan esimerkkinä vaikka pakin avaus suoraan vastustajan lapaan siniviivalle:

Negatiivinen: Voi hel**tti! Mitä sä Jussi teet siel? Noinko mä oon sulle opettanu, häh?! Nyt tuut juma**uta äkkiä vaihtoon ja mietit mitä sä oikeen kohellat!

Positiivinen: Jussi, kun teet avaussyötön, niin koita katsoa tarkemmin ettei vastustaja pääse katkoon. Nyt vastustajan laituri oli suoraan syöttölinjalla, ja sai kiekon meidän sinisellä kun muut menivät hyökkäyssuuntaan. Kiekollisena puolustajana sulla on vastuu siitä että avaussyöttö menee perille. Joten ens kerralla skarppaat vähän paremmin, okei?

Esimerkit ovat tietenkin hyvin kärjistettyjä taas, mutta tuovat eri tyylien eron selkeästi esille. Molemmissa tapauksissa annettuaan syötön Jussi tietää tehneensä virheen. Mikäli siihen ei mitenkään puututa, voi pelaajalle tulla "hällä väliä" asenne tai hän saattaa ajatella että virhe ei loppujen lopuksi ollutkaan kovin paha, kun valmentaja ei sitä kommentoinut.

Pienelle osalle junnupelaajista negatiivinen "äijäpalaute" toimii, suurimmalle osalle ei.

Hyvä valmentaja on tottakai tasapuolinen, mutta yksilöt huomioon ottava. Jos pelaajalle annetaan vastuuta (kapteenisto), pitää heitä opettamaan myös kantamaan vastuu. Tällöin heidän virheisiin voi puuttua herkemmin kuin sen seitsemännen pakin.

Itse en toimi junnukiekon saralla (tosin muissa lajeissa kyllä) joten ylläoleva on siinä mielessä spekulaatiota että en ole lätkän junnutoiminnasta yllämainitun suhteen tietoinen. Te jotka siellä toimitte, kommentoikaa miten itse toimitte virhetilanteissa.

Ja onko eroa harjoitusten ja pelin välillä? Monillahan alkaa pulssi nousemaan itse peleissä...

 

[Vakio]

Viestin lähetti Puolikaspakki
Se viimeinen tavoite - olla ottelutilanteessa vastustajaansa parempi - ei tule saavutettua metafysiikan käsittein tai filosofisin pohdinnoin, vaan loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin perättäisten toimintojen jakso, jolla suoritusta voidaan mitata.

Ilmeisesti nyt puhutaan edelleen juniorikiekosta. Silloin minusta "se viimeinen tavoite" ei suinkaan pitäisi olla ottelutilanteessa vastustajaansa parempi, vaan kehittää pelaajista taitavia yksilöitä tulevaisuutta varten. Juuri tässä mennään minusta hakoteille, että jo liian nuoressa iässä joukkueen tärkein tavoite on voittaa otteluita.

Tietenkin kun peliin lähdetään, ei sitä tahallaan häviämäänkään mennä. Mielestäni kuitenkaan tarkoitus ei pyhitä keinoja ja kaikessa juniorijuokkueen toiminnassa nimenomaan yksilön kehittäminen luovaksi ja taitavaksi jne. pelaajaksi olisi "se viimienen tavoite".

Olet kyllä täysin oikeassa siinä, että näiden hienojen tavoitteiden toteuttaminen on käytännössä älyttömän vaikeaa, mutta asioista pitäisi avata laaja ja seikkaperäinen keskustelu Suomessa. Siihen pitäisi osallistua alan parhaiden asiantuntijoiden, jollainen en toki itse katso olevani, vaikka joskus olen junnuja valmentanutkin ;).

Edelleen olen sitä mieltä, että suurin ongelma on se, että pikkupojat eivät pelaa ulkona erilaisia pelejä aamusta iltaan kuten ennen. Tämänhän jo monet muutkin ovat ongelmaksi havainneet.

 

[Pusacher]

Kärjistetty, mutta hyvä esimerkki Kyyberiltä. Todella kyse ei ole mistään mekaanisesta virheiden lukumäärästä, vaan ilmapiiristä ja tavasta jolla niitä käsitellään ja niistä opitaan - ja ennen kaikkea, mitä siitä eteenpäin tehdään. Ennemmin tulee rangaista huonosta asenteesta ja siitä kun ei yritä, kuin siitä että yrittää ja epäonnistuu. Toistoja ja toistoja. Tasoryhmiä joukkueen sisällä omin tavoittein päämääränä hyvä joukkue. Juhani Tammisen sanoin, niin pelaat kuin harjoittelet. Epäonnistuttuasi pysähdy, analysoi, tee johtopäätökset ja jatka matkaa. Yritä vielä kovemmin, yhä uudelleen -uskalla ottaa riskejä! Nämä ovat kliseisiä sitaatteja, mutta ilmeisen totta..

Mikähän on ruotsalaisen jääkiekon menestys vuodesta toiseen? möte och prata?

Hyvä oli tuo Vakion pointti tavoitteista, siinäpä sitä miettimistä.

 

[Jääkoneenkuljettaja]

Viestin lähetti Vakio
Ilmeisesti nyt puhutaan edelleen juniorikiekosta. Silloin minusta "se viimeinen tavoite" ei suinkaan pitäisi olla ottelutilanteessa vastustajaansa parempi, vaan kehittää pelaajista taitavia yksilöitä tulevaisuutta varten. Juuri tässä mennään minusta hakoteille, että jo liian nuoressa iässä joukkueen tärkein tavoite on voittaa otteluita.

Eikös liitto aja tuohonkin, esimerkiksi Kivilinna-palkinnolla?

Verissä päin kilpaileminen "liian varhain" vähintäänkin hidastaa yksilöiden kehitystä. Tuon tuli nähneeksi aikanaan, kun jo itse lopettaneena, seurasi entisten seurakavereiden touhua junnuvuosinaan.

Kärpistä näin esimerkkinä yksilöistä, tulee mieleen A-junnuissa loistanut J-M Aaltonen. Hän jos joku on yksilö, ja kusipäiseksikin kutsuttu. Todennäköisesti, hänelle tulee pahimman laatuinen "palautus ruotuun" nyt viimeistään. Tosin, jos kaveri pääsee yksilönä hiomaan taitojaan johonkin ei kulta-kamppailuissa pelaavaan joukkueeseen, siinä saattaisi olla yksi meidän seuraavista "omista Iljoista"...
Antaa tuollaisten kultakimpaleiden kehittyä, omaa tahtiaan. Ei muokata kylmään viisikkoformaattiin, jossa avut eivät niin hyvin pääse esille, eivätkä kehittymään.

Tapoja ja tekoja noihin kuulututetaan? Ne tulevat kyllä, jos ajatusmallia muutetaan. Miksi pitää jäädä esittämään tyhmää;"Joo, hienoja ajatuksia, mutta miten ne toteutetaan?". Niin, jos kehykset ovat jo määriteltynä, onko se enää vaikeaa värittää keskustaa?

 

[Vakio]

Viestin lähetti Jääkoneenkuljettaja
Eikös liitto aja tuohonkin, esimerkiksi Kivilinna-palkinnolla?

Ei kai nyt sentään aja. Tuskin kauteen lähdetään missään seurassa tavoitteena Aaro Kivilinna-palkinto. Se tulee jos on tullakseen. Voittaakin voi monella tavalla.

Se, että ei pelata tiukasti ja kurinalaisesti tiettyä varovaista taktiikkaa noudattaen esim. C-junnuissa, ei tarkoita sitä etteikö silti voitaisi kamppailla voitosta. Tämänhän jo aiemmin mainitsemani Ässien C-junnujoukkue tällä kaudella hyvin osoitti.

 

[Tepa]

Viestin lähetti Kyyberi
Itseluottamus onkin mielenkiintoinen asia.

Yleensä ajatellaan, että jos jollakulla on hyvä itseluottamus, hän on leuhka. Suomalaisessa mentaliteetissa monesti vähätellään itseään ja mahdollisuuksiaan. Sitten kun joku urheilija poikkeaa "massasta" ja sanoo tähtäävänsä olympiakultaan, häntä pidetään ylimielisenä.

Toki edellämainittu on kärjistämistä, mutta totuuden siemen siihenkin on kylvetty.

Ja itseluottamus kasvaa onnistumisten myötä. Ja samoin vähenee epäonnistumisten myötä. Toisilla muutos on hitaampaa, toisilla hyvinkin nopeaa. (Tämäkin on yksi seikka mikä valmentajan tulisi ottaa huomioon valitessaan mm-joukkuetta, kaikille penkkivalmentajille tiedoksi)

Mikä mahtaa olla leijonien itseluottamuksen taso? Nihkeät alkupelit, rökäletappio Ruotsille, menetetyt voitot jenkeille ja kanukeille, sekä HYVIN nihkeä tasapeli Latviaa vastaan. Vastausta en tiedä, mutta veikkaisin että paras mahdollinen se ei ole.

Lisäksi kun miettii että hyvin monet viime vuosien mm-kisoista on päättynyt kirvelevään tappioon, niin jatkuvan "epäonnistumisen" on pakko vaikuttaa pelaajiin. Mikäli häviää selkeästi paremmalle joukkueelle, voi silti olla tyytyväinen omaan suoritukseensa, mutta mikäli voitettavissa olevia otteluita hävitään jatkuvasti, alkaa väkisinkin pelaajille tulemaan "häviämisen pelko". Jolloin yleensä hävitään vielä lisää.

Tässäkin asiaa. Kanadassa varsin usein valitaan voittavia pelaajia. Nytkin joukkueessa on ikäloppu Draper ja Maltby. He ovat kuitenkin Detoritin mestarijoukkueen osia. Brodeur Stanley Cup voittaja, Maailman Cup voittaja. Nash ja Thornton kuluvan kauden Sveitsin mestareita. Moni kirjoitus napisee täällä maalinterkijöitä mukaan. Saarela ja Hyvönen esimerkkeinä on ollut kuitenkin siellä hävijän puolella peleissä. Samoin Kuhta.

Suomessa noita voittavia pelaajia arvotetaan jonkun verran, mutta ei ehkä tarpeeksi. Nytkin HIFK:n floppijoukkueesta on melkoisesti pelaajia, eikä Söderholmin, Olli Jokisen, Jarkko Ruudun peliin täysin tyytyväinen voi olla. Esimerkkinä Lukon joukkueesta ei kelvannut Kanadalle hyvät kaudet pelannut Roloson. Mukaan haluttiin Maailmanmestarit ja Kanada Cup voittajat Luongo ja Brodeur.

Vastaavasti Kärppien pelaajat ei ole nousseet parrasvaloihin, mutta ei ole olleet huonojakaan. Niklas Hagman arvostelusta huolimatta on pelaanut varsin hyvät kisat (Sveitsin mestari). Mielestäni kysymys on sitten siinä missä vaiheessa hyvän kauden pelannut pelaaja ohittaa joukkueena voittaneen pelaajan? Ruotsin joukkuetta kannatelee Frölundalle mestaruuden voittanut kenttä. Mestarit ovat myös tottuneet pelaamaan johtoasemassa. Minusta on tietyllä tapaa oikein valita pelaajat menestyvisät joukkueista pääosin. Mukana tietysti hyvä olla muutama rtakaisja, joka tottunut nostamaan joukkueen tasoihin tappioasemasta. Sellaisetkin joukkueet tuppaa memestymään. Siinä hyvä esimerkki on HPK. Suomen joukkueessa löytyykin Hahl ja Rita.