Ostoskassi
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Suomen maajoukkueet, Boston Bruins, suomalaiset
Mielestäni Suomessa vallitsee tällä hetkellä tila, jossa ei saa pahoittaa mieltään eli ei saa loukkaantua, suuttua, olla pettynyt ja niin edelleen. Tällä hetkellä on vaikeaa esittää negatiivisia tunteita, koska tällöin saa mielensäpahoittajan maineen. Tämä mielensäpahoittamisella lyöminen on ala-arvoinen retorinen lyttäyskeino. Ihmisen luontaisiin ominaisuuksiin kuuluu tuntea myös kielteisiä tunteita, tällekin olisi suotava kanava. Minäkin näen punaista, jos sanotaan että voi että pahoititko mielesi nyt kun Suomi hävisi, voi ressukkaa. Vittu mitä paskaa. Kuka syyttää mielensäpahoittajaksi sitä, jolta koira tai peräti lapsi kuolee, tai jos ihminen sairastuu vakavasti? Voi, pahoititko mielesi, kun sinulla on rutto, johon kuolet? Haluan tällä sanoa, että mielensäpahoittamista käytetään retorisena keinona vain silloin, kun asia on universaalisessa katsannossa kevyehkö. Totta helvetissä ihmisellä on aiheita olla pettynyt, ja tämän saa näyttää. Samoin on hyvä lohduttaa tällaista ihmistä eikä vain vittuilla mielensäpahoittamisesta.
Osittain samaa mieltä. Minä ainakin saan urheilusta eniten irti, kun elän tunteella mukana. Ainoastaan nyt julkisesti en saa sanoa olevani pettynyt vaan aina pitäisi kaiken olla kivakivaa ja kaikki ihan vaan jees jees. Mutta myös suomalaisissa on vikaa. Tuulipuku-Ullat tai ennemminkin miespuoliset tuulipuku-Urpot käyttävät urheilua keppihevosena ja kaikkea seurataan kunhan Suomi vain pärjää. Toki se tuo oman lisänsä, kun Suomi on taistelussa mukana, mutta sen ei pitäisi olla se kaikki. Urheilun pitäisi olla kuin elämä pienoiskoossa, joskus epäonnistuu ja homma kusee jolloin raavaalle miehellekin voi tulla kyynel silmään, mutta joskus taas tulee onnistumisia jolloin ollaan seitsemännessä taivaassa. Suomalaiset seuraavat urheilua pääasiassa sen takia koska suomalainen voi siellä pärjätä. Tähän poikkeuksia tekee "lajia fanittavat" ihmiset, kuten jääkiekkoa seuraavat jääkiekkofanit, jalkapalloa seuraavat futisfanit jne.
Mutta palaan tähän urheilijoiden arvostukseen. Jos ilmaisen pettymykseni hopeaan tullaan samantien kertomaan, että kuinka en arvosta tätä suoritusta tai en ymmärrä kuinka kova suoritus on kyseessä. Jos mietitään David Storlia (anteeksi lajin vaihto), mutta usein olen kuullut kuinka helppoa urheilijoilla on kun Storlkaan ei treenaa kuin neljä tuntia päivässä, ja sanotaan tähän jotain tyyliin: "Kyllä minäkin tekisin mielelläni vain neljä tuntia päivässä töitä". Nämä tuulipukulaiset eivät ymmärrä, että urheilijana oleminen on rinnastettavissa yrittäjyyteen. Teet töitä itsellesi ja kun sitten häviät Iivo Niskasen tavoin 0,2 sekunnilla mitalin, niin alat pohtimaan sitä kuinka vähän sairastelit kesällä, joit muutaman oluen liikaa pari kuukautta taaksepäin tai vaikkapa söit syntymäpäivän kunniaksi ehkä hiukan liikaa kaloreita. Urheilija tekee töitä itselleen 24 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa. Se että "perus-pertit" eivät tiedä yhtään siitä mitä urheilijat tekevät ja käyttävät urheilua keppihevosena oman maailman arvottamiseen, aiheuttaa sen että epäonnistumisen myötä lähdetään puukottamaan selkään ja lyömään lyötyä. Sitten kun onnistumisia tulee niin Iltalehden lööpit huutavat kuinka "koko kansan Enni voitti hopeaa!".
Viimeksi muokattu: