Aatoksia Soinista:
Oman tarkasteluvälini alkupiste ajoittuu jonnekkin 2000-luvun alkuun, jolloin en vielä ollut kovinkaan kiinnostunut politiikasta. Soinin hahmo jäi kuitenkin mieleen, sillä hän tuntui olevan loputtoman itsekylläinen ja varma asiastaan. Soinin haastattelut olivat hyvää viihdettä samalla tavalla kuin Halla-ahon ovat nykyisin.
Minusta Soini on aina ollut ammattipoliitikko. Hän ei ole samanlainen tutkimusorientoitunut järkeilijä kuin Halla-aho, vaan henkilö, joka näkee politiikan kilpailuna vallasta. Kun tarkastelee Soinin toimintaa, huomaa, että hän on aina ollut kuin kotonaan täysistunnoissa ja vaalidebateissa. Hän on vetänyt vaalitaistoja niin kovalla tarmolla, että toisinaan jopa oma terveys ja hyvinvointi on ollut laiminlyötynä.
En ole psykologian ammattilainen, kaikkea muuta, mutta väitän kuitenkin seuraavaa: jokaisella meistä on tarve saada tunnustusta jostain meille tärkeästä asiasta. Halla-aho on mielestäni tyypillinen yliopistoviisas, joka haluaa tulla kohdelluksi älykkäänä argumentoijana, joka voi tarvittaessa todeta olevansa poliittisten kahnausten yläpuolella. Soini taas on hahmo, jolle sosiaalisen hyväksynnän ja vallan hamuaminen ovat oikeassa olemista tärkeämpiä arvoja. Näin ollen onkin väistämätöntä, että Soini on parhaimmillaan politiikassa, jossa taistoa käydään kollektiivisen tajunnan määrittelystä.
Kuuntelin joitakin viikkoja sitten Ville Niinistön luentoa, jossa hän linjasi poliitikon tärkeimmäksi ominaisuudeksi sen, että on varma omasta arvopohjastaan; että tietää, mitä mieltä on mistäkin asiasta. Soini on aina tiennyt: hän on pysynyt aborttikannoissaan, kristillisessä maailmankuvassaan ja smp-henkisessä agraariväestön agitoinnissa. Tavallaan Timo Soini on politiikan Arttu Wiskari; roolihahmo, joka on vähän vanhahtava ja yksinkertainen mutta kuitenkin kotikutoinen ja lämminhenkinen.
Soinihan ei ole itse mikään unohdetun kansan hyljeksitty ottolapsi, vaan yliopiston käynyt espoolainen eliitin jäsen. Hän on kuitenkin osannut rakentaa itsestään erinomaisen julkikuvan, jossa yhdistyvät kansanmiehen imago ja lukeneisuus. Soini on ollut maakuntien ja lähiöiden hiljaisten äänitorvi, joka on uinut valtakunnan politiikan sisäpiiriin ja oppinut talon tavoille. Itse arvostan Iivisniemen Vennamossa juuri sitä, että hän hyväksyy politiikan toimintatavat ja siihen liittyvän kulttuurin. Tässä aihealueessa on Halla-aholla paljon tekemistä, sillä hän tuntuu välillä ärsyyntyvän sellaisistakin asioista, jotka kuuluvat perustavanlaatuisesti poliittiseen prosessiin.
Pitkän pohjuksen jälkeen päästäänkin itse asiaan, eli Soinin poliittisen pankkiholvin pesänselvitykseen. Perinnönjako oli varmasti Timon omissa suunnitelmissa sulava prosessi, jonka piti taata hänelle hiljainen mutta kunniakas vetäytyminen valtaistuimelta. Mielestäni oli väistämätöntä - ja monessa mielessä perusteltua - että Soinin poppoo joutui lopulta kantamaan vastuunsa vaalivoitoista; hallitukseen oli mentävä. Tämä oli tiedossa jo hyvissä ajoin, sillä persujen vastuunväistely oli johtanut edellisellä (2011-2014) kaudella heikkoon hallituskoalitioon. Jytky II oli itse asiassa jopa ensimmäistä kovempi suoritus, sillä kannatuksen vakiinnuttaminen ilman näkyviä tuloksia on aina haastavaa. Hyvä tulos keväällä 2015 olikin alkusoittoa Soinin vetäytymiselle: hän oli vihdoin siinä asemassa, josta käsin puolueen kannatus tulisi vääjäämättä laskemaan.
Olisiko Soinin sitten pitänyt jättäytyä vielä kerran oppositioon? Tällöin hän olisi jäänyt poliittisen historian muistiin vastuunpaikoilijana, jonka sekalainen seurakunta ei sittenkään ollut hallituskelpoinen. Soini teki sen, minkä hän oli jo vuosia ennen odottanut tapahtuvan: lähti säätytalolle mielessään kompromissikoalitio, jossa vuosien työn tehneet vaaliharavat palkittaisiin ministerinsalkuilla. Vaalitulos oli kuitenkin niin hyvä, että Soini joutui ikävään valintatilanteeseen ulkoministerin ja valtiovarainministerin välillä. VVM olisi ollut todellista myrkkyä kannatukselle, sillä edessä olivat Kreikka kolmonen ja kovat leikkaukset julkiseen sektoriin. Talouskriitikkona ja EU-möykkääjänä profiloitunut Soini ei yksinkertaisesti voinut olla rahaministerinä höyläämässä suomalaisten vähävaraisten elintasosta.
Halla-aholaiset olivat Soinille pakollinen öykkäriporukka, joka oli otettava mukaan puolueen toimintaan mutta jonka maailmankuva haastoi puheenjohtajan "juutalais-kristillisen arvopohjan". Paketti pysyi verrattain hyvin kasassa, kunnes maahanmuuttosiipi paisui suuremmaksi kuin soinilainen maaseudun protestiliike. Ajauduttiin tilanteeseen, jossa puolueen sisäinen valtarakenne oli murroksessa: enemmistölle oli annettava enemmän valtaa, mutta samalla diktaattorin valtuuksilla toimivan puoluejohtajan asema asettuisi huonoon valoon.
Soini lienee olettanut, että puolueen kannatuksen lasku ajoittuisi sopivasti siihen hetkeen, kun hän vetäytyy politiikasta. Kevään 2019 vaalit oltaisiin käyty jo Terhon johdolla, jolloin Soinille avautuisi alibi huonoon vaalimenestykseen - eihän hän enää ollut vetämässä ohjaksista.
Halla-ahon voitettua puheenjohtajakisan oli Soini kuitenkin ongelmissa, sillä puolueen perintö uhkasi valua viemäristä alas. Mitä oli jäljellä siitä lähiöiden ja kirkkokansan protestiliikkeestä, jota Soini oli vuosikymmenet rakentanut? Halla-aholaisten "vallankaappaus" tuntui varmasti iskulta vasten kasvoja; poliittisen nousun Soinin siiveellä tehneet suorittivat isänmurhan ja veivät puolueen osaksi eurooppalaista oikeistopopulismia.
Taustalla on varmasti ollut myös paljon henkilökohtaista hybristä, joka on jäänyt Soinilta itseltään huomaamatta. Soinin kirjoja lukemalla saa kuvan itsekeskeisestä tyypistä, joka haluaa pidellä kaikkia lankoja käsissään. Vaikka Soini on aina ymmärtänyt joukkovoiman merkityksen, politiikka on sittenkin tainnut olla hänelle vain kilpajuoksu, jossa maaliivan ensimmäisenä ylittänyt yksilöurheilija paistattelee palkintopallilla seppele kaulassa. Tässä mielessä puheet hillotolpasta ovat perusteltuja.
Näen kuitenkin asian niin, että Soini ei tehnyt ratkaisujaan ainoastaan henkilökohtaista etuaan ajatellen, vaan mukana oli myös vilpitöntä poliittisen aatteen puolustamista. Puolueen oltua kaksi vuosikymmentä agraaris-populistinen, olisi aikamoinen perintö jättää äänivalta toimijoille, jotka eivät Soinista pitäneet tai hänen arvomaailmaan kunnioittaneet. Samalla oltiin myös viemässä sitä ainoaa palkintoa, joka Timolle on 20-vuotisesta oppositiotaipaleesta suotu: ulkoministerin salkkua. Ryhmä, jonka Soini oli jo aiemmin ristinyt kapeakatseisiksi kiihkoilijoiksi, oli luotsaamassa puoluetta äkkinäiseen suunnamuutokseen.
Vaikka moni muistaa Soinin halla-aholaisten kaitsijana, ei hänen puolueensa ole koskaan hylännyt täysin maahanmuuttokriittisyyttä. Muistan seuraavan radiohaastattelun jostain 2000-luvun alkuvuosilta:
Toimittaja: tänä vuonna on syntynyt näin ja näin monta Mohammed-etunimen saanutta lasta. Näetkö tämän ongelmana suomalaisen kulttuurin ja yhtenäisyyden kannalta?
Soini: ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä. Maassa on kuitenkin toimittava maan tavalla.
Tällainen pragmaattinen mutta kriittinen suhtautumistapa olikin osana perussuomalaista politiikkaa aina vuoteen 2017 asti. Vanhan sanonnan mukaan Soini kasvatti kyytä povella. Hän teki sen kuitenkin tietoisena siitä, että jonain päivänä hampaat saattavat napsahtaa nilkkaan. Nyt se päivä tuli aavistuksen liian aikaisin.
Minulle Soini jää mieleen taitavana sanankäyttäjänä, joka osasi ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun. Hän oli elementissään, vaikka estradina olisi ollut ruotsinkielinen vaalitentti; jopa ne kääntyivät Timon eduksi. Soinin ajama konservatiivinen aatemaailma oli ja on omasta näkökulmastani vastenmielinen, mutta se edustaa suurten ihmisjoukkojen ajattelua. Kannatuspohja tuskin on kadonnut, mutta se saattaa kanavoitua jatkossa muualle. Voi olla, että osa jättää äänestämättä. Toisaalta voidaan olettaa, että iso osa äänestäjistä hyväksyy radikaalimman Halla-ahon, kunhan tietyt arvokysymykset pysyvät ohjelmassa.
Kevään vaaleissa saatiin jo esimakua muutoksesta. Halla-aho ei esitellyt vanhoja soinilaisia ratkaisuehdotuksia, kuten oppisopimuskoulutusta, vanhuspalvelujen parannusta tai kuntademokratian vahvistamista. Halla-aho asemoi sen sijaan itsensä yksinäiseksi tuumailijaksi, jonka katsojat samanaikaisesti toivoivat ja pelkäsivät voittavan tylsät norsunluutorniin kiivenneet arvokortin heristelijät. On kuitenkin huomioitava, että Halla-aho on nyt samassa tilanteessa kuin Soini alkuaikoina: hän on onnistunut luomaan nahkansa poliitikkona, mutta kannatus tulee toistaiseksi sellaisista politiikan segmenteistä, joiden tuella ei hallitusvastuuseen nousta. Voi olla, että Halla-aho onnistuu siinä, missä Timo Soini onnistui, mutta yhtä hyvin hän voi epäonnistua. Aika näyttää.