Olen tässä kautta linjan perustellut, että kokemus on osa kokonaisuutta - ei yksittäin riittävä peruste. Miten tämä on niin vaikea hahmottaa? Totta kai on oltava myös todistusaineistoa, josta käy objektiivisesti ilmi, että häirintää on tapahtunut ja että se on ollut tarkoituksenmukaista. Tällaista on luonnollisesti melko vaikea esittää, kuten on myös lievissä fyysisen häirinnän tapauksissa (kts. edellä ollut keikkajuttu). Kokemus on osa perusteluja, kuten se on monissa muissakin vastaavissa rikoksissa. Tässä oli uutta ainoastaan se, että häirintä ulotettaisiin myös pelkkään kielelliseen ilmaisuun.
No sehän tässä onkin kun et ole perustellut. Kävin vielä kertaalleen nuo viestisi läpi ennen tähän tarttumistani, ja sieltä löytyy kaikenlaisia heittoja joiden implikaatio on virheellinen ja jo keskustelussa sellaiseksi osoitettu. Mutta hienoa, että olet sitä mieltä että häirinnästä tarvitaan objektiivinen määritelmä lakiin jotta voidaan todentaa sen tapahtuminen, eikä uhrin kokemus riitä kuten sekapäisimmät THL:n tutkijat ovat esittäneet. Nyt voidaan jatkaa tuohon kokemukseen osittaisena määrittäjänä: Miten ihmeessä se on tarpeen ja miten perustelusi muka perustelevat sen? Katsotaanpa.
No laitetaanhan nytkin painoarvoa ihmisten fiiliksille: rikosilmoituksen jättäminen on ihmisestä itsestään kiinni.
Tämä ei mitenkään perustele väitettäsi. Tässä sekoitat jälleen rikoksen tunnusmerkistöön kirjatun kokemuksen siihen, kokeeko potentiaalinen uhri mahdollisen rikoksen sellaiseksi, josta kannattaa tehdä rikosilmoitus. Ei se tarkoita etteikö rikosta tapahtuisi jos uhri jättää rikosilmoituksen tekemättä. Eikä toisaalta se ole todistus rikoksen tapahtumisesta, että mahdollinen uhri tekee rikosilmoituksen. Sinun esittämässäsi rikosilmoituksen jälkeenkin osa todistusaineistoa olisi uhrin kokemus (eikä objektiivisempi määrittely, kuten "teko on omiaan loukkaamaan..."). Tällöin tullaan
@dana77 :n esittämään kysymykseen, millä uhri todistaa kokemuksensa sillä menneellä hetkellä, ellei ole sattunut kirjaamaan tuntojaan ylös?
Oma kantani on siis, että täysin tarpeeton ajatus. Jos tekoa pidetään yleisesti tuomittavana, ei uhrin kokemuksen käyttämiselle todistusaineistona ole mitään tarvetta. Toisaalta, jos teko ei täytä yleisesti hyväksyttyjä häirinnän tunnusmerkkejä, miksi uhrin täysin subjektiivinen kokemus pitäisi nostaa tuomiota koventavaksi tai sen mahdollisesti tuottavaksi tekijäksi? En tätä kertakaikkiaan käsitä etkä sinä ole todellakaan asiaa avannut yhdessäkään viestissäsi.
Samalla lailla kuin nyt muutoinkin länsimaisessa oikeusvaltiossa toimitaan: epäilty on syytön, kunnes toisin todistetaan.
Ja ennen kuin kysyt, että mites todistat rikoksen, josta ei jää jälkeä: samalla tavalla kuin muutkin rikokset, joista ei jää konkreettista todistusaineistoa.
Kai tajuat, että muissakaan rikoksissa joista ei jää jälkeä ei ole mitään "rikos tapahtui jos uhrista tuntuu siltä" -klausuulia? En ainakaan minä ole tietoinen lainsäädännöstä, jossa käytettäisiin uhrin kokemusta todistusaineistona (osittaisenakaan), joten tämäkin perustelu on asian suhteen totaalisen ontto. Jälleen päädytään sitä paitsi danan kysymykseen: Mitenkäs se kokemus sitten tässä todistetaan?
No miten tämä eroaa siitä, että yhteisestä suostumuksesta voit läiskiä seksikumppania pyllylle, mutta jos tämä ei siitä pidä, kyseessä on pahoinpitely? Totta kai sillä on merkitystä, miten kohdehenkilö kommenttisi tai muun toimintasi kokee. Jos kuitenkin osaat käyttäytyä, ei mitään ongelmaa ole.
Varmaankin eroaa niin, ettei seksuaalisen ahdistelun tai pahoinpitelynkään tapauksessa ole lakiin kirjattu rikoksen tunnusmerkistöön, että uhri kokee rikoksen tapahtuneen. Mistä herää jälleen kysymys, miksi se nyt olisi tarpeen? Tähän et ole antanut minkäänlaista edes etäisesti tyydyttävää vastausta.
Toki kokemus huomioidaan nykyäänkin jollain tavoin, mutta ne ovat ennemminkin osoitus siitä, ettei tätä ole mitään tarvetta rikoksen tunnusmerkkeihin lisätä kuin päinvastoin. Esim. asianomistajarikoksen olemassaolo mahdollistaa rikosilmoituksen tekemisen kun tuntuu siltä, että rikos on tapahtunut. Lisäksi oikeus pyrkii katsomaan tilanteita objektiivisesti: Esim. satunnaisen ohikulkijan lääppimisestä tulee paljon helpommin tuomio kuin jos minä menisin syyttämään naisystävääni koskettelusta. Varmaan olisi kohtalaisen helppoa osoittaa, että ei ole perusteltua uskoa seksuaalista itsemääräämisoikeuttani loukatun (esim. viestien ja tapahtumia edeltävien ja niiden jälkeisten toimien perusteella), vaikka jälkikäteen yrittäisinkin moista väittää. Ja hups, tähänkään ei tarvita uhrin subjektiivista kokemusta rikoksen tunnusmerkistössä.
Se niistä "perusteluista kautta linjan".