Pisin Kääpiö 186cm
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Makroaaltouunia koskevaan fantasiointiini johtavat syyt ovat kaukana lapsuudessani.
Faijalla oli tapana ostaa kesäisin tutulta mansikkatilalliselta suurehko määrä mansikoita. Niitä ostettiin ehkä jopa 10-15 lavaa. Noin suuri määrä oli tietysti ajateltu pakastettavaksi, joten tuoreeltaan syötäväksi ja ehkä jotakin kakkua varten säästettiin yksi laatikollinen, korkeintaan pari.
Muistan kun vanhempani ryhtyivät kiireen vilkkaa pakastamaan marjoja, kun mansikat oli saatu kotiin saakka. Näin tietysti siksi, ettei marjojen laatu enää tuossa vaiheessa parane odottamalla. Toinen syy oli, että jälkikasvu saattaisi verottaa liikaa marjoja, jos pakastamista ei hoideta ripeästi.
Eipä tuossa muuten mitään, mutta mielestäni mansikoiden pakastaminen oli tuolloin ja on edelleen typerää hommaa. Mansikka kun kestää pakastamista aivan järjettömän huonosti. Mitä makeimmasta ja herkullisimmasta puutarhamansikasta sukeutuu pakastimen uumenissa jäinen köntti, josta sulatettuna tulee ankean makuinen ja rakenteeltaan ryhditön lörtsö. Näistä äidilläni oli tapana keittää mansikkakiisseliä, jota oli tarjolla läpi talven. Joskus hän sotki sekaan myös pakastettua raparperiä, jolloin tuotos muuttui jopa vieläkin ankeammaksi. Jossakin vaiheessa lopetin kokonaan kaikenlaisten kiisselien syömisen, osaksi myös vastalauseena kelpo mansikoiden tuhoamiselle pakastamalla.
Maksoaaltouunilla voisi mansikat ja kaikki muutkin, saatana, kesän herkut tuhota nopeammin ja kivuttomammin pakastettaviksi. Makroaaltouuni olisi marjojen ja hedelmien makujen nollauksessa varmaan samanlainen innovaatio kuin mitä giljotiini edusti aikoinaan teloittamisen - sinänsä aliarvostetulla - saralla.
Faijalla oli tapana ostaa kesäisin tutulta mansikkatilalliselta suurehko määrä mansikoita. Niitä ostettiin ehkä jopa 10-15 lavaa. Noin suuri määrä oli tietysti ajateltu pakastettavaksi, joten tuoreeltaan syötäväksi ja ehkä jotakin kakkua varten säästettiin yksi laatikollinen, korkeintaan pari.
Muistan kun vanhempani ryhtyivät kiireen vilkkaa pakastamaan marjoja, kun mansikat oli saatu kotiin saakka. Näin tietysti siksi, ettei marjojen laatu enää tuossa vaiheessa parane odottamalla. Toinen syy oli, että jälkikasvu saattaisi verottaa liikaa marjoja, jos pakastamista ei hoideta ripeästi.
Eipä tuossa muuten mitään, mutta mielestäni mansikoiden pakastaminen oli tuolloin ja on edelleen typerää hommaa. Mansikka kun kestää pakastamista aivan järjettömän huonosti. Mitä makeimmasta ja herkullisimmasta puutarhamansikasta sukeutuu pakastimen uumenissa jäinen köntti, josta sulatettuna tulee ankean makuinen ja rakenteeltaan ryhditön lörtsö. Näistä äidilläni oli tapana keittää mansikkakiisseliä, jota oli tarjolla läpi talven. Joskus hän sotki sekaan myös pakastettua raparperiä, jolloin tuotos muuttui jopa vieläkin ankeammaksi. Jossakin vaiheessa lopetin kokonaan kaikenlaisten kiisselien syömisen, osaksi myös vastalauseena kelpo mansikoiden tuhoamiselle pakastamalla.
Maksoaaltouunilla voisi mansikat ja kaikki muutkin, saatana, kesän herkut tuhota nopeammin ja kivuttomammin pakastettaviksi. Makroaaltouuni olisi marjojen ja hedelmien makujen nollauksessa varmaan samanlainen innovaatio kuin mitä giljotiini edusti aikoinaan teloittamisen - sinänsä aliarvostetulla - saralla.