Olen sinänsä lapsettomana jäävi arvostelemaan kotihoidon tukea, mutta on silti mielestäni jotenkin huvittavaa, että tuollaiset pennoset ovat jonkun mielestä oikea "kannustinloukku", jonka vuoksi ei muka haluta tienata palkkaa duunissa jne.
Ihmeesti se kuitenkin näkyy työurissa, kun kotona ollaan useita vuosia. Muissa Pohjoismaissa työelämän ja vanhemmuuden yhdistäminen on sujuvampaa, jolloin työurat ovat ehjempiä ja palkkataso siten parempi. Kotihoidon tuki ohjaa ihmisiä väärään suuntaan.
Tavallaan se heijastelee muutenkin suomalaisten aavistuksen outoa suhtautumista rahaan ja omaisuuteen ylipäätään: Mitä olen muualla maailmassa kokenut, niin raha on pääasiassa vain se vaihdannan väline eri muodoissaan, mutta Suomessa taas fyrkkaan liittyy yleisesti ihmeen moraalisia ja suorastaan tunteellisia elementtejä. Raha on jotain, minkä ansaitsemisen lisäksi täytyy olla "sen arvoinen" ym paskaa.
Joo. Suomessa on suorastaan epäilyttävää käydä osakekauppaa tai tavoitella korkeaa elintasoa. Jos onkin kerryttänyt omaisuutta, se kannattaa ehdottomasti pitää piilossa, koska muuten vaikuttaa moraalisesti epävakaalta.
Tämä taas sitten heijastuu välillä suorastaan hysteerisenä suhtautumisena joihinkin onnettomiin KELA:n tukiin tai jopa työttömyyskorvauksiin, joita käytännössä kukaan ei ansaitse ja joiden vastineeksi tulisi tehdä järkevän toiminnan puutteessa vaikka ties mitä kyykkyhyppelyä ihan veronmaksajan pitämiseksi tyytyväisenä. Osittain tästäkin syystä sitten ei haluta nähdä työttömyyden syynä työpaikkojen olematonta määrää per työnhakija ja uskotellaan, että kunhan kepitetään tarpeeksi, niin kyllä "sohvallamakaajat"(=kaikki työttömät) lähtevät nöyrinä kysymään töitä lähimmän sankarimenestyjän firmalta hattu kourassa.
Periaatteessa samaa mieltä, mutta katselen asiaa vähän eri kulmasta. Mielestäni Suomen ongelma ei ole sohvassa makaajissa tai yksittäisissä syrjäytyneissä, vaan siinä, että järjestelmä ei ohjaa aktiivisuuteen. Siitä, että alat hoitamaan omia asioitasi, saatetaan jopa rankaista jollain karenssilla tai etuuksien leikkaamisella. Seurauksena on taktikointia, jota harrastavat ihan tavalliset ihmiset työuran eri vaiheissa. Tällä tarkoitan ihan niitä perustyyppejä, jotka käyvät keskiluokkaisissa töissä suurimman osan elämästä ja maksavat veroeuroja.
Ongelmat piilevätkin niissä epäsuorissa motivaatiotekijöissä, joita erilaiset kulttuuriset tekijät (agraarisuus, konsensushakuisuus) ovat luoneet. Poliittinen linja suorastaan kannustaa muuttamaan jonnekin hevonperseeseen, minkä jälkeen voi sitten äänestää kepua ja valittaa, kun ei ole "oman alan töitä" 10 kilometrin säteellä.
Ohjauksella viittaan ennen kaikkea siihen, että suomalainen asumispolitiikka suosii omistusasumista, isoja neliömääriä ja harvaan asumista. Poliitikot toistelevat toinen toisensa jälkeen, miten "koko maa pitää pitää asuttuna" ja miten "palvelut on turvattava kaikkialle". Tämä ei ole realismia nyt eikä tulevaisuudessa, ja loppuviimeksi se maksaa pitkän pennin.
Työttömille ollaan puolestaan kateellisia, vaikka työpaikasta saisi olla kiitollinen jo oman terveydenkin puolesta. Yleensä parasta, mitä ihmisille voi yleensä tapahtua, on työllistyminen vakaaseen työsuhteeseen. Sillä saa merkitystä arkeen, sosiaalisia suhteita ja mielekästä tekemistä. Vaikka se vakanssi ei olisikaan juuri omaa koulutusta vastaava, aina voi pitää verkot vesillä ja siirtyä toiseen työpaikkaan. Suomessa tätäkin jollain tapaa karsastetaan, koska oletetaan, että työpaikkaa/asuinpaikkaa/työroolia ei voi vaihtaa sujuvasti.
Mielenkiinnolla odotan, että mihin suuntaan Marinin hallitus lähtee tätä työllisyysongelmaa ratkomaan, mutta pahoin pelkään reitiksi valittavan taas se helpoin ja tutuin, eli toisin sanoen kuvitellaan työnhakemisen lisäävän myös työpaikkoja. Puff, magic happens? Sitten kun se ei onnistu, niin näperrellään tilastoja siedettävämmiksi jollain vippaskonstilla, Sipilä style. Lopputulemana työtön tulee edelleen olemaan tarinan konna ja hylkiö, jota ei loputtomien viinerikahvikokouksien innovaatioillakaan saatu töihin ja jonka sohvalla makaaminen uhkaa rehdin Keijo Keskiluokan haavetta uudesta citymaasturista. Jos ei muuta, niin ainakin saadaan kansalaiset pidettyä sopivan eripuraisina toisiaan kohtaan.
Työpaikkoja syntyisi, jos kohennettaisiin olosuhteita. Suomi tarvitsee ehdottomasti enemmän maahanmuuttoa korjaamaan työvoiman kysyntäpulaa ja ikääntymistä. Tämän jälkeen pitää sujuvoittaa maahanmuuttajien työllistymistä, kuten on tehty muissa Pohjoismaissa.
Elinkeinoelämän rakennetta pitäisi uudistaa mm. kannustavammalla tukipolitiikalla (=yritys- ja investointituille tarkemmat kriteerit), infran parantamisella (=raiteet kuntoon) ja opiskeluelämän vauhdittamisella.
Suomessa on ihmeellinen kulttuuri, jonka mukaan yliopistoon pitää olla helvetin vaikea päästä. Muualla maailmassa sinne pääsee helpommin, mutta sieltä myös tippuu nopeammin, jos ei pärjää. Suomessa voit norkoilla tuloksetta vaikka 10 vuotta, eikä juuri ketään kiinnosta, koska hei, sähän läpäisit sen pääsykokeen.
Sama pätee eläkeputkeen: ei huolta työpaikasta, kun voi odotella, milloin tulee eläkeikä vastaan. Muissa Pohjoismaissa tehdään eläkeiän kynnyksellä huomattavasti enemmän töitä, ja se näkyy työllisyysasteessa. Työvoimapalvelut ovat myös kattavammat ja kannustavammat.
Luonnollisesti myös työmarkkinoiden välinen kitka on vähäisempää vaikkapa Ruotsissa. Siellä ollaan tajuttu, että ay-liike selviää vain jos työmarkkinat toimivat. Suomessa ollaan edelleen tilanteessa, jossa vanhan maailman tupoja sovitaan sulle-mulle -periaatteella.
Eli eivät ne konstit ole sen kummempia kuin että katsotaan, mitä vieressä sijaitsevissa, moderneissa hyvinvointivaltioissa tehdään. Kaikkea ei tarvitse kopioida, mutta ainakaan ei kannattaisi olla se ainoa menneisyydessä elävä periferia.
www.is.fi
/img-s3.ilcdn.fi/2ac1a58c95550e9b531dff5c800881a9cc9956e0d66ed75e61cd8c34e1c07dbc.jpg)
www.iltalehti.fi
