Marinin pj-ajasta jäänee mieleen ennen kaikkea se, että pitkästä aikaa perinteinen suomalainen puolue valitsi joukoistaan parhaan vaihtoehdon puheenjohtajaksi. Marin on henkilökohtaisesti nostanut demareiden kannatusta oman arvioni mukaan jopa 5%.
Kävelevä katastrofi Rinne valittiin aiemmin, koska ilmeisesti ajateltiin, että demareiden johtajan on näytettävä samalta kuin puolueen äänestäjät. Ei toiminut.
Sen verran kun olen aistinut tuntoja vasemmistoäänestäjistä, niin kyse ei ole mistään sokeasta fanituksesta. Moni sen sijaan kokee, että pitkästä aikaa on ollut tarjolla tuore ja uskottava vaihtoehto "omasta leiristä". Marinin myötä sdp:n viestintä ja imago nousivat aivan uudelle tasolle, mutta samalla myös politiikka uudistui; sementinharmaasta ay-politiikasta tulikin kansainvälisesti tunnustettua, arvoliberaalia "uuden ajan vasemmistoa".
Puolue pohjalla on kuitenkin pysynyt samana. Tätä haluaisin erityisen vahvasti korostaa: ei sdp ole ideologisesti muuttunut mihinkään sen myötä, että se osaa tuoda omia tavoitteitaan paremmin julki.
Ylipäänsä poliittisissa keskusteluissa painotetaan henkilöitä aivan liian paljon. Täälläkin on neljä vuotta kohta ruodittu maanisesti Marinin liikuntaharrastusta, työhistoriaa, mielenterveyttä, asuntokauppoja, instagramia, lähipiiriä jne. Näillä on kuitenkin aika lailla tasan 0% vaikutusta siihen, mitä sosialidemokraattinen puolue ajaa.
Puolueessa puheenjohtaja on vain yksi henkilö, jonka tehtävä on johtaa eikä toimia diktaattorin elkein poliittisena ideologina. Tähän liittyen voin suositella kelle tahansa, että menee seuraamaan kertaalleen minkä tahansa suomalaisen eduskuntapuolueen puoluekokousta (näitä löytyy yleensä netistäkin nauhoitettuna). Siitä saa hyvä käsityksen, miten puolueen toiminta ja päätöksenteko on organisoitu.
Itselle jäi vaalitaistelusta sellainen kuva, että sdp laittoi "all in" pääministeritaistoon. Oletan, että tämä oli hyvissä ajoin suunniteltu taktiikka, jota Marin noudatti ansiokkaasti. Tässäkin moni meni siihen lankaan, että keskitti kaiken huomion Marinin persoonaan; ikään kuin politiikassa olisi kyse siitä, kuka yksilö droppailee parhaat luvut ja "tietää" eniten.
Sdp:llä oli erittäin hyökkäävä taktiikka, jossa oli tavoitteena korostaa vastakkaisuutta kokoomukseen ja perussuomalaisiin. Toisenlaista taktiikka edusti esim. Sipilän keskusta vuoden 2019 vaaleissa. Myös Orpo ja Rinne olivat enemmän virkamiesmäisiä suolapatsaita kuin haarniskan päälleen pukeneita sotureita (tästä saatte nyt ilmaiset Marin-mielikuvat).
Mikäli ykköspaikka olisi tullut, Marin olisi jatkanut pääministerinä tod.näk jonkinlaisessa sateenkaarihallituksessa. Kun niin ei kuitenkaan käynyt, astui voimaan suunnitelma b: Marin syrjään ja uusi kasvo mukaan potentiaaliseksi valtiovarainministeriksi.
Puoluetta tämä ei juuri miksikään muutu. Antti Lindtmanista on nyt ilmeisesti leivottu jonkinlaista "oikeistolaisempaa" vaihtoehtoa, mitä hän voi tietyssä mielessä olla. Toisaalta hänhän on ehta heinäluomalainen ay-jyrä, joten vaikea nähdä, että suurta muutosta tapahtuisi.
Marinin politiikasta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta hänen ansionsa poliitikkona ja puoluejohtajana ovat kiistattomat. Monelle tämä on ylivoimainen pala purtavaksi, enkä ymmärrä, miksi.