Marinin aikakaudella tapahtui Suomen historian suurin asia itsenäisyyden sekä sotien jälkeen, kun vihdoin saatiin Suomesta NATO-valtio. Vaikka Marininkin osalta voi laulaa "kas näin kääntyy takki ja takki kääntyy näin", niin puolustukseksi voi sanoa ettei todellakaan ollut ainoa korkean tason poliitikko jonka takki kääntyi. Kyllä minä annan myös Marinille suuret kiitokset sen tähden, että NATO-jäsen ollaan. Yhtä lailla hänelle se kunnia myös kuuluu ja se tulee olemaan hänen poliittisen uran kovin saavutus hänen loppuelämänsä.
Muutoin ei kyllä Marinin hallitus taikka itse PM Marin ollut omaan mieleen. Tarkoitus oli "ravistella pääministeri-instituutiota" ja sen kyllä kaikella kauheudellaan teki. Tälläiselle jöröjukalle ja aavistuksen konservatiiviselle henkilölle Marinin henkilökohtaiset - lähinnä siviilielämän - sekoilut olivat aivan vitusti liikaa, että voisin sanoa ikinä kaipaavani häntä uudestaan Pääministeriksi taikka ylipäätään päättävään asemaan. Tietenkin myös syyttävä sormi huitoo mediaan, joka tarttui jokaiseen Marinin askeleeseen ja yritti tehdä hänestä rokkistaraa. Ei varmasti Marin kaikesta julkisuudesta nauttinut, mutta aivan varmasti osasi myös ottaa ilon irti, kun pääsi lähes kulttiasemaan vihervasemmiston puolella.
Osaksi osaan kyllä myös tuntea myötätuntoa Marinia kohtaan. Saman hallituskauden aikana alkanut koronapandemia sekä raivohullun naapurin aloittama täysimittainen hyökkäyssota naapuriavaltiotaan, joka on yksi Euroopan isoimmista, ovat kaikkea muuta kuin helppoa politiikkaa, jos sellaista on edes olemassa. Kyllä siinä kokeneempikin kylmähermoinen poliitikko olisi saattanut murtua Marinin asemassa mitä Marin ei itse tehnyt.
Jokatapauksessa kiitos ja näkemiin, ei tule ikävä.