Minäkään en ole lätkäjunioreiden kesäharjoittelusta kovin hyvä puhumaan, enkä tiedä kuinka yksilöllisiä ohjelmia pelaajille tehdään missäkin iässä. Olen samaa mieltä, että hyvin iso osa huipuksi kehittymisessä on nimenomaan kasvaminen urheilijaksi.
Itse urheilussa valmentajana (jalkapallon puolella tosin) mukana olleena näkisin, että tuo urheilijaksi kasvaminen alkaa aika pitkälti viimeistään jo siinä alakoulun loppupuolella kun pojat/tytöt ovat 11-13 vuotiaita. Silloin olisi äärettömän tärkeää oppia harjoittelun, lihashuollon, ravinnon ja unen merkitys kehitykselle. Mitä varhaisemmin tuo oppiminen tapahtuu sen paremmin se tietenkin iskostuu osaksi kasvavan nuoren urheilijan identiteettiä, mutta näkisin urheilijan elämäntapojen ja harjoittelun oppimisen melko hankalana teini-iästä eteenpäin. Ja sanotaanko, että jos tuo oppiminen tapahtuu vaikkapa siellä 17-18 vuotiaanakin niin siinä on annettu maailman terävimmälle huipulle jo 2-3 vuotta tasotusta. Tässä puhun ihan konkreettisista asioista, mitkä esimerkiksi nykyään valmentamillani 12-vuotiailla futispojilla on heikolla tasolla. Esimerkkejä löytyy leiriviikoista jolloin joutuu vahtaamaan ja opastamaan poikien syömisiä ja mututuntumalta veikkaan että meidän 15 motivoituneesta pelaajasta ehkä yksi venyttelee omalla ajallaan vaikka sen merkitystä on läpi käytykin yhdessä. Nämä ovat äärettömän tärkeitä erityisesti myöhäisemmällä iällä, mutta jos et ole aikaisin oppinut näitä asioita osaksi arkeasi, se on vaikeaa teini-iässä kun koulu ja kaveritkin alkavat luonnollisesti viemään isomman siivun vapaa-ajastakin.
Aivan huippu-urheilijaksi kasvamisessa yksi olennainen osa on ymmärtää oikeasti se harjoittelun merkitys. Valitettavan harva ymmärtää esimerkiksi sitä, että harjoitteleminen 5 kertaa viikossa joukkueen kanssa ei riitä. Paljon puhutaan, että huipulle pääsemiseksi vaaditaan 1000 tuntia harjoittelua vuodessa (2,7 tuntia päivässä), mutta varsinkin jalkapallossa tuntimäärän huipulle päästäkseen uskoisin olevan vielä suurempi. Jalkapallon puolella pojat käyvät kyllä innokkaasti potkimassa palloa, mutta harjoitteluksi sitä on vaikea kutsua. Lätkän puolella omalla ajalla treenaaminen erityisesti kesällähän on tätä omatoimista harjoittelua. Silloin jos juniori ei ymmärrä kuinka valtavan tärkeää tämä omatoiminen harjoittelu on, sitä ei tehdä. Oheisharjoittelu koetaan usein epämielyttäväksi ja tällaista toimintaa on vaikea motivoida ulkoapäin, motivaation tulisi lähteä nuoresta itsestään. Tässä avainasemassa on huipulle pyrkivän juniorin kohdalla nimenomaan harjoituksen merkityksen ymmärtäminen, esimerkiksi näkemällä mitä maailmalla nuoret tekevät ja ovat valmiita tekemään kehittyäkseen.
Sitten tullaan näihin Granlundeihin, jotka varmasti ovat nuorenakin tehneet mitä on pyydetty. Tottakai yksilöllinen omatoiminen harjoittelu junioreiden vanhetessa on tärkeää aina, mutta näiden yksilöiden kohdalla sen merkitys korostuu. Jos nuorelle Granlundille ja Möttöselle isketään sama treeniohjelma käteen ja Granlund tekee mitä pyydetään, kun taas Möttönen jättää harjoituksia välistä pelaajien ero luonnollisesti kasvaa. Suomessa Möttösten osuus on suurempi ja valmiiksi lahjakkaasta Granlundista tulee kansallisen mittakaavan stara. Ongelmana on kuitenkin se, kuinka kanadalainen Sidney Crosby on oppinut itse piiskaamaan itseään äärirajoilla ja valmentaja on jo varhain opettanut Sidneyn vaatimaan itseltään maksimiaan peleissä, treeneissä ja omatoimisissa. Hän tekee ekstraa. Sidney myös tietää lihashuollon, ravinnon ja unen merkityksen kehityksessä. Tällöin Crosby ei tyydy olemaan paras, vaan näkee maalin jossain kauempana ja tekee hommia sen eteen. Hän haluaa olla maailman paras ja tietää, että vain tekemällä päivittäin hommia maksimitasollaan, haastamalla itseään ja vaatimalla itseltään jatkuvasti lisää hän voi joku päivä saavuttaa unelmansa. Tässä on ero. Kyse on pohjimmiltaan pelaajan omasta vaatimustasosta, mutta yleinen ilmapiiri voi laskea tätä vaatimustasoa. Valmentajilla on tottakai paikka miettiä mitä tulisi tehdä, minäkin mietin sitä usein, mutta valmentajille, pelaajille ja koko urheiluyhteisölle olisi hyödyllistä tehdä jonkinnäköisiä oppimatkoja muualle ja oppia. En tiedä onko ruoho vihreämpää yleisesti muissa maissa, mutta ainakin tiedostamalla mitä maailman huipulla tehdään, voidaan itse päästä samaan. Eivät he ole supermiehiä vaan valmiita tekemään päivittäin hommia, enkä oikeasti tahdo uskoa että Kanadassa on yhtään sen lahjakkaampia lätkäpelaajia tai Brasiliassa lahjakkaampia futareita kuin Suomessa.
Yksi valitettava fakta, joka täytyy uskaltaa myös sanoa ääneen on yhteiskunnan, kasvatuksen ja sitä kautta luonteen merkitys huipulle kasvamiseen. Kuten edellisessä viestissäni sanoin minusta vaikuttaa siltä että juniorimme ovat mukavuudenhaluisia. Heillä on ehkä jo vähän liian hyvät oltavat ja kaikki on pienestä pitäen saatu helpolla. Tällöin nuoret luulevat että kehityskin tulee itsestään. Esimerkki futiksen puolelta: en usko, että on sattumaa että Suomen jalkapallomaajoukkueen taitavimmat pelaajat ovat ulkomaalaistaustaisia. Ja valmentajanakin olen huomannut, että maahanmuuttajataustaiset tai muuten vain hieman köyhemmissä oloissa elävät ovat valovuoden edellä muita harjoitteluasenteessa ja sitä kautta ponnistavat ennen pitkää huonommista lähtökohdista toisten ohi. Se on sääli, sillä monilla olisi lahjakkuutta ja hyvät mahdollisuudet elää urheilijan elämää, mutta työnteon merkitys on hieman hämärän peitossa.
Tämän vuoksi minä puollan joissan tapauksissa Pohjois-Amerikkaan lähtemistä. En pidä valmennuksen tai pelin tasoa kovempana vaan kyse on harjoittelukulttuurista.
No tämä menisi ehkä ennemmin johonkin muuhun ketjuun kuin tähän, mutta menköön.