Jokunen vuosi sitten olin seurannut Suomen jalkapallomaajoukkueen matkaa aika kauan. Oli unelma siitä, että Suomi pelaisi joskus arvokisoissa, mutta ei Suomi koskaan niihin päässyt. Silti, toivoa oli, välillä oltiin lähellä, oli media-buumia ja hienoja hetkiä, välillä taas oli heikompaa kun joku entinen pelaaja tuli valmennukseen höpisemään sekavia puista, joulukuusi vai tammiko se oli. Joku semmonen, pimpelipom, ja näin.
Mutta sitten Suomi alkoi häviämään jokaisen pelin, kaikki oli paskaa, toivo arvokisapaikasta haihtui haihtumistaan. Homma kulminoitui Islantia vastaan pelattuun vieraspeliin, jonka Suomi onnistui tumpeloimaan häviöksi, vaikka johti peliä lisäajalle mentäessä. Pelin jälkeen tuli uutinen Suomen kirkkaasti parhaan pelaajan, Roman Eremenkon, kokaiinikärystä ja pitkästä pelikiellosta. Suomen kapteeni Niklas Moisander oli täysin lannistunut, Teemu Pukki vätysmäinen lössö, valmentaja erotettiin, maajoukkueeseen alkoi nousemaan jotain vitun paulusarajuuria ja jassetuomisia, kun ei muitakaan enää ollut. Kaiken toivon sai heittää roskiin. Suomi ei tulisi pääsemään arvokisoihin ainakaan seuraavaan 20 vuoteen.
Tuosta kului muutama vuosi, ja jollain saatanan ilveellä se kaiken toivon menettänyt, naurettava paska-Suomi pääsi ilman Eremenkoa entisen lössövätys-Pukin maaleilla arvokisoihin, ja voitti EM-kisoissa Tanskan 1-0. Suomen valmentajaksi kriisin aikana nostettu kukalie valittiin Suomen Vuoden valmentajaksi. Toivo oli noussut kuolleista, yhdistänyt kansan. Tehtiin historiaa, jotain mitä ei koskaan ennen oltu tehty, vaikka kaiken piti olla mennyttä.
En mä tiedä tosin miten tää SaiPan nykytouhuun liippaa millään lailla. Ei tää SaiPan taaperrus, talousvaikeudet ja Virran luovuttaminen oo mikään Eremenkon kokaiinikäry. Tässä on kaikki asiat nyt ihan päin vittua. Ketään ei enää kiinnosta, SaiPa menee konkkaan, ja voidaan ehkä joskus 20 vuoden päästä katella oisko mahiksia päästä vähän Liigaankin taas kokeilee. Valot voi jo sammuttaa. Hyvästi.