Isovihalla tuskin on mitään merkitystä nykyasenteita pohtiessa. Tuollaiset asiat häviävät kansallisesta muistista suhteellisen nopeasti. Eivät saksalaiset vihaa ruotsalaisia, vaikka 30-votisessa sodassa ruotsalaiset tekivät hirvittävää tuhoa saksalaisväestölle.
Isovihalla on ihan varmasti merkitystä nykyasenteisiin. Ruotsalaisten riehuminen Saksassa oli aika ainutkertaista, mutta mm. Puolassa touhuttiin suomalaisten johdolla enemmän. Vielä 1930-luvulla puolalaisissa kirkoissa jumalanpalveluksissa pyydettiin varjelemaan maat nälältä, kulkutaudeilta ja suomalaisilta, ei ruotsalaisilta.
Historia osoittaa, että kansallinen muisti on pitkä, erittäin pitkä. 1990-luvun Balkanin sodat liittyivät vuosisataisiin kansallisiin kaunoihin, Venäjän toimet Ukrainassa liittyvät tietoisuuteen Kiovasta yhteisenä venäläisyyden syntykotina, jota vieraat vallat uhkaavat. Turkin nykyhallitus priorisoi politiikkaansa ja ajankäyttöään, kiukutellessaan sinne ja tänne, kun esille nousee sadan vuoden takainen armenialaisten kohtalo. Israelin laskuvarjojääkärit vannovat valansa (ei koskaan enää) Masadalla, jossa roomalaiset piirittivät juutalaiskapinan rippeitä pari tuhatta vuotta sitten. Venäjä kantaa edelleen mongoli-invaasion traumaa, tästä on kirjoittanut mm. Alpo Rusi kirjassa Etupiirin ote, jota voi suositella luettavaksi, jos haluaa lisätä ymmärrystään Suomen ja Venäjän suhteista muualtakin kuin jatkiksen sivuilta.
Isoviha on eräs historian popularisoinnissa vähälle jäänyt aihe, ehkä pitkälti suomettumisen painolastina. Kyseessä oli liioittelematta kansanmurha, aikakaudenkin mittapuullaa poikkeuksellisen raaka miehitysjakso, jonka pitkä kesto teki siitä hirvittävän koettelemuksen suomalaisille. Isoviha selittää pitkälti sen, miksi meillä ei ole paljonkaan 1700-lukua vanhempaa rakennuskantaa ja miksi kirjallisia lähteitä 1700-lukua vanhemmasta suomalaisesta historiasta on niin niukasti saatavilla. Sukututkijat tuntevat ongelman erityisen hyvin.
Isovihalla on ihan varmasti merkitystä nykyasenteisiin. Ruotsalaisten riehuminen Saksassa oli aika ainutkertaista, mutta mm. Puolassa touhuttiin suomalaisten johdolla enemmän. Vielä 1930-luvulla puolalaisissa kirkoissa jumalanpalveluksissa pyydettiin varjelemaan maat nälältä, kulkutaudeilta ja suomalaisilta, ei ruotsalaisilta.
Historia osoittaa, että kansallinen muisti on pitkä, erittäin pitkä. 1990-luvun Balkanin sodat liittyivät vuosisataisiin kansallisiin kaunoihin, Venäjän toimet Ukrainassa liittyvät tietoisuuteen Kiovasta yhteisenä venäläisyyden syntykotina, jota vieraat vallat uhkaavat. Turkin nykyhallitus priorisoi politiikkaansa ja ajankäyttöään, kiukutellessaan sinne ja tänne, kun esille nousee sadan vuoden takainen armenialaisten kohtalo. Israelin laskuvarjojääkärit vannovat valansa (ei koskaan enää) Masadalla, jossa roomalaiset piirittivät juutalaiskapinan rippeitä pari tuhatta vuotta sitten. Venäjä kantaa edelleen mongoli-invaasion traumaa, tästä on kirjoittanut mm. Alpo Rusi kirjassa Etupiirin ote, jota voi suositella luettavaksi, jos haluaa lisätä ymmärrystään Suomen ja Venäjän suhteista muualtakin kuin jatkiksen sivuilta.
Isoviha on eräs historian popularisoinnissa vähälle jäänyt aihe, ehkä pitkälti suomettumisen painolastina. Kyseessä oli liioittelematta kansanmurha, aikakaudenkin mittapuullaa poikkeuksellisen raaka miehitysjakso, jonka pitkä kesto teki siitä hirvittävän koettelemuksen suomalaisille. Isoviha selittää pitkälti sen, miksi meillä ei ole paljonkaan 1700-lukua vanhempaa rakennuskantaa ja myös tätä vanhempien kirjallisten lähteiden löytäminen on harvinaista herkkua.