Kingston Wall - Petri Wallin saaga
Että lukekaahan, jos ette ole vielä lukeneet.
Käskystä. Kingston Wallin musiikista en ole koskaan erityisemmin diggaillut, mutta ilmiönä ja tarinana se on ollut kiinnostava. Ihan kiinnostava oli myös tämä kirja, mutta varmasti myös yksi masentavimmista kirjoista mitä olen lukenut pitkään aikaan. Varmaan sekin vaikutti, että loppuratkaisu oli tiedossa, mutta jotenkin sellainen negatiivinen klangi oli ihan ensisivuilta alkaen.
Toisten mielestä kuolleista ei saisi puhua pahaa, mutta itse arvostan sitä, kuinka sensuroimattomasti Puustinen päähenkilöä käsitteli. Eikä tuota Wallin psykoottista lopun aikaa ole varmasti koskaan avattu julkisesti näin yksityiskohtaisesti. Itsekin olen aiheesta jutun jos toisenkin lukenut, mutta en muista esimerkiksi törmänneeni missään tuohon kansanedustajille jakelemaansa totuuteen.
Sitä ennen luin Dregenin elämäkerran. Jollain tavalla masentava oli sekin. Ihan mielenkiintoisia knoppeja, hauskoja tarinoita
(esim. jatkot Tarantinon kanssa tukholmalaisessa opiskelijayksiössä) ja vähemmän mukavia tragedioita yhtyeistä ja henkilöistä, joita tuli 90-luvulla seurattua aika paljonkin.
Ollut toki tiedossakin, että Dregen on a) tosi iso julkkis Ruotsissa ja b) mulkku, mutta kirja vahvisti vielä nämä ainakin toiseen potenssiin. Tyylilaji oli ammennettu ison veden takaa, eli usein parjaamistani jenkkimuisteloista. Tiedätte kyllä tämän hämmentävän kaavan:
"huumeet on huono juttu, mutta kerronpas nyt kuitenkin seikkaperäisesti millaisia vuoria snorttasin nenääni" ja "
vittu mä oon paska jätkä, mutta taidan kuitenkin uskoa olevani vähän niinkuin jumala."
Hellakoptereista ja Backyard-peibeistä tykänneille suosittelen kyllä, muut voivat suosiolla skipata.
Justiinsa aloitin Richard Hellin Sopeutumattomien sukupolven. Tältä odotan jotain muuta kuin useimmilta muilta rock-kirjoilta.