Rock-kirjallisuus

[Rod Weary]

Suomentajan mukaan kirja ei olekaan elämänkerta vaan "esseistinen tutkielma jonka päämäärät ovat filosofiset ja kirjalliset". Suosittelen Morrisseyn hc-faneille jotka tuntevat miehen biografian ja osaavat tuotannon ulkoa.

Taidan tyytyä tuohon referaattiisi.

Nyt tuon Smithsin kirjan jännitys on jo huipussaan meikäläisellä. Olen sivulla 196 ja nyt bändin perustaminen on jo ihan kinttaalla. Marr ja Morrissey ovat jo jutskanneet!

 

[Vellihousu]

Taidan tyytyä tuohon referaattiisi.

Ymmärrän kyllä. Paljon tuossa mainitsemassasi kirjassa muuten on sivuja? "Pyhässä Morrisseyssa" Marr astuu näyttämölle sivulla 131. Kokonaisivumäärä on 312.

 

[Rod Weary]

Ymmärrän kyllä. Paljon tuossa mainitsemassasi kirjassa muuten on sivuja? "Pyhässä Morrisseyssa" Marr astuu näyttämölle sivulla 131. Kokonaisivumäärä on 312.

Muistaakseni viitteet alkavat jossain s. 650 paikkeilla. Aika jööti.

 

[Moto]

Viljami Puustisen Kingston Wall - Petri Wallin saaga tuli luettua viikonlopun ja eilisen aikana ja voin sanoa, että on erittäin hyvä ja hyvin kirjoitettu kirja. Rumban vai oliko se Soundin viiden tähden arvostelu ei ole tyhjästä temmattu. Wallin sukulaisia ja ystäviä on haastateltu laajasti ja kronologinen tarina on saatu koottua silminnäkijähavaintoihin perustuen hyvin lähelle loppua. Kirjasta selviää hyvin, miten monikasvoinen persoona Walli oli, minkälaiseksi kusipääksi hän muuttui Tri-Logyn aikoihin ja miten sekaisin oli viimeisinä hetkinään.

Laitetaan nyt tämä kirjan loppuhetkiä koskeva kuvaus spoileri-tagin taakse, vaikka luultavasti jokainen kirjan lukija tietää jo "loppuratkaisun".

Spoileri

Viimeisillä sivuilla kuvataan, kuinka täysin tolaltaan ollut Pete Walli ryntää illanvietosta ulos tuttaviensa estelystä huolimatta. Hesperian tupakkatauolla ollut hoitaja kertoo myöhemmin, että oli nähnyt kuvauksiin sopivan hahmon rynnänneen useamman kerran sisään ja ulos psykiatrisen päivystyksen ovesta, kunnes lähti pois. Niin lähelle siis ehkä jäi toisenlainen ratkaisu.

Aivan viimeiset hetket on kirjoitettu sivun mittaisena "välähdyksinä", paikalle saapuneita ensihoitajiakin on ilmeisesti haastateltu. Kirja loppuu siihen, kun Pete Walli sulkee viimeisen kerran silmänsä - lukuunottamatta vajaa puolen sivun epilogia, jossa kuvataan kuinka Jukka Jylli sai tiedon tapahtuneesta sekä liitteitä. Mielestäni tuo on hyvä ratkaisu.

Että lukekaahan, jos ette ole vielä lukeneet.

 

[ufon_kaakao]

Olihan se hieno kirja. Mielenkiintoinen kuvaus poikkeuksellisesta elämästä ja tietenkin kovimmasta bändistä ikinä. Jotain kelailun aihetta jokaiselle – something for everyone.

 

[-OO-]

The Dirt on kyllä mainio kirja kaikkiaan, samoin myös Heroiinipäiväkirjat oli varsin viihdyttävä, mutta ei Dirtin veroinen tekele.

Näissä Mötley-muusikoiden kirjoissahan oikeastaan parasta on kun lukee ne kaikki. Kirjat kertovat periaatteessa ihan samoista tapahtumista mutta jokainen kirja kertoo asiat täysin eri tavalla, päähenkilön omasta näkökulmasta. Ja ne näkökulmat poikkeavat hyvin paljon toisistaan kun kaikki puolustelevat omia toimiaan ja haukkuvat bändikaverit aivan kusipäiksi.

Dirtin lisäksi olen lukenut Nikki Sixxin, Tommy Leen ja Vince Neilin kirjat, ja mielenkiintoista olisi lukea vielä Micky Marsin tekemä kirja josko hän vielä saisi kerrottua samat asiat eri tavalla...

 

[Moto]

Tiistaina löytyi Jyväskylän Suomalaisesta Kirjakaupasta Martin Powerin kirjoittama "Nailed to History - The Story of Manic Street Preachers" alle femmalla. Junamatkan aikana ja sen jälkeen luin sitä noin puoliväliin ja nyt ollaan The Holy Biblen ajoissa ja Richey Edwardsin iso pyörä alkaa heittää oikein kunnolla. Mitään erityisen mullistavaa kirja ei kuitenkaan ole toistaiseksi tarjonnut, mielenkiintoisimpana anekdoottina ehkäpä Richeyn ja Eric Claptonin tapaaminen lataamossa.

Yleisesti kai parhaana Manics-historiikkinä pidetään Simon Pricen vuonna 1999 ilmestynyttä "Everything (A Book About Manic Street Preachers)", se onkin ainoa jonka olen tätä ennen lukenut. Tämän 2010 ilmestyneen kirjan etu on tietysti se, että historia jatkunee 10 vuotta pidempään, mutta vaikea uskoa että tuohon periodiin mahtuu mitään erityisen mullistavaa. Puolivälin krouvin perusteella sanoisin siis, että jos haluatte jonkun historiikin lukea, tarttukaa tuohon Simon Pricen eepokseen. Olen tosin lukenut sen jotain yli 10 vuotta sitten, mutta muistaakseni kirja oli jotenkin värikkäämpi kuin tämä.

 

[Everton]

Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Että lukekaahan, jos ette ole vielä lukeneet.

Käskystä. Kingston Wallin musiikista en ole koskaan erityisemmin diggaillut, mutta ilmiönä ja tarinana se on ollut kiinnostava. Ihan kiinnostava oli myös tämä kirja, mutta varmasti myös yksi masentavimmista kirjoista mitä olen lukenut pitkään aikaan. Varmaan sekin vaikutti, että loppuratkaisu oli tiedossa, mutta jotenkin sellainen negatiivinen klangi oli ihan ensisivuilta alkaen.

Toisten mielestä kuolleista ei saisi puhua pahaa, mutta itse arvostan sitä, kuinka sensuroimattomasti Puustinen päähenkilöä käsitteli. Eikä tuota Wallin psykoottista lopun aikaa ole varmasti koskaan avattu julkisesti näin yksityiskohtaisesti. Itsekin olen aiheesta jutun jos toisenkin lukenut, mutta en muista esimerkiksi törmänneeni missään tuohon kansanedustajille jakelemaansa totuuteen.


Sitä ennen luin Dregenin elämäkerran. Jollain tavalla masentava oli sekin. Ihan mielenkiintoisia knoppeja, hauskoja tarinoita (esim. jatkot Tarantinon kanssa tukholmalaisessa opiskelijayksiössä) ja vähemmän mukavia tragedioita yhtyeistä ja henkilöistä, joita tuli 90-luvulla seurattua aika paljonkin.

Ollut toki tiedossakin, että Dregen on a) tosi iso julkkis Ruotsissa ja b) mulkku, mutta kirja vahvisti vielä nämä ainakin toiseen potenssiin. Tyylilaji oli ammennettu ison veden takaa, eli usein parjaamistani jenkkimuisteloista. Tiedätte kyllä tämän hämmentävän kaavan: "huumeet on huono juttu, mutta kerronpas nyt kuitenkin seikkaperäisesti millaisia vuoria snorttasin nenääni" ja "vittu mä oon paska jätkä, mutta taidan kuitenkin uskoa olevani vähän niinkuin jumala."

Hellakoptereista ja Backyard-peibeistä tykänneille suosittelen kyllä, muut voivat suosiolla skipata.


Justiinsa aloitin Richard Hellin Sopeutumattomien sukupolven. Tältä odotan jotain muuta kuin useimmilta muilta rock-kirjoilta.

 

[Rod Weary]

The Smithsin A Light That Never Goes Out menossa. Vaikea sanoa oikeastaan vielä yhtään mitään 150 sivun perusteella. Itse asiassa tuossa vaiheessa kirjaa ei olla päästy vielä edes bändin perustamiseen. Mm. Manchesterin historia on kyllä käyty tarkkaan läpi, koululaitosta unohtamatta. Jos ei kohta päästä asiaan, heivaan koko opuksen jonnekin nurkkaan pölyttymään ja siirryn Pete Townshendin pariin.

Sain kuin sainkin kahlattua tuon loppuun. Eihän siinä mennyt vuottakaan. Kirjahan oli minulla siis yöpöytälukemisena, välissä luin kyllä muitakin kirjoja esim. työmatkoilla. Enkä voi suositella sitä kenellekään. Noin puuduttavaa kirjaa en ole sitten kouluvuosien lukenut ihan väkisellä loppuun asti. Tuolle monotoniselle detaljien luettelemiselle ei vedä vertoja kuin Steven Tylerin muistelut käyttmäistään kemiallisista yhdisteistä, joita intoutui kertaamaan kirjansa loppupuolella. Yksi tähti * Smithsin, ei siis Aero-sellaisen laulajan kirjalle. Ei tuo Tyler tosin kahta enempää kyllä ansaitse.

Ja sen jälkeen sitten luinkin viikossa tuon kehutun Petri Wallin saagan. Olipahan loistavasti kirjoitettu kirja. Avautuu Kingston Wallin musiikkikin vielä entistäkin paremmin. Jep, viisi tähteä *****.

 

[teroz]

Taas on kerran ilmestynyt varsin kiinnostava Ramones teos, kun Ramonesin pitkäaikaisin rumpali Marky Ramone on julkaissut elämäkertansa nimellä Punk Rock Blitzkrieg: My life as a Ramone. Tässä kohdin kirja on ainakin saanut mukavasti hyviä arvosteluja. Tilaukseenhan se oli laitettava, katsotaan nyt millainen teos on edessä. Viimeisimpänä aihepiiristä lukaisin Joeyn veljen kirjan ja se oli mielestäni varsin hyvä teos.

 

[winston]

Paul Stanleyn omaelämänkerta Face the Music tuli lukaistua lomalukemisena. On huomattavasti parempi kuin bändikaveriensa tekeleet, vaikka tietynlaista jeesustelua löytyykin aika paljon. Ace ja etenkin Peter saavat aikalailla kuraa niskaansa, mutta yllättäen myös Gene saa aika paljon dissausta. Paul pitää Geneä itsekeskeisenä (yllätys), bändiin vähän panostavana (oikeasti yllätys) ja pitää miehen mainetta hyvänä bisnesmiehenä ihan schaibana. Voin kyllä suositella, etenkin jos on lukenut muut KISSin kavereiden tekeleet. Tulee vähän eri perspektiiviä.