Rock-kirjallisuus

[fat of the land]

Tässä ketjussa puhutaan Rock-kirjallisuudesta.

Rock-bändeistä ja artisteista tehdään nykyään aika kiihtyvällä tahdilla kirjoja. Osa niistä on hyviä, osa loistavia ja osa vähän vaatimattomimpia. Itseäni kiinnostaa lukea itseäni kiinnostavista bändeistä, niiden synnystä, kehityksestä, biisien teosta ja koko elämäntavasta, joka aika usein on sitä kuuluisaa seksiä, huumeita ja rock n´rollia.

Parhaimmillaan hyvä bändikirja on viihdettä jonka ahmii lähes yhdeltä istumalta, pahimmillaan sellaista pakkopullaa, että kirjan jälkeen toteaa tuhlanneensa kallisarvoista elinaikaa. Tässä ketjussa voidaan jakaa kokemuksia alan kirjallisuudesta, suositella kirjaa toiselle tai kehoittaa välttämään. Ja ennenkaikkea leveillä sillä kuinka monta kirjaa on lukenut ja kilpailla samalla siitä kenellä on isoin muna.

Jörn Donneria lainatakseni: "Lukeminen kannattaa aina"

Omalta listaltani löytyy seuraavat kirjat, joista voin omalta osaltani väitellä. Listaan ne tähän ja kommentoin lyhyesti niistä jotain jonka perusteella voi pohtia kannattaako rahansa käyttää juuri tähän kirjaan.

Mötley Crue, Mick Wall: Törkytehdas
Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja
Vince Neil, Mike Sager: Tatuointeja ja Tequilaa
Chris Ayers, Ozzy Osbourne: Minä Ozzy
Joel McIver: Sabbath, Bloody Sabbath
Tony Iommi, T.J. Lammers: Iommi
Mike Monroe, Andy McCoy, Ari Väntänen: Hanoi Rocks
Joel McIver: Tool
Mick Wall: W.A.R (William Axl Rose)
Slash, Anthony Bozza:Slash
Simon Schuster, Duff McKagan:It´s So easy (ja muuta valheita)
Joel McIver: Slayer
Zac Crain: Karjapaimen helvetistä (Dimebag Darrel)
Janiss Garza, Lemmy: Lemmy
Jouni Hynynen, Mikko Karmila: Ukonhauta
Anthony Kiedis: Arpikudos
True Everett: He ho lets go: Ramonesin tarina
Joel McIver: Metallica
Joe Layden, Dave Mustaine: Mustaine
Ben Myers: System of a down, Hollywoodin hypnootikot
Marko Ollila: Nightwish
Juho Juntunen: HIM
Timo Isoaho, Matti Riekki: Timo Rautiainen ja trio Niskalaukaus
Neil Strauss, Marilyn Manson: Helvettiin ja takaisin
Ronnie Wood: It's only Rock n' Roll
Paul Brannigan: This is a Call (Dave Grohl)
Corey Taylor: 7 kuolemansyntiä

Näistä suosittelen:
Törkytehdas: Aloitti koko genren ja onkin varmaan viihdyttävimpiä kirjoja genressään
Minä, Ozzy: Kuten edellä, todella viihdyttävää ja kuin ozzyn sanoin kirjoitettu.
Lemmy: Ehkä eniten "omin sanoin" kirjoitettu, myös hyvin viihdyttävä
Helvettiin ja takaisin: Todella rankka kirja rankasta miehestä
Slash: Gunnari-kirjoista paras
HIM: Ehkä viihdyttävin kotimaisista lukemani
Timo Rautiainen: Lähes yhtä viihdyttävä kirja

Suosittelen välttämään:
Tool: Uskomattoman tylsä kirja, suuria vaikeuksia saada loppuun
7 kuolemansyntiä: Ihan päätön kirja, vain Taylorin omia juttuja jotka ei kiinnostanut yhtään
Mustaine: Uskomatonta kuinka paljon mies jaksaa edelleen valittaa Metallicasta

Harkitse ennen ostoa:
Dave Grohl: Oli aika puuduttavaa luettavaa, vaikka onkin iso ja tärkeä artisti
W.A.R: Ilman Axl:n lupaa tehty kirja, jonka huomaa loppua kohtaa kasvavasta angsista Axl:a kohtaan.
Joel McIverin kirjat: Taso vaihtelee todella paljon, on tuottelias kirjailija, mutta aika moni kirjoista on heikko (Metallica, Tool)

 

[Jakke76]

Gunnari-kirjoista voin suositella myös Duff McKaganin It´s so easy:ä. Hyvä kirja. Slashin ja Duffin kirjat tullut luettua ja W.A.R on vielä odottamassa vuoroaan.

Ja Fatin listasta myös suosittelut Törkytehtaalle ja Nikki Sixxin heroiinipäiväkirjalle.

 

[Falling Star]

Oikein hyvää listaa. Omassa hyllyssä näistä on HIM ja Ozzy. Törkytehdas on toki luettu, ja lieneekö sitten se paras. Top kolmeen lisään kyllä Ari Väntäsen kirjoittaman Michael Monroe. Menee kirkkaasti parhaaksi kotimaiseksi. Tätä, kuten varmaan kaikkia muitakin rock-kirjoja, pitää tarinaa lukea tietty suodatin päällä. Osa tarinoista on aivan taatusti fiktiota, osa totta. Se on lukijan vastuulla sitten miten niitä tulkitsee.

Täytyy kyllä myöntää, että nykyään ei tule luettuakaan muuta kuin rock-kirjallisuutta kiireiden vuoksi. Onneksi sen taso on niin hyvä, että sillä tulee kylläiseksi. Loppupeleissä edes kirjan kohteen ei tarvitse olla suuri suosikki, jos ja kun tarina on muuten kiinnostava. Tunnetusti rokkarit on elämää nähneet ja harvemmin kertomukset jättävät tyhjäksi.

 

[Theone]

Itse olen keräillyt muusikoiden elämänkertoja jo pidemmän aikaa ja täytyy sanoa, että taso heittelee erittäin paljon. Hyllystä noita löytyy jotain 50-60 kpl ja osa on todella hienosti kirjoitettuja ja osassa teksti on ilmeisesti vain kopioitu googlen suoltamista linkeistä.

Jo suositeltujen kirjojen lisäksi uskallan suositella ainakin Ian Carrin kirjoittamaa Miles Davisin elämänkertaa ja Christopher Sandfordin kirjoittamaa Keith Richards Satisfaction -kirjaa. Onkohan Metallicasta kirjoitettu yhtään hyvää kirjaa? Itselläni taitaa hyllyssä olla 4-5 kpl ja kaikki aivan paskoja. Hyllystä löytyy ainakin McIverin Metallica ja To Live Is To Die (Cliff Burtonin tarina) ja Mark Eglintonin kirjoittama James Hetfield -Peto Metallican ovella -turhuus.

Varsinkin Joel McIver tuntuu kirjoittavan kirjan viikossa ja vähät välittävän faktoista. Itse en voi kyseisen sankarin kirjoja suositella ja pyrinkin niitä välttelemään.

Tätä, kuten varmaan kaikkia muitakin rock-kirjoja, pitää tarinaa lukea tietty suodatin päällä. Osa tarinoista on aivan taatusti fiktiota, osa totta. Se on lukijan vastuulla sitten miten niitä tulkitsee.

Eikös Ozzy sanonut, että hyvää tarinaa ei kannata pilata totuudella...

 

[Midnight Rambler]

Kauko Röyhkä: The Velvet Underground ja Lou Reed

Gunnari-kirjoista voin suositella myös Duff McKaganin It´s so easy:ä. Hyvä kirja. Slashin ja Duffin kirjat tullut luettua ja W.A.R on vielä odottamassa vuoroaan.

Ihan ookoo se nuoruus ja gunnarit osio, mutta haiman poksahtamisen jälkeen tuleekin sitten pelkkää periamerikkalaisen imelää selfhelp-paskaa tuutin täydeltä. Ei siis sillä, etteikö maastopyöräily ja hojohojo-lajit varmasti ole tervehdyttäviä harrastuksia. Itse tykkäsin siitä Axl-elämänkerrasta, W.A.R..

 

[Sledge Hammer!]

Kesällä tuli luettua Ace Frehleyn, Ozzyn, Tony Iommin ja Keith Richardsin omaelämänkerrat. Samaa kavaa menee kaikki. Lapsuusmuisteloja ja teinibändejä, nousu suosioon, sen lasku, viina, naiset sekä huumet ja lopulta edellisistä selviäminen. Välillä kierrellään maailmaa ja tehdään levyjä. Ihmetyttää että jos ovat aina olleet sekaisin milloin mistäkin stimulanteista niin miten pystyvät muistamaan tekemisiään niin tarkasti.

Anssi Kela ei kuulu suosikkeihini, mutta kirjansa Matkamuistoja on erinomainen tekele suomalaisen keikkamuusikon arjesta.

 

[Ilmari Ahde]

Ei ihan rock-kirjan otsikon alle mene, mutta onhan Iltaa, hyvät ihmiset, Heikki Hietamiehen elämäntarina yllättävän viihdyttävää luettavaa. Itseironiaa viljellään vähän saatanasti, sopisi monen muunkin ottaa mallia. Tuolla se on sulassa sovussa Ozzyn, Lemmyn, Iommin, Iggy Popin, Led Zeppelinin, Slayerin ja muiden seurassa eikä häpeä yhtään. Ei siinä sentään nussita ja päihteitä vedetä samaan tahtiin kuin edellisissä.

 

[fat of the land]

Kesällä tuli luettua Ace Frehleyn, Ozzyn, Tony Iommin ja Keith Richardsin omaelämänkerrat. Samaa kavaa menee kaikki. Lapsuusmuisteloja ja teinibändejä, nousu suosioon, sen lasku, viina, naiset sekä huumet ja lopulta edellisistä selviäminen. Välillä kierrellään maailmaa ja tehdään levyjä. Ihmetyttää että jos ovat aina olleet sekaisin milloin mistäkin stimulanteista niin miten pystyvät muistamaan tekemisiään niin tarkasti.

Oikeastaan kaikki kirjat menee kyllä tosiaan tuolla ihan samalla kaavalla. Melkeinpä ensimmäinen puolikas on lapsuutta ja bändin perustusaikoja, seuraava kolmannes menestystä, viimeinen kolmannes jonkinlaista alamäen aikaa ja sen selätystä.

Pahimmillaan ne on tuota mitä Duffin kirjassa oli "kamppailulajit pelasti". Anthony Keidisillä muistaakseni oli aika samanlainen meininki loppupuolella.

Huumesekoilujutuissa on kaksi puolta, toisaalta helvetin hauskaa lukea vaikkapa Ozzyn sekoiluista, mutta toisaalta aika monessa kirjassa kamankäytöstä puhutaan juuri sillä tavalla millä pitääkin, hengenlähtö on ollut milligrammojen päässä, eikä se elämäntapa kovinkaan hehkeää ole.

 

[Leon]

Onhan noita muutama hyllyssä ja lisää tulee. Mainituista Törkytehdas oli ihan viihdyttävä, vaikken tunnistaisi ainuttakaan MC:n biisiä. Ozzyn kirjaa voi myös suositella ihan kelle vaan. Mainitsemattomista Steven Tyler jätti minut hiukan kylmäksi. Noudattaa hyvin tarkasti The Kaavaa, mutta ei oikeastaan tarjoa mitään erityistä.

Mutta osataan sitä täälläkin. Nostan siis esille kaksi kotimaista tiiliskiveä:

Dumari ja Albert Järvinen

Erittäin hyvin kirjoitettuja ja mielenkiintoisia opuksia, suosittelen varauksetta.

Tällä hetkellä on menossa Peter Hookin Unknown Pleasures. Vaikuttaa erittäin lupaavalta.

 

[Vellihousu]

Kari Levolan Kunnian kentät on pakko mainita kuriositeettina ja hilpeän hellyyttävänä ajankuvana. Tämä vuonna 85´julkaistu pokkarimuotoinen teos kuvaa Dingo-yhtyeen keikkamatkaa keskellä kuuminta Dingo-hysteriaa ja on näin ollen dokumentti ajasta jollaista ei aiemmin ollut ja joka ei enää koskaan tule takaisin. Dingon jäsenet puhuvat kirjassa paljon omin sanoin, mutta aivan oman tasonsa kirjaan tuo runoilijana ja nuortenkirjailijana tunnetun Levolan sanoisinko värikäs kuvakieli.

Jollain lailla samaan kastiin menee äskeittäin edesmenneen Doors-urkurin Ray Manzarekin Light My Fire - Matkani Doorsin kanssa. Tämä on toki jo muistelmateos (julkaistu vuonna 98´), mutta tekstin huuruisuudesta voisi melkein luulla että kirja on kirjoitettu 30 vuotta aiemmin. Kaikesta huolimatta mielenkiintoinen näkökulma Doorsin musiikkiin ja filosofiaan.

Jos taas puhutaan alan oikeista klassikoista, pakollinen nosto on Peter Guralnickin kaksiosainen Elvis-elämänkerta. Elvis-Viimeinen juna Memphisiin käy läpi Kuninkaan uran ja elämän ennen armeija-aikaa Saksassa ja Graceland puolestaan ajan Saksan jälkeen. Kirjan ote on suorastaan pikkutarkan dokumentaarinen ja jonkun mielestä varmaan jopa tylsä, mutta jos yhtään haluaa lukea Elviksestä ilman sensaatiohakuista paisuttelua, voi tätä pakettia suositella. Jos Elviksestä on yleensä olemassa joku "objektiivinen" totuus, on se löydettävissä tästä kirjasta.

Retron osalta täytyy vielä hehkuttaa Hunter Daviesin (?) teosta Beatles - meidän tarinamme vuodelta 1968 ja Lontoon puolelta Ian Johstonin Nick Cave – elämänkertaa Bad Seed. Ketjussa jo mainituista ainakin Dumari oli itselleni tosi kova juttu.

 

[winston]

Aerosmithistä kertova kirja "Walk this way" on kyllä mainiota luettavaa. Juu, samoja ryysyistä rikkauksiin, huumeita ja viinaa ja taas ryysyihin-meininkiä. Mutta vielä kerran pohjalta huipulle tekee oman lisänsä. Tarinat ovat samalla hauskoja ja traagisia. Tekijä Stephen Davis. Samalta hepulta tullut "Watch you bleed" Gunnareista oli myös ihan ok. Steven Adlerin elämästä kertova kirja oli sen sijaan ihan paska ja äärimmäisen epäuskottava.

 

[Bäcks]

Itseltä löytyy hyllystä luettuna seuraavat:

Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja
Mick Wall: W.A.R
Simon Schuster, Duff McKagan: It's So Easy (ja muuta valheita)
Joe Layden, Dave Mustaine: Mustaine
Chris Ayers, Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy
Stephen Davis: Guns N' Roses, Watch You Bleed

Minä, Ozzy oli kyllä näistä ehdoton ykkönen. Tosin kaikki kyllä omalla tavallaan olleet hyviä ja lukemisen arvoisia, Mick Wallin W.A.R:n pilasi kyllä osittain jo em. angsti Axlia kohtaan.

Seuraava luettava on vielä arvoitus. Törkytehdas, Helvettiin ja takaisin, Lemmy, Slash ja Tony Iommi olleet pitkään harkinnan alla.. Saapa nähdä.

Joel McIverin Slayerin lukeneilta olisi mielenkiintoista kuulla vähän minkälainen kirja kyseessä ja onko lukemisen arvoinen.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Rokkareista kertovat kirjat ovat suurelta osin yllätyksettömiä läpysköjä, joilla pyritään vahvistamaan artistista muodostunutta kuvaa. Faneille nuo on suurelta osin tietysti tehtykin. Jonkun sekopään elämäkertaa voi olla tietysti ihan mielenkiintoista lukea, vaikka hahmot ja heidän musiikkinsa eivät muutoin juuri tuttuja olisikaan. Jonkinlainen yllätyksettömyys vaivaa. Sitten on taas hienoja teoksia, joissa on menty todella syvälle esimerkiksi yhtyeen syntyhistoriaan, jonkin keskeisen levyn synnytysprosessiin, joihinkin yhtyeen uran keskeisiin tapahtumiin jne., ja tuotu jotakin uutta ja mielenkiintoista esille. Parhaita ovat mielestäni kirjat, joissa artistia ja hänen tekemisiään arvioidaan analyyttisesti ja tarvittaessa kriittisestikin. Sitten taas lähinnä vituttaa lukea jonkun hurahtaneen fanin suoltamaa kritiikitöntä lässytystä, jossa artisti nostetaan jalustalle ja sitten tätä palvotaan kanki kovana. Siis tuollaisia kirjoja tehdään ennen muuta 13-vuotiaille tytöille, mutta samanlaista suttua hieman toisella tyylillä kirjoitetaan aikuisillekin jostain Metallicasta tai ihan kenestä hyvänsä.

Poikkeuksia voivat olla artistien itse kirjoittamat teokset, varsinkin jos lähestymistapa ei ole perinteisen elämäkertatyyppinen. Neil Youngin tuore muistelmateos on jossakin suhteessa osuva esimerkki tällaisesta. Youngista on kirjoitettu aika nivaska kirjoja, suurelta osin retrospektiivisesti ja jonkun pitkäaikaisen fanin toimesta, joten olosuhteet olivat jopa otolliset hieman toisenlaiselle Neil Young -teokselle.

Sitten tulevat rock-henkilöiden kirjoittamat kirjat, jotka eivät kerro ensisijaisesti rokkareista itsestään. Joskus mennään lujaa metsään, kun rokkari ryhtyy tekemään kaunokirjallisuutta tai painettua runoutta. Toisinaan taas syntyy ihan kestävää kirjallisuutta. Esimerkiksi Rush-rumpali Neil Peartin kirjat ovat miellyttäneet monia ja saavuttaneet aivan uudenlaista yleisöä vanhojen fanien lisäksi.

 

[teroz]

The Dirt on kyllä mainio kirja kaikkiaan, samoin myös Heroiinipäiväkirjat oli varsin viihdyttävä, mutta ei Dirtin veroinen tekele.

Gene Simmonsin kirjan KISS and Makeup olen lukenut, meni toki KISS fanille ihan ok, mutta Genen asenne alkaa siinä hieman tympimään. Vielä en ole lukenut Ace Frehleyn tuoretta kirjaa, se on saanut ainakin paljon kehuja.

Itse suosittelen lukemaan The Ramonesiin liittyviä kirjoja, olivat nimittäin sen verran vaikea nelikko "veljiä", että mainioita tarinoita riittää vaikka kuinka. Bändistä on useita tekeleitä, mutta kiertuemanageri Monte Melnickin "On the road with The Ramones" on hyvä kirja ja samoin Joey Ramonen veljen teos "Veljeni Joey Ramone" on oikein hyvä kirja, joskin Marky Ramone on syyttänyt kirjaa monista virheistä ja hänen oma vastineensa totuudesta ilmestynee vielä tänä vuonna elämäkerran muodossa, se on pakko lukea.

Ramonesin jäsenistä myös Johnny Ramonen ehti kirjoittaa elämäkerran, sitä en ole vielä lukenut. Samoin DeeDee Ramone kirjoitti useammankin kirjan, ne ovat kuulemma myös hyvin mielenkiintoista antia, joskin totuus niissä taitaa karata lapasesta ja jokin olikin kirjoitettu fiktioksi.

 

[Leon]

Poikkeuksia voivat olla artistien itse kirjoittamat teokset, varsinkin jos lähestymistapa ei ole perinteisen elämäkertatyyppinen. Neil Youngin tuore muistelmateos on jossakin suhteessa osuva esimerkki tällaisesta. Youngista on kirjoitettu aika nivaska kirjoja, suurelta osin retrospektiivisesti ja jonkun pitkäaikaisen fanin toimesta, joten olosuhteet olivat jopa otolliset hieman toisenlaiselle Neil Young -teokselle.

Tuo unohtui omasta listasta. Alkuun olin hiukan wtf kirjan agendan kanssa. Mutta jos unohdetaan se puretone-puffaus, ihan viihdyttävä kirja. Rivien välissäkin oli jonkin verran asiaa. Kyllä minä tälle teokselle peukun annan.

 

[fat of the land]

Seuraava luettava on vielä arvoitus. Törkytehdas, Helvettiin ja takaisin, Lemmy, Slash ja Tony Iommi olleet pitkään harkinnan alla.. Saapa nähdä.

Joel McIverin Slayerin lukeneilta olisi mielenkiintoista kuulla vähän minkälainen kirja kyseessä ja onko lukemisen arvoinen.

Kaikki ylempänä mainitut on hyviä.

Slayerin kirja on aika köykäinen. Edellä mainittu McIverin tapa kirjoittaa "faninäkökulmasta" elämänkertaa on naivimmillaan mm. Toolin ja Slaeyrin kirjassa. Slayerin kirjana hyvä, koska kyseessä on ainoa Slayeriin liittyvä kirja.

Sitten tulevat rock-henkilöiden kirjoittamat kirjat, jotka eivät kerro ensisijaisesti rokkareista itsestään. Joskus mennään lujaa metsään, kun rokkari ryhtyy tekemään kaunokirjallisuutta tai painettua runoutta. Toisinaan taas syntyy ihan kestävää kirjallisuutta.

Käsittääkseni Nick Caven Bunny Munron kuolema on tätä jälkimmäistä kastia ja kovaa.

 

[Vellihousu]

Rokkareista kertovat kirjat ovat suurelta osin yllätyksettömiä läpysköjä, joilla pyritään vahvistamaan artistista muodostunutta kuvaa. Faneille nuo on suurelta osin tietysti tehtykin.

Näinhän se on. Tosin itse täytyy tuohon omaan listaan peilaten sanoa että minä en ole Dingon, Doorsin, Beatlesin enkä Elviksen erityinen fani enkä mielelläni edes lue kirjoja artisteista joita tosissani fanitan koska niissä niin harvoin on mitään fanille todella uutta. Internetin aikoina odotukset ovat nousseet, ei se riitä että pistetään faktoja peräkkäin, kerrataan haastattelulausuntoja ja heitetään sekaan joku hupaisa anekdootti, pitäisi olla joku todella hyvä näkökulma artistiin ja sitähän ei kirjoja tekeviltä faneilta eikä kaikilta journalisteiltakaan aina tahdo löytyä.

Yksi mikä itseä kiinnostaisi, olisivat ihan "oikeiden" kirjailijoiden kirjat suosikkiartisteistaan, tiedä sitten paljonko sellaisia on. Röyhkän Velvet Underground-kirjaa en ole lukenut, mutta esim. mainutussa Dumari-opuksessa oli Kari Hotakaisen mietteitä Nurmion musiikista joita kyllä luki mielikseen. Olisi hienoa nähdä mitä Hotakainen saisi irti koko kirjan mitassa Nurmiosta tai vaikka Leevi and the Leavingsista.

 

[Vellihousu]

Käsittääkseni Nick Caven Bunny Munron kuolema on tätä jälkimmäistä kastia ja kovaa.

Cave käy kyllä kirjailijasta koska tahansa. Samoin Suomessa Kauko Röyhkä vaikka tuotanto onkin epätasainen.

 

[PataJaska]

Minä, Ozzy oli kyllä näistä ehdoton ykkönen

Ozzyn elämäkerta on tosiaan aivan esimerkillisen hieno rock-teos. Kannattaa muuten hommata kyseinen tekele (myös) äänikirjana, sillä kirjan lukija Petri Hanttu tekee niin uskomattoman hyvää työtä eläytyessään tekstiin ettei mitään mittaa, ei määrää. On todellakin aivan kuin Ozzy itse kertoisi elämäntarinaansa, ihan uskomattoman hienoa kuunneltavaa..

 

[Yläpesä]

Kaikille metallin ystäville Seb Hunterin Hell Bent for Leather on tutustumisen arvoinen aikalaiskuvaus nobody-fanista, joka perusti paikallissuosiota nauttineen bändin ja yritti tulisesti kopioida aina kulloinkin vallalla ollutta tyylilajia. Häpeällisen rehellinen ja silti aihepiiriä rakastava.

 

[Pavlikovsky]

Onhan kirjoista tätäkin alalajia tullut lueskeltua. Joel McIverin AC/DC - Maximum Rock`n Roll oli erittäin hyvä kirja bändistä, josta paljoa ei irti olla saatu vuosien kuluessa. McIverilla pysyi tuossa kirjassa homma vielä lapasessa. Slayerin ja Metallican kirjat olivat McIverilta vähän ehkäpä heikompitasoisia ja näistä kahdesta Metukka vielä kehnompi. Ulrichin napster-juttuihin kyllästyi nopeasti tuossa kirjassa. Sen sijaan Dave Mustainen kirja parin vuoden takaa oli kelpo luettavaa, mutta toki meni ennalta-arvattua latua sekin. Mainitsemisen arvoisia kelpo teoksia ovat myös täälläkin mainitut Aerosmithin Walk This Way, Mötley Crüen Törkytehdas, Nikki Sixxin heroiinipäiväkirja, Joel McIverin kirjoittama Black Sabbath-kirja ja KISS - Maskin takaa. Led Zeppelinin - Jättilaisten aika oli myös erittäin hyvä ja kattava kirja varhaisen rockin ja hevin kehittäjistä, joissa käytiin läpi monipuolisesti niin henkilöitä, henkilökemioita, yleistä sen hetkistä musiikillista suuntausta ja taustahenkilöitä läpi.

Deep Purplesta joitakin vuosia sitten jonkun suomalaisen fanijätkän kirjoittaman kirjan, joka oli mielestäni liian fani-näkökulmasta kirjoitettu, nimeä en millään muista. Sen sijaan Ritchie Blackmoren Mustan Ritarin olen lukenut. Rikun elämänkerta oli alkuun hyvinkin puuduttavaa luettavaa, koska alussa käytiin nuoruusaikojen seikkailut hyvin hyvin pikkutarkasti läpi, mutta sitten kitaravirtuoosin kirja aukeni. Tällä hetkellä luen Vince Neilin Tattoos & Tequilaa, joka ei ole tarjonnut kyllä yhtään mitään kuin uhoa ja Neilin egon nostattelua. Tarkoitus olisi myös lukea tuo uusin Ozzyn kirja sekä myös Tony Iommista tehty kirja. Tuo Zakk Wylden uusin kirja on kuulemma aivan paska ja hieman sitä kirjakaupassa selailin ja siltä se vaikuttikin.

Itsekin olen ihmetellyt, että miten vanhat rokkivaarit voivat muistaa niin pikkutarkasti menneisyydestä tarkoillakin yksityiskohdilla varustettuja asioita, mutta silti he kuitenkin korostavat miten sekaisin olivat kaikista aineista mitä olivat pämpänneet kehoonsa tuolloin. Mielestäni nykyaikaa monessa kirjassa saisi käsitellä tarkemmin, toki monien klassikkolevyjen kertaaminen ja kertominen kiinnostaa ihmisiä, mutta tuntuu että asioista kerrotaan yhä suppeammin mitä enemmän kirja etenee. Tämä siis koskee monia jo luettelemianikin kirjoja.

 

[ChosenTwo]

Tämän aihepiirin kirjoja löytyy jonkinlainen pino kaapista ja parhaita ovat nimenomaan olleet jo paljon kehutut Törkytehdas, Heroiinipäiväkirja ja Minä, Ozzy. Noiden parissa on saanut repeillä ihan ääneen, sen verran hienoa meininkiä on välillä. Tällä hetkellä menossa Steven Tylerin Maailmojen Välissä, joka on aikalailla peruskauraa. Lukemista odottelevat Sammy Hagarin Red ja Laura Jacksonin Freddie Mercury -kirja.

McIverin Metallica on kyllä yksi huonoimmista, ellei huonoin, joita hyllystä löytyy. Tyyppi siis keksii jokaisen luvun alkuun jotain väittämiä tyyliin "Metallica on paras" ja sitten vastaa siinä monen sivun verran jotain tylsää omasta päästään ja lopputulemana on sitten jokin ympäripyöreä "Metallica on ehkä paras tai sitten ei ole". Ei kyllä ollut lukemisen arvoinen tuo teos ja aika vähissä oli uusi info, jota se tarjosi.

Yleistäen voisi tehdä johtopäätöstä, että kaikki kirjat, joissa ei ole ollut itse artisti mukana tekoprosessissa, ovat perseestä. Tietenkään se artistin läsnäolokaan ei mitään takaa. Esimerkiksi Vince Neilin kirja tuli luettua kyllä aikalailla päätään pudistellen, kun Neil yrittää siinä tehdä itsestään isompaa staraa kuin onkaan ja hieman värilasit päässä tuntuu tarinointi tulevan. "Kyllä mä oon kova säveltäjä. Oon hei tehny Wild Siden säkeistön laulumelodian". Wau. Oikein yhden laulumelodian olet saanut tässä 30 vuoden aikana aikaiseksi? Kova jätkä kyllä.

Näissä kirjoissa tosiaan on aina se sama kaava ja minua tympii se aloitus. Minua kiinnostaa se, että kuinka rakastamani bändi on pistetty pystyyn ja kuinka sen vaiheet, levyntekoprosessit ja muut ovat edenneet. Ja hyvät sekoilujutut ovat toki aina tervetulleita. Minua ei kiinnosta sitten yhtään lukea useita lukuja tarinaa jostain lapsuusvuosista kesämökillä. Tästä syystä Heroiinipäiväkirja on niin mahtava teos, kun siinä on juttua pelkästään Mötley Crüen kulta-ajalta. Ainoana miinuksena se Nikkin exän kirjoittama Jeesus-paska, jota ei jaksa millään lukea, mutta onneksi niiden yli nyt tajusi ruveta hyppimäänkin heti parin ensimmäisen tekstipätkän jälkeen.

 

[Pavlikovsky]

Tuo Lemmyn oma elämänkerta on kyllä hupaisaa luettavaa tosiaan. Miestä koskeva kirjallisuus kulkee hyvin paljon samoja polkuja kuin Motörheadin musiikkikin eli rehellistä, suoraviivaista ja kaunistelematonta. Lemmy on pohjimmiltaan huikea huumorimies, joka ei tunnu juuri mitään asiaa ottavan turhan vakavasti ja monet asiat hän on hoitanut omalla persoonallisella tyylillään.

Nyt vuorossa on tuo McIverin kirjoittaman Motörhead-elämänkerta, jonka kuitenkin luulen kulkevan aika lailla samoja latuja kuin aikaisempi Lemmyn elämänkerta. Ainahan tuollaisesta rock-legendasta aina uusia koukkuja löytyy ja kun mies itse pääsee kertomaan asioita, niin Mr. Kilmister saa tekstiin vielä oikeanlaista sävyä. Toivottavasti legenda pysyy nyt kunnossa, uutta levyä puskisi ainakin syyskuun puolella!

 

[Luulajanpuisto]

Tässä ketjussa jo mainitut Ramones-kirjat on luettu, myös Dee Deen tekeleet, jopa se Chelsea hotelliin sijoittuva "kauhuromaani". Lisäksi suomalaisen fanin, JP Laition Joey Ramonesta kirjoittama kirja tuli luettua, joskin tankeroenglanti pudotti tuon opuksen pisteitä.

Yksi mielenkiintoisimmista kirjoista näiden lisäksi oli Legs McNeilin Please kill me: punkin sensuroimaton esihistoria. Jos tyylilaji kiinnostaa, kannattaa lukea. Tai sitten vain hyvien naurujen vuoksi, sitäkin riittää positiivisessa mielessä.

Ainoa suomalaisista bändeistä kertova kirja, jonka muistan lukeneeni on Viljami Puustisen 22-Pistepirkko. Hyvin kirjoitettu, mutta itseäni taisi kiinnostaa enemmän Oulujokilaaksoon liittyvät viittaukset.

Myös McIverin Metallica ja Slayer -kirjat olen lukenut, eikä niistä lisättävää.
Oliko muuten niin, että McIver oli kirjoittanut kirjan myös death metallista, siis genre-näkökulmasta?

 

[winston]

Tämän aihepiirin kirjoja löytyy jonkinlainen pino kaapista ja parhaita ovat nimenomaan olleet jo paljon kehutut Törkytehdas, Heroiinipäiväkirja ja Minä, Ozzy. Noiden parissa on saanut repeillä ihan ääneen, sen verran hienoa meininkiä on välillä.

Lukemista odottelevat Sammy Hagarin Red ja Laura Jacksonin Freddie Mercury -kirja.

Vince Neilin kirja tuli luettua kyllä aikalailla päätään pudistellen, kun Neil yrittää siinä tehdä itsestään isompaa staraa kuin onkaan ja hieman värilasit päässä tuntuu tarinointi tulevan. "Kyllä mä oon kova säveltäjä. Oon hei tehny Wild Siden säkeistön laulumelodian".

The Dirt on ihan viihdyttävä, mutta osoittaa kuinka kusipäisiä kaverit oikeasti ovat olleet. Ja vaikka taatusti ovat olleet töttöröö suurimman osan aika, koko M.C:n imago on olla sekaisin, irstas ja panna. Aikamoinen imagonkohotuskirja, siis. Nikki Sixxin kirja on luultavasti aika keksittyä. Ei kukaan noin sekaisin oleva nisti pysty kirjoittamaan noin yksityiskohtaisesti saati säilyttämään kirjoituksiaan. Siinä vasta kohotetaankin omaa imagoa.

Ozzyn kirja taas on ehdottomasti hauskaa lukemista ja luultavasti sekavimmat jutut ovat unohtuneet tai eivät ole edes rekisteröityneet aivoihin ollenkaan. Osoittaa myös sen, kuinka juntteja Black Sabbathin jätkät ovat olleet, mutta samalla paljon maanläheisempiä ja fiksumpia kuin Cruet ja muut vastaavat.

Oma lukunsa on sitten Andy McCoyn Sheriffi McCoy. Kertonee kaiken, että Hanoin toinen kitaristi Nasse sanoi joskus, että "kirjan" painomustekaan on tuskin aitoa. Heh.

Vince Neil on egoistinen idiootti ja kirja ihan samaa tasoa. Paska. Oli kyllä hyvä frontman 80-luvulla, mutta lahjakas? No way. Wild Siden versen laulumelodiassa on muuten kolme ääntä...

Hagarin Red Rocker on lähinnä sosiaalipornoa Eddie Van Halenin kokaiini- ja alkoholiriippuvuudesta. Hagar kun hyvästä laulutaidostaan huolimatta on itsessään lähes yhtä kiinnostava ja karismaattinen kuin auringossa kuivunut lapamato.

Sen sijaan yksi ehdottomasti hauska, fiksu ja jopa filosofinen kirja on VH:n ainoan oikean nokkamiehen David Lee Rothin Crazy From The Heat. Suosittelen, mutta sitä voi olla vaikea löytää. Tilasin omani käytettynä amazonista aikoinaan.