Sanoisin, että ehkä jopa kaikkein kovin, vaikka vaikea näitä on mitata. Joskus olen kuullut sellaisen maininnan, että Peart ja CAN-yhtyeen Jaki Liebezeit olisivat rockin historiassa ne rumpalit, joiden soittoa on yritetty kaikkein eniten jäljitellä kenenkään siinä onnistumatta. Voi tuossa olla joku totuuden siemen.
Peartin merkitys Rushissa oli valtava, vaikka mies pysyttelikin mieluiten poissa parrasvaloista. Ehkä juuri siksi arvostin miestä kovasti, vaikka ei minulla mitään muitakaan Rushin kavereita vastaan ollut. Jotenkin silti tulee jotain alitajuisia sympatialisäpisteitä niille, jotka eivät pidä yhtään meteliä itsestään, ja antavat vain tulosten puhua puolestaan.
Rush oli yhtye, jota arvostan paljon, vaikka en sen musiikista pidäkään erityisen paljoa. En missään nimessä inhoa sitä, mutta jostain syystä se ei ole ikinä auennut minulle samalla tavalla kuin moni muu progesuuruus. Omistan kaikki levyt 2112:sta Moving Picturesiin, joten pitää tänään taas kokeilla Peartin muiston kunniaksi, jos tuo vihdoin aukeaisi. Sen verran arvostettu yhtye tuo on kovan linjan progeihmisten parissa, että pakko taas kokeilla. Farewell to Kings voisi olla nimensä puolesta sopiva tähän päivään.
