Kauniit levot Heikki Silvennoiselle, ja kiitokset monenlaisista mukavista asioista. Pari henkilökohtaista Hessu-sanaa tähän jatkoksi.
Olen jonkin matkaa päälle 5-kymppisenä sitä sukupolvea, jonka ensikohtaaminen Heikin kanssa tapahtui musiikin kautta. Tabula Rasa oli jollakin tavalla tuttu orkka minulle jo lapsuudesta, mutta siihen maltoin perehtyä kunnolla vasta Catwalkin jälkeen. Catwalkin eka albumi ilmestyi 1985, ja olin vuoden-pari kuunnellut yläkouluikäisen vimmaisuudella Creamia, Mountainia ja Hendrixiä ahkerasti, Zeppeliniä jo pidempäänkin. Kotimainen vastine 60-luvun lopun superyhtyeille löysi minussa otollisen maaperän, vaikka eihän Catwalkista voinut millään välittyä samanlaista sädekehää kuin esikuvistaan. Musiikki oli kuitenkin laadukasta ja pieteetillä tehtyä, ja kestää arvostelua vielä tänäkin päivänä. Catwalk meni yleisöltä melko lailla ohi, eikä tuon tapainen klassikkorock ollut muutenkaan kovin seksikästä 80-luvun puolivälin tienoilla. Minua bändi kuitenkin kiinnosti, ja viimeistään tuossa kohdassa oivalsin, että yhtyettä liidannut vaaleapäinen kitaristi on tavattoman pätevä.
Vähitellen tulivat tutuiksi myös Tabula Rasa ja muutamat muutkin Silvennoista sisällään pitäneet viritelmät. Isoksi suosikikseni nousi myöhemmin v. 1992 julkaistu Dave Lindholmin Kerran, livejulkaisu, joka oli samalla eräänlainen Daven 20-vuotisjuhlalevy. Siinähän Silvennoinen vastasi Daven ohella kitaroista. Aivan loistavia sovituksia, ja asialla oli tietysti pelkkiä ammattilaisia. Silvennoinen soitti monet kerrat myöhemminkin Daven kanssa, mutta erityisesti tuolta levyltä huomasi hyvin, kuinka kova tekijä Heikki Silvennoinen oli myös silloin, kun soitetaan kaverin musiikkia. Heikki toi musiikkiin omaa persoonallista ilmaisutapaansa, joka palveli Daven kappaleita ja lopputulosta.
Kummelista on täällä kirjoitettu jo enemmänkin, joten en käsittele sitä paljoakaan. Joka tapauksessa, luin 1990-luvun alussa Soundista jutun, jossa haastateltiin Silvennoisen muusikkokavereita, muistaakseni Matti A. Takalaa ja tulevaa teatterinjohtaja Heikki Vihistä. Jutussa kerrottiin paitsi Silvennoisen kokkailuinnostuksesta, niin myös tämän muistakin taipumuksista. Haastateltava näet kertoi, että Silvennoinen oli ollut tekemässä muutaman kaverinsa kanssa videokameralla jotain sketsejä, ja ilmeisen hyviä sellaisia, koska noista pätkistä nähtäisiin pian koepaloja televisiossa. Haastateltava piti asiaa aivan mahtavana. Muistinvaraisesti lainaten hän kommentoi, että "hyvä juttu, koska nyt iso yleisö pääsee näkemään, kuinka loistava koomikko Silvennoinen oikein onkaan".
Niinhän siinä toden totta kävi.
Kohtasin Heikki Silvennoisen livenä keikoilla ja sattumalta julkisilla paikoilla monet kerrat. Emme olleet tuttuja, emmekä koskaan edes keskustelleet, tai ehkä jossakin keikkamestassa tuli mahdollisesti vaihdettua muutama sana. Viimeisen kerran näin Heikin kesällä 2023, kun osuttiin samaan ravintolaan lounaalle Tampereella. Panin merkille, että mies näytti kovin väsyneeltä ja vanhentuneelta. Kilometrejä ja monenlaista kuluttavaa oli tietysti jo takana paljon. Heikki sai onneksi viettää vielä 7-kymppisensä, ja kirjakin saatiin ulos miehen eläessä.
Heikki Silvennoinen oli poikkeuksellisen monilahjainen mies. Hän onnistui jättämään suomalaiseen viihteeseen ja kulttuurielämään kenties paljon vahvemman - tai vähintäänkin hyvin erilaisen - jäljen, kuin mikä hänellä nuorena ja huipulle kurottelevana progekitaristina oli ehkä ollut mielessään. Mukava seuramies ja arvostettu muusikkokaveri pärjäsi lopulta valtavan hyvin, vaikka arvelen, ettei se öisen keikkabussin perällä aina välttämättä tuntunut Hessusta itsestäänkään kovin todennäköiseltä lopputulemalta.