Otan osaa. Ikinä ei tiedä mitä nurkan takana väijyy itse kunkin kohdalla.
Yhdyn luonnollisesti osanottoihin. Näihin tapauksiin, syövän sairastaneena, suhtaudun kuitenkin myös pienellä ilolla. Nämä kuolemat sisältävät myös lohdullisen sanoman siitä, ettei kuoleminen välttämättä kestä kuukausia tai jopa vuosia. Luulen, että jokainen toivoisi itselleen tällaista lähtöä. Ironista kyllä, lähes kukaan ei soisi sitä läheisilleen...
Itseasiassa olen tuskaillut asian ympärillä olevaa eetiikkaa niin paljon, että aloin pahoinvoida ensiavun tunnilla, kun tajusin että onnellisesti sydäninfarktiin muutamassa minuutissa kuolemassa olevia ihmisiä elvytetään yhä useammin, ja yleisimpinä kuolinsyinä ovat pitkäaikaissairaudet.
Koska kuolema on väistämättä edessä itse kullakin, sen laatu on hirveän suurimerkityksellinen asia inhimillisesti ajateltuna. Kuollut ei ole menettänyt mitään. En usko, että elämässä mikään olisi niin arvokasta, että kukaan rauhan saanut haluaisi palata takaisin sen kokeakseen.
Surukin koskee vain eloonjääneitä.