Applen koneet ovat helpottaneet elämääni jo yli 15 vuotta. Osa kiitoksista kuuluu myös Stevelle siellä jossain iPilven reunalla. 56 v. on myös aika ikävän aikainen hetki lähteä.
Vähän aiheen vierestä, mutta lähtijän kannalta ei ole merkitystä poistuuko lapsena, nuorena, keski-ikäisenä vai ns. normaalissa poistumisiässä. Maailmankatsomuksesta riippumatta tilanne on sama: (sen kertainen) maallinen vaellus on ohi.
Emme me mene hautajaisiin siksi että joku on kuollut, vaan siksi että hän on elänyt. Näihin ajatuksiin päädyin pelatessani ristinollaa kaapumiehen kanssa kauden 2009-10 kolmessa eri sairaalassa.
Kun syöpä kohtaa, on potilas kuin lätkäveskari: niin kauan kun selviät seuraavasta tilanteesta, olet pinnalla. Kun summeri soi, olet voittaja tai häviäjä. Samaan aikaan hävinneenkin joukkueen maalintekijät (lääkärit) kertaavat onnistumisiaan,vaikka tappio painaa hiukan heitäkin. Yleisö (potilaan läheiset ja ystävät) ovat joko huojentuneita ja iloisia, tai murheellisia.
Voittamaan oppii voittamalla, mutta jokainen voittoputki katkeaa joskus.
Steve Jobs, minulla ei koskaan ole ollut mitään sinun aikaansaannostasi. Voi olla, ettei tule olemaankaan. Olet kuitenkin kohtalotoverini. Olet elänyt samat paineet. Jokaisessa jääkiekkomatsissa toinen veskari on lopulta häviäjän puolella. Se, että sinun voittoputkesi katkesi nyt, ei tarkoita että olisit ollut huono veskari.
Pää pystyyn, ja kohti sitä iankaikkisuutta, johon uskoit. Tai sitä millaisen kohtaat. Tai pää pystyyn sittenkin, vaikka et kohtaisi minkäänlaista iankaikkisuutta.
Mikäli taas hindut ovat oikeassa, toivottavasti synnyt naudaksi Intiaan.
(kirjoittajalle henkilökohtainen kuolema ei enää ole vakava asia, mutta maailmaa pystyssä pitämään jääviä kävisi sääliksi, ja hän pahoittelee mikäli pahoittaa jonkun mielen.)