Tunnen erittäin lahjakkaan nuoren afrikkalaisen jalkapalloilijan, joka elää ja hengittää jalkapalloa. Perhe on tähän asti onnistunut maksamaan lasten koulumaksut sukulaisten tuella, mutta tämän "slummijoukkueen", ehkä jopa koko sarjan parhaimman pelaajan harrastukseen ei riitä lantin lanttia. Poika pelaa jalkapalloa paljain jaloin, rikkinäisillä collareilla ja joukkeelle lahjoitetulla, yksinkertaislla t-paidalla. Hankimme pojalle oikeat nappulakengät. Vieraillessamme perheen pienessä, peltikattoisessa, saviseinäsessä mökissä, huoneen ainoan hyllyn päällä oli koristeena perheen kallein omaisuus, nämä uuden puhtaat nappulakengät. Poika taas jatkaa pelaamista paljain jaloin.....
Tunnen myös kaksi afrikkalaista nuorta tyttöä, iältään kymmenen ja yksitoista vuotta. Tyttöjen perheet ovat niin köyhiä, että koulunkäynti ja ruoka kävivät molempien vanhemmille ylivoimaisiksi kustantaa. Molemmille perhe löysi aviomiehet, toiselle olisi ollut "onni" päästä 60-vuotiaan miehen neljänneksi vaimoksi, toinen olisi saanut noin nelikymppisen puolison. Molemmat tytöt ehtivät paeta turvakotiin ennen avioitumista. Turvakodissa taataan tytöille majoitus, ruoka ja maksetaan koulumaksu. Osallistun näiden tyttöjen oman tulevaisuuden rakentamiseen koulutuksen kautta.
Ympärillä pyörivät katulapset, joilla ei ole paikkaa mihin mennä, ei ketään joka pitäisi huolta, ei mitään mahdollisuutta käydä koulua, raastavat sydämen verille. Heitä "auttavat" paikalliset liikkeiden omistajat, jotka jakavat liimapurkkeja näille lapsille, jotta he imppaisivat itsensä kuoliaaksi ja olisivat siten pois näyteikkunoiden takaa parveilemasta. Sydän joutuu myös verille, kun aids-orpokodin pienet asukkaat syöksyvät vastaan tullessasi vierailulle ja väkisin yrittävät saada oman paikan sylissäsi, joka on jo aivan täynnä pieniä kilpaa huomiota hakevia lapsia. Hopeatee ja paahtoleipä ohuella hillolla, on parasta mitä he tietävät ja kouluun pääseminen on jokaisen suurin haave. Se toteutuu, jos Euroopasta tai Amerikasta tulevat tässäkin kuussa lahjoitusrahat perille.
Monena iltana olen miettinyt, että kunpa joku rakentaisi yhteiskunnan, jossa jokainen, siis jokainen lapsi saisi käydä koulua kodin tai suvun varallisuudesta huolimatta. Kunpa vielä tällaisessa yhteiskunnassa voitaisiin järjestää koulu lähelle lapsia, tai jos matka on pitkä, niin lapsi saisi ilmaisen koulukyydin. Olisi aivan upeaa, jos lapsi saisi siellä koulussa ruokaa, koska päivät voivat olla pitkiä, lapsilla tulee nälkä ja kaikissa kodeissa ei ole varallisuutta valmistaa ravitsevia eväitä. Kunpa tämä ihme jatkuisi perustaitojen oppimisen jälkeen kaikille, siis kaikille nuorille ilmaiseksi tarjottavana mahdollisuutena valmistua ylioppilaaksi, tai saada hankittua ammattitukinto. Ajatelkaa, jos tämäkään ei olisi varallisuudesta kiinni, vaan tässäkin vaiheessa oppimateriaalit ja koulukuljetukset olisivat kaikille ilmaisia. Olisiko jo ihan kohtuuton haave, että lasten ja nuorten terveydenhoito voisi pyöriä näiden koulujen yhteydessä ja vielä ihan ilmaiseksi?
Moni nuori haluaa opiskella vielä lisää, ehkä myös kaukana kotoa. Kunpa se olisi kaikille mahdollista. Ajatelkaa, jos jokainen nuori voisi saada pientä palkkaa yhteiskunnan tarjoaman ilmaisen opiskelupaikan lisäksi, sellaista palkkaa, jolla saisi vähän hankittua ruokaa pöytään. Ja kun tämä pöytä ei ole vanhempien luona, niin eikö olisi uskomatomnta, jos opiskeleva nuori voisi saada ihan oman asunnon? Koska pieni opintopalkka ei varmaan voi oikein riittää kaikkeen, eikä kaikilla nuorilla ole varakasta perhettä tai sukua, niin nuori voisi saada asumiseensa yhteiskunnalta avustusta.
Jos joku tällaisen yhteiskunnan joskus perustaa, sen on oltava täynnä pelkästään onnellisia lapsia ja nuoria. Niin sen täytyy olla. Ainakin nuo yllä mainitsemani lapset ja nuoret uskovat ennemmin joulupukkiin, kuin tuollaiseen utopiayhteiskuntaan. Niin kaukana se on heidän ymmärryksestään, että jätän tänäänkin sellaisista haaveista kertomatta.
