Mitä mielikuvia muille herättää Driverin legendaarinen ensimmäinen tehtävä? Monillehan tuo oli pelin vaikein ja osa jäi siihen jopa jumiin. Kummallisesti tuo ei allekirjoittaneelle tuota koskaan mitään vaikeuksia vaan menisi läpi jos joku herättäisi keskellä yötä ja antaisi monen vuoden tauon jälkeen PS1 kapulan käteen. Ainoa syy miksi tehtävä itsellä epäonnistuisi on tuo Reverse 180, joka ei onnistu ihan joka kerralla ja yleensä teinkin sen heti ensimmäisten joukossa.
Muistetaan aikanaan saatanallisen vaikeana. Näin ainakin ekalla kerralla, kun se peli hommattiin jostain ja oli kauhea kiire päästä kruisailemaan avoimelle kaupungille, niin ollaan jumissa jossain parkkihallissa. Toki oma syynsä asialle oli, ettei tuolloin osattu englantia niin hyvin, että olisi tietänyt, mitä tehdä seuraavaksi. Joten piti kokeilla asioita ja katsella, missä vaiheessa ruksi tai 1/jotain lävähtää tauluun. Lopulta sitten tajuttiin, että tuosta kun quittasi, niin pääsi pelin päävalikkoon. Sai ne välittömät ajohalut tyydytettyä ja sitten tuo parkkihallikin meni seuraavana päivänä läpi.
Itse nostalgiamielessä kaivoin pelin esiin joku kuusi vuotta sitten ja ei tosiaan tuottanut mitään vaikeuksia tuo parkkihalli, kun ymmärsi joka käänteessä mitä pitää tehdä. Sen sijaan itse pelissä olin varmaankin huonompi ja nykynäkökulmasta raivostui aika nopeaa pelin surkeaan piirtoetäisyyteen PS1:llä. Mikä lie se oli se tehtävä, joka oli sairaan pitkä ja lähes loputtomana virtana tuli vastaanajavia autoja, jotka yritti sun auton romuttaa. Yritä siinä sitten väistellä niitä, kun ne autot ilmestyy näkyviin vasta 30 metrin päässä. Kun ei checkpointtejakaan tuolloin tunnettu, niin minun nostalgisointi taisi jäädä 2-3 yritykseen tuota tehtävää, vaikka alunperin meininki oli, että läpi tämä mennään kun ei aikanaan ihan taidettu päästä. Oli kyllä yllätys, miten vaikea ja armoton peli tämäkin oli ihan alusta saakka.
Noh nykyään on vähän erilainen saatavuus, tarjonta ja tilanne. Siinä kun tuolloin säästi monta kuukautta 350 (?) markan peliä varten tai pehmitettiin vanhempia ostamaan jotain, niin sitä sitten pelattiin oli se kuinka paska ja vaikea tahansa. Ei ollut hirveästi vaihtoehtoja ja noina aikoina sitä paskaahan vielä riitti, joten tarkkana sai olla. Lähinnä kirpputorilta, tai kaupasta käytettynä sai pelin alennuksella. Samoissa paikoissa sai halutessaan myydä vanhansa ostaakseen uusia, mutta ei niistä hirveästi kummassakaan paikassa saanut. Tietysti kavereilta lainailtiin ja ostettiin suunnitelmallisesti aina välillä, ettei hassata rahoja samoihin peleihin. Joillain netin tai suhteita omaavilla kavereilla sitten oli jotain modattuja pleikkareita ja kopioituja/ladattuja pelejä. Nyt sitten nykypäivänä saa yhden tuollaisen pelin hinnalla PS Now'n vuodeksi..
Syphon Filter oli toinen tuolloin kaapista kaivamani peli. Jo ekassa kentässä ihmettelin, että oliko tämä näinkin vaikea, kun vihut ampui aika tarkasti ja armottomasti. Aikanaan ala-asteella kun tuli mentyä noita kenttiä leikitellen läpi milloin taserilla ja milloin puukolla, milloin mahdollisimman vähillä tapoilla ja milloin pistoolilla pelkkiä headshotteja metsästämällä. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten tuolla d-pädillä oli edes mahdollista tähdätä etäisesti tarkasti ja nopeasti. Asiaa ei edes auttanut kaverilta ikuiseen lainaan jäänyt PS1-dualshockkikaan, siinähän sen tatin "kehysalusta/reikä" - jossa se oli - ei ollut ympyrä, vaan se oli neliö. Ei voi sanoa että helpotti ja ymmärrän, miten tuolloin koin dualshockin ihan turhana hömppänä. Värinää ei ole senkään jälkeen tullut käytettyä, mutta kyllähän nuo tatit ja niiden tuntuma parani ajan myötä. Mutta tosiaan Syphon Filter oli se peli, jonka olisin osannut vaikka unissani läpäistä ja jossa muistin jokaisessa kentässä jokaisen vihollisen sijainnin. Enää en osannut, vaan jo puistossa oli hankaluuksia ja lopullisesti hermo meni museossa, kun piti hiiviskellä hiljaa / ampua kaikki vartijat headshotilla salaa. Yhtä naurettavaa se touhu oli myös silloin aikanaan. Eli kun ne ekat pari vartijaa tulee siinä portailla kuin tarjottimella, niin ei vaan saa tähtäintä kohdilleen ja ampuu seisovasta kaverista tai lähes suoraa linjaa itsestä poispäin kävelevästä ukosta ohi. Enää ei vain jaksanut treenata ja hakea tuntumaa sekä rutiinia siihen manuaaliseen sihtaamiseen.
Crash Bandicootit oli harvoja pelejä, jotka oli vähän helpottuneet. Toki itse en yhtään niistä omistanut, joten ne oli aina kaverilta lainattuja pelejä. Eli en miksikään mestariksi ehtinyt itseäni treenata, joten rima oli hyvin alhaalla. Eli lähinnä läpimeno jo riitti parempaan suoritukseen.
