Miksei täältä löydy Red Hot Chili Peppers-ketjua!? Nyt viimeistään on avattava ketju tänne, kun kyseinen ehkä jo legendaarinen bändi tekee paluuta taolta.
Muutoksia on tapahtunut Stadium Arcadium-albumin jälkeen. John Frusciante jätti bändin jälleen, mikä on perkeleen iso harmi sillä niin paljon John on vaikuttanut Peppersin parhaiden levyjen soundiin. Tällä kertaa ei sentään ollut mitään erimielisyyttä vaan Frusciante halusi keskittyä soolouraansa. Uusi kitaristi on Johnin ystävä Josh Klinghoffer.
Uuden albumin on määrä ilmestyä "joskus tänä vuonna" Chad Smithin sanoin. Sitä ennen on hyvä puhua hieman menneisyydestä. Vaikka lähes kauttaaltaan pidänkin Peppersin tuotannosta, nousee muutama tuotos ylitse muiden. Levyt Blood Sugar Sex Magik, Californication, By The Way ja Stadium Arcadium nousevat genret ylittäviksi mestariteoksiksi. Mikä hienointa kaikilta löytyy aikalailla erilaiset soundit. Siinä missä Blood Sugar Sex Magik on hyvinkin puhtaasti funk rockia, Californication tutustutti fanit puhtaampaan laulantaan ja enemmän alternative rockiin perustuvaan soittoon, By The Way toi uuden melodisen äänimaailman yhdistettynä tuttuun Peppersin energisyyteen ja Stadium Arcadium oli enemmän paluu vanhaan funk-tyylin kuitenkin loistavasti sekoittaen tätä edellisillä levyillä tutuksi tehtyyn alternative rockiin. On vain mielipide kysymys mitä pitää parhaimpana. Monet vanhat ja vannoutuneet fanit rummuttavat BSSM:n puolesta, kun taas itse pidän parhaimpana kokonaisuutena By The Way-albumia.
Jokaisella näistä neljästä "suuresta" on tosiaan oma magiikkansa. Blood Sugar Sex Magik on kaikessa erilaisuudessaan ja eteenpäin vääjämättömästi lipuvassa soundissaan loistava. Albumin kohokohdat kuten Suck My Kiss, Breaking The Girl, Give it Away ja Under The Bridge kolahtelee loistavasti kukin tyylillään.
Californicationia pidetään tämän porukan valtavirta ystävällisempänä levynä. Levyn alkuosa on pelkkää ilotulitusta. Around The World lämmittää avausbiisinä pään oikeaan mielentilaan, Parallel Universe nostaa sykkeen kattoon takovallla bassolla ja kitarariffillä. Scar Tissue ja Otherside menevät samalla flow'lla kuin lentämällä. On The Top herättelee kuuntelijan jälleen takaisin tähän maailmaan haikeilemaan nimikko biisin Californicationin mukana, jonka jälkeen levyn alkuosan täydentää vielä innostunut Easily. Loppuosa himmaillaan parin loistobiisin kautta ehkä kaikkien aikojen parhaaseen levyn viimeiseen biisiin, joka on enemmän kuin hyvä outro levylle.
By The Way on silkkaa hunajaa korville koko reilun tunnin mittaisen kestonsa ajan. Nimikko biisi ensimmäisenä on kaikessa koskettavuudessaan loistava. Universally Speaking kuvastaa hyvin pitkälti tätä levyä. Hienoilla melodialla eteenpäin soljuva biisi, jossa ei mitään suurta kliimaksia ole. Tämän kaltaisia biisejä ovat ainakin Can't Stop, jonka alkutahdit löydään alun yksinkertaisuudessaan nerokkaalla riffillä, Zephyr Song, I Could Die For You ja Throw Away Your Television. Albumilta ei oikeastaan heikkoa kohtaa löydy. Sen sijaan huikeita kohokohtia sitäkin enemmän. By The Way ja Can't Stop mainitsinkin jo. Näiden lisäksi on mainittava huikealla tavallaan levyn äänimaailmaa laajentavat Cabron ja On Mercury. Varsinkin On Mercury kolisee ja lujaa täällä suunnalla. Muuten levyä kuvastaa Fruscianten minimaalinen soolojen soitto ja se tietynlainen hyvin iloinen soundi.
Tupla-albumi Stadium Arcadium on taas mestariteos paristakin syystä. Ensiksi en ole ennen kuunnellut albumia, jossa on 28 loistavaa biisiä ilmaan yhtään heikkoa. Toinen iso syy on bändin tietynlainen paluu juurilleen ja funkin äänimaailmaan. Levy ei kuitenkaan ole niin radikaali kuin varhainen tuotanto oli vaan matkanvarrelta on matkaan tarttunut puhtaampi laulu, uudet jo By The Waylla kuullut sanoitukset ja paluun tekevät fiilissoolot. Huomattavaa on, että lähes kaikki soolot Frusciante soitti lennosta ilman mitään suunniteltua. Tämäkin tuo erilaista tunnetta biiseihin.
No löytyykö palstalta muita Red Hot Chili Peppersiin hurahtaneita?