Stadium Arcadium on pyörinyt soittimessa aika paljon viime perjantaista lähtien. Ensin en oikein tiennyt, mitä mieltä olin koko levystä. Sitten kuuntelin sen uudestaan ja johan alkoi toimia.
Dani California on ihan toimiva ja hyvä poppisbiisi. Kertosäkeessä on mukavasti draivia. Snow ((Hey Oh)) iski heti. Letkeä tunnelma. Sellainen biisi, joka olisi voinut olla Californicationilla. Charlie on omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä. Biisin kertosäe on osittain lapsellinen, mutta se kuitenkin toimii.
Levyn nimikkobiisi on hieno. Kauniita laulumelodioita ja Frusciantelta mainiota kitarismia. Hump de Bump on pirteä poppi-funkki pläjäys. She's Only 18 on tavallaan aika normi veto, mutta siinä on kuitenkin jotakin miellyttävää.
Slow Cheetah:ssa kuullaan RHCP:n nykyisen tavaramerkin mukainen säkeistömelodia. Paikoittain pikkaisen tylsä biisi. Torture Me on mielestäni loistava. Torvet tuovat jälleen mukavan lisämausteen.
Tykkään Strip My Mindin säkeistöistä, kertsit eivät vaan ole yhtä hyvät.
Especially In Michigan on taas yksi helmi, Warlock on loistava, C'mon Girl on erinomainen ja se säkeistön bassokuvio vetää mukaansa välittömästi. Wet Sand ei ole huono, mutta ei mitenkään erikoinen. Heystä voi sanoa samoin, vaikka sen popjazz-meininki onkin oikein miellyttävä.
Toinen osuus alkaa upealla Desecration Smilella. Joo, voidaan sanoa että RHCP on aikuistunut, mutta minä en ainakaan valita, kun näin hienoja biisejä heittävät kehiin. Kuten monissa muissakin biiseissä tällä levyllä, taustalauluja on käytetty oivallisella tavalla. Ainoa vaan, että mitenköhän ne toimii keikalla? Noh, levyllä ainakin.
Tell Me Baby ja taas poppisfunkkia. Ei ollenkaan paha, vaikka kertsi olisi voinutkin olla parempi. Hard to Concentrate on kaunis. Piste. 21st Century on taas yksi helmi. Upposi heti ensimmäisellä kuuntelulla. She Looks To Me ei oikein iskenyt. Readymade on sitä "täytebiisi"-osastoa, vaikka siinä onkin joitakin hyviä kitarajuttuja (toim. huom. kitarasoolon jälkeen on pieni Foo Fighters kohtaus, tulee meinaan My Hero mieleen ja hyvinkin olla harkittu heitto). Jos levyllä ei olisi jo Hard to Concentrate, niin If menisi ihan mukavasti mukana, mutta nyt se on valitettavasti liikaa. Ja varsinkin, kun kummatkin em. biisit ovat samalla kiekolla.
Make You Feel Better - tästä meitsi tykkää. 60-luvun rokketrolli menoa. Poikkeaa joukosta rumpukompin ja kitarasaundin takia. Yksinkertaisuus on usein hyvänkuuloista. Animal Bar ja Älyttömien Sanoitusten Kerho saa jälleen uuden jäsenen. Ihan ok biisi.
So Much I on laatubiisi. Storm In A Teacupista tulee eniten mieleen bändin pre-Californication tuotanto (tai ainakin se, missä Frusciante oli mukana). We believe on täytekamaa. Turn It Again on parempi, mutta ei sekään erityisesti herätä mitään tuntemuksia.
Taustalaulut tuodaan taas upeasti esille Death of a Martianissa, ja ilman niitä biisi olisikin suhteellisen valju. Kertosäe on kaunis.
Stadium Arcadium on oikein hyvä pop-rock levy, jossa on hieman funkkia mukana. Frusciante on selvästi kiinnostunut 60- ja 70-luvun rockista. Taustalauluissa se kuuluu parhaiten ja tietenkin herran kitaransoitossa. On hyvin ymmärrettävää, että tällainen levy ei miellytä niitä faneja, jotka tykkäävät bändin funkki-tuotannosta. Itsekin tykkään niistä levyistä, mutta sekin käy jossain vaiheessa puuduttavaksi, varsinkin Kiedisin laulu tai "räpättely". Bändin ongelmana onkin juuri Kiedis. Karismaa kyllä löytyy, mutta kaveri ei ole hirveen monipuolinen laulaja. Sillä on se funk-tyyli ja se pop-tyyli ja kummatkin alkavat ärsyttämään jossain vaiheessa, jos taustalaulua ei ole tarpeeksi tai biisit ovat liikaa laulun varassa. Mutta, mutta. RHCP on silti yksi parhaimmista bändeistä tällä hetkellä ja se tekee edelleen laadukasta musiikkia.