Urheiluliiketoiminta on vaikea laji. Yleisimpiin liiketoimintamalleihin verrattuna urheilullisella menestyksellä on lyhyellä tähtäimellä todella merkittävä vaikutus. Kun pohjalla eli ole vahvaa kulttuuria, vaikeuskerroin saa vielä lisäpotenssia. Vielä kun yhtälöön lisää resurssit eli rahan ja ihmiset, huomioiden vielä tekijöiden määrän ja osaamisen, niin yhtälö on vieläkin haasteellisempi. Yhtälö on täynnä niukkuutta, joten sen päälle on organisaation kestettävä vielä säännöllinen kivitys erilaisilla viisasten kivillä. Itsekin muutaman olen nakannut tiedostaen, että varmasti parhaansa tekevät, ainakin omasta mielestään. Se ei kuitenkaan ole parasta mihin organisaatio pystyy, mutta ensin olisi noustava ylös poterosta. Nyt kaikki viittaa siihen, että panokset, toimenpiteet ja toiveet on kohdistettu siihen, että saadaan se urheilullinen läpimurto, josta käsin kaikki muukin mahdollistuisi. Se on samaan aikaan ihan hyvä ajatus, mutta myös järjetön ajatus, jos se johtaa siihen, että menestystä odotellessa ei nosteta kaiken muun toiminnan osalta tasoa. Mitä tehdään organisaatiossa odotellessa sitä menestyksen tai ylipäätään hyvien suoritusten ja voittojen eli iloisten yllätysten tuomaa nostetta? Entä jos sitä ei lopulta tulekaan tai se tulee hetkittäin kadotakseen taas useammaksi viikoksi? Oli yhtälö kuinka niukka tahansa, niin kysymys on aina asiakaskokemuksesta ja sen vahvistamisesta siten, että yksittäiset tappiot tai edes tappioputket eivät sitä isosti horjuta. Asiakaskokemus ulottuu, niin olemassa oleviin kuin erityisesti potentiaalisiin. Olemassa olevien asiakkuuksien osalta eletään taas kriittisiä aikoja, mutta potentiaalisten kanssa ei eletä oikeastaan mitään aikoja tai vaiheita. Kannustan nyt osaltani organisaatiota nousemaan sieltä poterosta ja tuottamaan rohkeasti erilaisia toimenpiteitä ja kokeiluita. Ollaan sitten lopulta uskottavampia ja valmiimpia, kun yhtälössä on myös sitä urheilullista menestystä. Pelit ovat olleet kotihallissa kuitenkin viimeisintä lukuunottamatta vallan hyvätasoista viihdettä.