Venäjän kanssa Suomi tulee toimeen. Ja Venäjä halutessaan Suomen.
Katsotaan nykytilannetta NATO:n kannalta. Suomen ja NATO:n yhteistyö on pohjautunut rauhankumppanuusohjelmaan, johon Suomi liittyi vuonna 1994. Suomi on kouluttanut ja kehittänyt asevoimiaan yhteistyössä NATO:n kanssa, sekä osallistunut rauhankumppanina NATO-johtoisiin sotilasoperaatioihin vuodesta 1996 alkaen, jolloin suomalaisjoukkoja lähetettiin Bosnia-Hertsegovinaan IFOR-operaatioon. Myöhemmin suomalaisjoukot osallistuivat myös vuonna 2002 alkaneeseen Afganistanin rauhanturvaoperaatioon, joka muuttui NATO-johtoiseksi vuonna 2003.
Suomalaisjoukot osallistuivat operaatioon vuoteen 2014, eli loppuun asti. Sen jälkeen Suomi on ollut mukana USA:n ja NATO:n Afganistan operaatioissa, ja on kotiuttamassa koulutukseen keskittyneitä voimiaan vuoden 2021 aikana, koska USA jättää päätöksensä mukaan Afganistanin. Rauhanturvatoiminnan lisäksi Suomi on liittynyt NATO:n nopean toiminnan joukkoihin (NRF) vuonna 2008 ja osoittanut joitakin puolustusvoimien joukko-osastoja NRF-joukkopooliin.
Puolustusvoimat on kehittänyt toimintaansa NATO-yhteensopivaan suuntaan. Ilmavoimat on esimerkiksi siirtynyt englannin kielen käyttöön taktisessa lentokoulutuksessa ja siirtynyt osassa konekalustoa metrijärjestelmästä NATO-yhteensopivaan brittiläiseen yksikköjärjestelmään.
Yllä oleva osin Wikistä.
Puolustusvoimat on myös kehittänyt joukkojensa tunnistettavuutta taistelutilanteissa yhdessä NATO:n kanssa. Vähän jokaisella maalla on ollut tähän omat järjestelmänsä, mutta niitä on sovitettu yhteen NATO:n osalta ja useita vuosia myös Suomen osalta siten, että tunnistaminen toimii sekä NATO:n, että Suomen suuntaan ja joukkoja voidaan ohjata mahdollisimman luotettavaksi osana kokonaisuutta.
NATO-jäsenyys ei olisi Venäjän silmin merkittävä harppaus teknisesti, mutta toki Venäjä ottaa siitä kaiken poliittisesti irti, koska Venäjä rakentelee mielellään sille sopivaa tilannetta, jossa aggressiivinen NATO ahdistelee Venäjää eri suunnilta. Suomen tehtävä on pohtia rauhassa ja huolella, mitä myönteisiä ja kielteisiä puolia NATO-jäsenyydestä koituisi.
Konehankinnan osalta Venäjä ei ihmeemmin reagoinut, vaikka nykyiset Hornetit tulivat USA:n sponssaamana. USA teki lopussa tarjouksen, josta Suomi ei enää voinut kieltäytyä. USA:lle ja NATO:lle on tärkeää, että Suomen armeija ja ilmavoimat on mahdollisimman iskukykyinen Venäjän uhkaa vastaan. Tässä intressit yhdistyvät: myös Suomelle iskukyky puolustuksellisessa mielessä on erittäin tärkeää.
NATO:n (Britannia, Saksa, Ranska, USA) kannalta on myös tärkeää, että Venäjä ei voi Suomesta käsin parantaa NATO:n uhkaamista. Tässä mielessä intressit Suomen uusien hävittäjien osalta eroavat eurooppalaisten NATO-maiden ja USA:n välillä. Jälkimmäinen haluaa hinnoitella omat koneensa ilmeisesti siten, että ne ovat erinomainen valinta. Tämä etu Suomen kannattaa käyttää.
Sotilaallisen liittoutumattomuuden korostamisesta näkemykseni on se, että siitä tulisi luopua paitsi korostamisen, myös liittoutumattomuuden osalta. Suomi NATO:n jäseneksi. Venäjän silmin (kts. alkukappaleet) Suomi on niin syvällä NATO:n silmässä, että Venäjä on maalittanut Suomen sille tärkeät strategiset kohteet alhaisella prioriteetilla. NATO-jäsenyys suojelisi monessa suhteessa maatamme paremmin, koska Venäjä tekee neutralisoivan iskunsa Suomeen kohtuullisen pienenkin konfliktin alussa.
Kyse ei ole niinkään Suomessa, vaan siitä, että iskulla estetään Suomen (ja Ruotsin) tiettyjen alueiden, laitosten ja rakennusten sekä verkkojen hyödyntäminen NATO:n toimesta. Puolustusyhteistyö 100 % suojana takaa paljon paremman turvan kuin kumppanuus.