Niin on. Se oli riski, jonka puoluehallitus otti päättäessään hallitukseen lähdöstä. Vaihtoehtona olisi ollut kakkospuolueen asema oppositiossa, jolloin olisi pitänyt seurata vierestä soten toteuttamista, kotihoidon tuen leikkauksia ja turpeen kieltämistä.
Keskustan päättäjät koettivat varmasti miettiä molempien vaihtoehtojen hyödyt ja riskit, ja tällä kerralla päädyttiin hallitukseen menemiseen. Puolueessa oli kuitenkin noteerattavan kokoinen vähemmistö, joka ronskin vaalitappion jälkeen olisi nähnyt puolueen paikan olevan oppositiossa, siitäkin huolimatta, että PS:n tiedettiin jo etukäteen olevan ulkona hallituksesta. Oppositiossa Kepu olisi tosiaan jäänyt ainakin paperilla Perussuomalaisten jalkoihin, mutta ei terävän oppositiopolitiikan tarvitse tyystin kansanedustajamäärästä kiinni olla.
Niin tai näin, jokin Keskustan potentiaalisen äänestäjäkunnan keskuudessa on syönyt edelleen puolueen kannatusta Rinteen ja nyttemmin Marinin hallitukseen lähdön jälkeen. Nyt syynä ei voi olla enää se, että Kepu tekee hallituksessa liian oikeistolaista politiikkaa. Sipilän hallituksen aikana oli varmasti tätäkin, mutta en usko että silkka ”oikeistolaisuus” olisi ollut kepuväelle liikaa. Enemmän oli mielestäni kiinni siitä, että Keskustalle tärkeistä asioista jouduttiin vääntämään ja iltalypsämään Kokoomuksen kanssa liikaa, Sote nyt etunenässä. Maakuntien Suomea olisi haluttu rakentaa isommalla rahalla kuin mihin Kokoomuksen kanssa oli mahdollista. Siinä mielessä Keskustan nähtiin olleen liian oikeistolaisessa hallituksessa, että Kepun sisällä hallitusohjelman täytäntöönpanon koettiin monen mielestä olleen enemmän Kokoomuksen kuin Keskustan suuntaan kallellaan.
Kuka sanoi, että se on ihanaa? Reaalipoliittisista syistä kepu siellä huseeraa.
Ja kannatus laskee edelleen, kun toteutetaan hallituksen löysää talouspolitiikkaa.
Annika Saarikolla on edessään tarkka pohdinta, kannattaako istuva pj. haastaa seuraavassa puoluekokouksessa, jos Keskusta on tuolloin edelleen Marinin hallituksessa. Pelinaisen liike olisi ottaa ensin epävarmalta Kulmunilta puheenjohtajan paikka, ja sen jälkeen haistaa melko pian oikea hetki vetää Kepu pois hallituksesta, mikä johtaisi hallituksen hajoamiseen ja uusiin vaaleihin. Tuo kaikki tietysti riippuu monesta muustakin asiasta, kuten taas kerran kannatuslukemista ja Saarikon mahdollisesti aiheuttamasta ainakin hetkellisestä nosteessa Kepun kannatuksessa. Ja tietenkin myös hallitusyhteistyöstä ja siitä, kuinka Kepussa tuolloin siitä ajatellaan.
Ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että vastakkaisista odotuksista huolimatta talouden kasvuennusteita rukattaisiinkin ylöspäin, Marinin hallituksen toistaiseksi epäselvät työllistämistoimet alkaisivatkin purra, ja hallitusohjelma näyttäisi yhtäkkiä taloudellisessa mielessä kestävältä. Soisin ehdottomasti, että hallitus onnistuisi näissä asioissa. Toistaiseksi en kuitenkaan löisi tämän skenaarion puolesta senttiäkään vetoa.
Tämä on sinun ja ehkä foorumin keskiarvokäyttäjän mielipide. Kepun äänestäjät eivät kuitenkaan ole kovinkaan oikeistolaisia, kuten nähtiin Sipilän kaudella, Vanhasen kakkoskaudella ja Ahon kaudella. Lunta tuli tupaan heti kun puolue lähti tekemään hallitusyhteistyötä kokoomuksen kanssa.
Kuten edellä todettua, lunta näyttää tulevan tupaan joka tapauksessa. Ei kai sitten sopisi tehdä liian oikeistolaista politiikkaa, mutta vasemmistonkaan kelkkaan lähteminen ei käännä kurssia, päinvastoin, vaikka Kepu sai hallitusohjelmaan kymmenen hyvää ja sata kaunista. Puuttuu määrätietoinen ja linjakas puheenjohtaja, muukaan johto ei vakuuta, puolueen identiteetti on epäselvä, enkä edelleenkään menisi hehkuttamaan selkeän arvopohjan puolesta. Ja vasemmistolainen löysä talouspolitiikka ajaa maata tällä kurssilla kiville, ja Kepu on ottamassa tästä ”kunniasta” osaansa.
Tämä on niitä politiikan lainalaisuuksia ja koskee kaikkia puolueita. Suomessa ei saada rakennettua sellaista enemmistökoalitiota, jossa olisi vain oikeistolaisia tai vain vasemmistolaisia puolueita. Niinpä valtaa saa vain kompromisseilla.
Samaa mieltä. Pitkällä aikavälillä näen myös vahvuutena, että tätä maata rakennetaan vasemmalta, keskeltä ja oikealta, ja yhteiskunnan täytyy kestää myös se, että välillä sitä voi olla rakentamassa jokin persujen tapainen ryhmä yhtä lailla. Demokratia on toistaiseksi paras järjestelmä, millä länsimaisissa sivistysvaltioissa on saatu onnistumisia aikaan, ja sen luomuksia ovat niin Sipilän kuin Marininkin hallitukset. Hyvä puoli on se, että jos jokin hallitus sössii oikein huolella kansalaisten mielestä, niin touhulle tulee stoppi, ja vastaavasti onnistumiset saattavat merkitä saman linjan jatkumista. Ei sosialistihallituskaan voi loputtomiin rankoa Suomen taloutta, vaikka kokeilut saattavat ehtiä tulla kalliiksi.
Yleispuolueen ongelmia. Kokoomus ei voi lähteä liiaksi vihreiden eikä liiaksi persujen linjoille, koska ydinkannattajien määrä on rajallinen. Kannatuksen maksimointi edellyttää suoranaista kaupankäyntiä keskiryhmien kanssa sekä äänien kalastelua (Sari Sairaanhoitaja, työväen presidentti, toivotalkoot).
Ja rakkauden puolue, ja mitä kaikkia näitä nyt oli, kun Jutta ja Mikael keksivät että demareista pitää tehdä enemmän arvopuolue kuin edunvalvontapuolue. No, ammattiliitot sittemmin puuttuivat tähän.
Mutta samaa mieltä. Kokoomuksella ja muilla puolueilla on tietenkin oltava jonkinlaista kohderyhmäajattelua linjavalinnoissaan. Suomessa tuollainen +30% millään lailla pysyvämpään kannatukseen tähtääminen tarkoittaisi kannatuspohjan laajentamista niin, että puolueen identiteetti olisi uudistettava perusteellisesti, oli kyse sitten mistä tahansa puolueesta. Tehtäisiin joka tapauksessa sellaista politiikkaa, että vanhat ydinkannattajat olisivat ihmeissään. Viime aikoina puoluekenttä on paremminkin ollut fragmentoitumaan päin. Edellisissä eduskuntavaaleissa yksikään puolue ei ylittänyt 20 prosentin osuutta äänisaalista.