Kukaan toinen ihminen ei voi ymmärtää miten kukakin läheisensä menettämisen kokee. Mä asuin kissani kanssa yli 12 vuotta kaksistaan. Sattuu sen menettäminen todella paljon. Tämä talo on tyhjempi nyt.
Onneksi kukaan mun läheisistä tai tutuista ei ole tullut vähättelemään kokemaani.
Kuulin eräältä ystävältäni, että hänelle oli kissan menettämisen hetkellä tullut joku työkaveri sanomaan, että saahan noita kissoja uusia. Itse olisin aikaisempana minänä saattanut ladata välittömästi tauluun. Nykyisin koitan ymmärtää ihmisiä, myös itseäni ja jätän mulkkuudet mahdollisuuksien mukaan muille.
Kun vastasin sun aiempaan viestiin aiheesta kesäkuun puolella, niin ei ollut aavistustakaan, että myös oman kissan loppu olisi ollut näin lähellä. Menetin kissani 10 vuoden ikäisenä noin viikko sitten.
Kissani vaikutti normaalilta ja hyvinvoivalta ihan viime metreille saakka, kunnes viime viikon alussa kunto romahti täysin, oksenteli ja ei syönyt enää. En tiennyt yhtään mitä odottaa, mutta näin toki miten huonosti kaveri voi ja varauduin osittain myös pahimpaan, kun lähdin viemään eläinlääkärin päivystykseen. Diagnoosi oli lohduton, munuaisarvot äärimmäisen huonot ja röntgen kertoi murheellista tarinaa munuaisten voinnista. Ei ollut enää hoidettavissa. Sairaus oli ilmeisesti muhinut jo pitkään, mutta kissoille tyypilliseen tapaan oireet olivat vähäisiä ja kissa myös osaa niitä aika hyvin peitellä.
En ollut tähän ollenkaan valmis. Kissa ei ollut vielä hirveän vanha ja vaikutti tosiaan ihan normaalilta ennen tuota äkillistä muutosta. Osasin ajatella, että olipa kyse mistä tahansa, niin hoito ei ole helppoa ja lähtö voi tulla esimerkiksi viikkojen tai kuukausien hoidon jälkeen, mutta en osannut ajatella, että kaveri ei enää palaa kotiin sen päivystykseen viemisen jälkeen.
Oli ainoa kissa ja ainoa lemmikki, jonka kanssa asuin kahdestaan kissan pentuiästä lähtien. Tunnemyrsky on tietysti ollut viikon ajan ihan valtava. Tiesin jo etukäteen miten paljon tämä kissa itselleni merkitsee ja jossain alitajunnassa oli aina pieni pelko siitä, että joskus meidän tiet erkanevat. En silti mitenkään voinut olla tähän valmis.
Tiedän, että aika auttaa pääsemään tästä hiljalleen eteenpäin, joka lohduttaa vähän, vaikka sitä onkin vaikea nyt ajatella. Sen verran tuohon karvakaveriin myös totuin ja hirvittävän eläinrakas olen, että todennäköisesti jossain kohtaa annan hyvän kodin yhdelle tai kahdelle uudelle kissalle, kun siltä alkaa tuntua. Hirveästi tuntemuksia liittyy myös uuden kissan ottamiseen, kun menehtynyt kissa oli tietyllä tavalla se ainoa ja oikea.
Mukava nähdä, että samalla tavalla ajattelevia kohtalontovereita löytyy täältäkin. Lohduttaa aina vähän, kun huomaa, että muutkin voivat ymmärtää miltä musta tuntuu. En hirveästi tykkää puhua asiasta oikein kenellekään, kun tiedän miten herkästi vastapuolen suhtautuminen voi tuntua pahalta, jos eivät ymmärrä miltä tämä voi tuntua.
Voimia kaikille, jotka kamppailevat näiden murheellisten asioiden kanssa.
