Pride, Hustle and Desire: Kanadan junioriliigat 2009–2010

[HockeyNator]

WHL

Itä:

(1) Calgary Hitmen - (2) Brandon Wheat Kings 4-1
Brandon vei avausottelun Saddledomesta 4-2, jonka jälkeen Calgary heräsi ensimmäistä kertaa playoffien aikana pelaamaan potentiaalinsa mukaan vieden neljä seuraavaa maalierolla 19-9. Suurin syy Calgaryn itseluottamuksen palaamiseen oli Martin Jones, joka vihdoin nousi sille tasolla, jolla neljä vuotta putkeen konffifinaaleihin selviytynyt joukkue pystyisi ottamaan viimeiset ratkaisevat askeleet kohti mestaruutta. Sarjan MVP:ksi valittu Jones vei maalivahtien välisen taiston selvällä erolla Brandoniin vastaaviin. Brandonissa onkin mietinnän paikka miten Jacob De Serresin johdolla pystyisi Memorial Cupin valloittamaan. Kuten Brandon on itsekin todennut ja NHL:n puolelta nähnyt Washingtonin kompuroinnit ettei suurimmaksi osin hyökkäykseen suuntautuvalla pelisysteemillä voiteta mestaruuksia. Systeemin päivittämiseen on aikaa muutama viikko, mutta eri asia on minkälaisia ihmeitä siinä ajassa ehtii tekemään saati sitten tajutaanko siellä edes korjata ilmenneitä ongelmia.

Paperilla Brandonilla riittää materiaalia yli kolmeen pisteitä tekevään ketjuun ja tätä kautta on potentiaalia ratkoa pelit yksinkertaisesti tekemällä vähintään yksi maali enemmän kuin vastustaja. Ongelmaksi on ilmennyt alisuorittaminen tukijoukkojen osalta eivätkä tosin johtotähdet Schenn ja Glennie ole olleet täydellisiä liidereitä epätasaisuudesta johtuen. Scott Glennie, Jay Fehr, Toni Rajala ja Mark Stone ovat tehneet yhteensä 9 maalia ja tässä sarjassa syntyi vain kolme, joista kaksi oli Rajalan käsialaa. Näiltä vaaditaan eniten tasonnostoa, kuten myös ykköspari Colby Robakilta ja Travis Hamonicilta, joka keräsi pahat miinukset Calgaryä vastaan. Rajalan kaksi maalia ovat sarjan osalta kohtalainen suoritus ja siihen päälle tuli vielä yksi syöttö, mutta tehotilasto näytti joukkueen huonointa miinus kutosta ja koko playoffien osalta -8 on myös joukkueen huonoin, joka on heikko suoritus mestarisuosikin riveissä. Yhteensä tehoja syntyi 15 otteluun vaatimattomat 4+3 ja jäähyjä 8 minuuttia. Runkosarjan jälkeen olisi luullut Rajalan sopeutumisvaiheen viimeistään päättyneen, jonka jälkeen playoffeissa hän olisi voinut olla valmis kantamaan vastuuta, mutta kaikki ei mennyt putkeen ja jätetään suuremmat lyttäyspuheet tähän, kun tilastojen takaa olevaa totuutta ei tiedä täältä käsin. Paljon on kuitenkin todistettavaa ennen kuin Rajala pystyy lunastamaan (ylisuuret) odotukset, joita häneen ladattiin esim. tällä palstalla. Kyseessä on kuitenkin neloskierroksen varaus eli neloskierroksen lahjakkuus, joka on NHL-organisaatioiden kirjoissa projekti eikä mikään varma tapaus.

Calgaryllä on 18 ottelun jälkeen 12 yli 10 pisteen pelaajaa ja suurin osa näistä on nousujohteisessa vireessä. Joel Broda (4+2) iskee tasaisesti maaleja silloin kun niitä eniten tarvitsee ja sarake näyttää jo ykköstilaan oikeuttavaa kahtatoista. Brandon Kozun katkaisi yhdeksän ottelun kuivan kautensa tekemällä tärkeät 2+2 pisteet 6-1 murskavoitossa ja näiden pisteiden turvin Kozun nappasi pistepörssin kärkipaikan 26 pisteellä. Neljä pistettä tekivät Tyler Fiddler (3+1), Kris Foucalt (2+2) ja kovia näyttöjä draftia varten antava pakki Matt MacKenzie (2+2). Brandonin tehokkain oli Matt Calvert (4+1) kiitos kolmen peräkkäisen alivoimaalin, jotka syntyivät 6 minuutin ja 45 sekunnin sisällä.

Länsi:

(1) Tri-City Americans - (2) Vancouver Giants 4-2
Avauspelissä Tri-City tuli kotonaan kovaa päälle ja laukoi tuplasti vastustajaa enemmän, mutta Vancouver onnistui löytämään reiät Drew Owsleysta, jolle sattui vaihteeksi heikko ilta ja tappio tuli tilille lukemin 4-2. Siitä sisuuntuneena Owsley laittoi luukut kiinni ja vaikka Vancouver veikin yhden kotipelinsä 3-2 niin tämä pieni mies maalin suulla oli joukkueensa sankari ollen jokaisessa Tri-Cityn voitto-ottelussa ykköstähti. Vastapuolen Mark Segal oli etukäteen suuri kysymysmerkki, mutta hän todisti luulot vääriksi eikä sieltä suunnalta sovi lähteä etsimään syitä Vancouverin tappioon. Yksi syy voisi olla kaupungin suurseuralta peritty surkea alivoima, jota Tri-City rankaisi joka kolmannella yrittämällä. Kahden ensimmäisen ottelun jäähysumat se kesti ilman pahempia takaiskuja, mutta viimeisen neljän ottelun 7/14 onnistumisprosentti vetää jäätävyydessään vertoja Canucksille. Vancouverin kovuus ei tepsinyt toivotulla tavalla vaan kostautui juuri jäähyinä, joihin varsinkin sen johtavat pelaajat sortuivat. Tri-City piti päänsä kylmänä ja säilytti suurimmaksi osin sen suurimman valtin eli pelikurin ja tiiviin pelisysteemin, jotka olivat Owsleyn kanssa suurimmat syyt voittoon.

Brendan Shinnimin (2+7) ja Kruise Reddick (3+6) ovat sisäisen pistepörssin kärjessä ja apuja tuli tällä kertaa nimettömän ja tasapaksun pakiston Tyler Schmidtiltä (3+3) ja hieman suuremman nimen omaavalta Jordan Messieriltä (3+2), joka on jotain serkun puolen sukua Markille. Läntisen konferenssin MVP runkosarjan osalta ja kovassa maalivireessä aiemmin ollut Craig Cunningham teki vain yhden maalin ja senkin viimeisessä ottelussa. Mukaan tarttui neljä syöttöä, joitten myötä irtosi yhteensä 24 pistettä 16 ottelussa ja Kozunin jälkeen kakkostila pistepörssissä. Owsleyhin päätä hakkasivat myös joukkuekaverit kautta linjan ja ainoa toinen yli neljä pistettä tehnyt oli James Wright. Giants-valmentaja Don Hay siirtyi jakamaan WHL:n playoff-voittoennätystä 101 voitolla, mutta ykkössijalle riittävä seuraava voitto jäi ottamatta, mutta eiköhän se synny ensi vuonna, kun Giants saa jalkeille vuodesta toiseen kilpailukykyisen joukkueen, joka menee pitkälle pleijareissa.

Finaaleihin matkaavat konferenssien ykköset ja veikataanpa, että Tri-City vie ensimmäisellä finaaliyrittämällään mestaruuden USA:n puolelle.

 

[Finnish Isles]

Suuret kiitokset HockeyNatorille näistä raporteista, jotka vetävät vertoja tiiviytensä ja informaationsa puolesta kansainvälisestikin. Vielä kun monta eri liigaa on tarjolla yhdellä skrollauksella.

Rajalan osalta toiveet varmasti kohosivat kotimaisittain korkealle, kun pelaajatyyppinä poika edustaa jotain niin erityistä, mutta tosiaan superlahjakkuuksien osalta pitää melkeinpä 16-vuotiaana esittää aikamiehen otteita vertailukelpoisessa sarjassa, jotta hypetys säilyy.

Joku Brett Connolly tuntuu pitkän loukkaantumisensa jälkeenkin olevan houkuttelevampi kun taustalla on kova kausi tulokkaana WHL:ssä ja kunnon mitat. Toisilla on vaan varaa hukatakin tärkeä vuosi kun taas toisten on pystyttävä osoittamaan jatkuvaa kehitystä, vaikka ns. "upside" on molemmilla ykkösketjutasoa miehissäkin. Rajalalla se on kuitenkin "do or die"-tilanne päästä hyökkäävään rooliin, kun taas fyysisemmät voivat lopulta löytää paikkansa alemmistakin ketjuista. Vrt. Raffi Torres- Rob Schremp

 

[HockeyNator]

OHL

(1) Barrie Colts - (1) Windsor Spitfires 0-4
Kukaan järjissään oleva ei osannut veikata tätä lopputulosta. Yksi viikko, neljä kohtaamista ja syksystä saakka ennalta arvattu sekä paljon odotettu finaali oli jo ohi. Tilastojen perusteella oli tasaista laukauksien mennessä niukalla erolla Barrielle ja molempien saadessa yhtä monta ylivoimamahdollisuutta. Windsor teki kaksi voittomaalia ylivoimalla, joista ensimmäinen oli tärkeä ja tulevan suunnan määrännyt osuma jatkoajalla, mutta ratkaisevassa roolissa erikoistilanteet eivät olleet. Barrie oli hävinnyt kotonaan neljä kertaa (joista kaksi rankkareilla) koko kauden aikana ja harvinaiset sekä kirvelevät yhden maalin kotitappiot parin päivän sisään turhauttivat joukkueen ja veivät runkosarjan alusta finaalien kynnykselle asti nousussa ollutta itseluottamusta pois. Windsor oli ollut omassa hornankattilassaan lähes yhtä voittamaton kuin Barrie ja kattilan paine kasvoi niin suureksi ettei vieraiden päät sitä kestäneet. Zac Rinaldo oli palannut 12 ottelun huililtaan ja hänen odotettiin hämmentävän soppaa sopivalla rottailulla, mutta kuukauden tauon aikana vastustajan paidan väri oli päässyt unohtumaan. Paluun tuloksena oli uusi pelikielto, syy: tuomarin koskemattomuuden loukkaaminen. 5-2 Windsorin voiton häämöttäessä viimeisellä minuutilla nähtiin vielä rähinää puolikkaan line brawlin muodossa ja seuraavasta aloituksesta Darren Archibald ajoi taklauksensa loppuun täysin puhtaasti - josta Windsor ei tosin tykännyt sen kohdistuessa maalivahtiin. Archibald otti pelikieltonsa ja jos tarkoituksena oli herätellä muuta joukkuetta ja hakea asetelmia seuraavaan otteluun niin se ei onnistunut Windsorin katkaistessa sarjan puhtaasti voittamalla 6-2.

Ylivoiman tai Barrien kotitappioiden ja turhautumisen sijaan suurimpia syitä näin odottamattomaan lopputulokseen voi hakea perus pohjois-amerikkalaisesta hokijargonista. "Kokemuksen merkitys" ja "voittaaksesi parhaimpien pelaajien pitää olla parhaimpia pelaajiasi" ovat NHL:n puolella paljon viljeltyjä termejä, mutta junnukiekon puolella niiden vaikutus on paljon suurempi. Junnut eivät vielä ratkaise tärkeitä pelejä noudattamalla kurinalaisesti pelikirjoja vaan esiin nousee kyky nostaa henkilökohtaista suoritustasoaan kun median, täyden katsomon ja koko kiekkoilua seuraavan Kanadan paine on niskassa. Näissä junnupelien playoffeissa selvitetään kunkin pelaajan henkinen vahvuus ja se kuinka paljon suonissa virtaa perikanadalaista "voittamisen kulttuuria". NHL-bisneksessä näiden asioiden arvostaminen on huipussaan ja Stanley Cup voi ratkea siihen onko GM tai scouttiosasto onnistunut löytämään ykkösen keskelle kahdesta taitotasoltaan tasavertaisesti pelaajasta sen tärkeillä hetkillä esiin nousevan "Adam Henriquen" vaiko hyytyvän "Luke Pitherin" (tai Joe Thorntonin). Scouttiosastolle playoffien arvostaminen on näistä syistä huipussaan ja U18 mm-kisat jäävät tästä syystä vähemmälle huomiolle. Windsorilla oli mainitut jargonit kunnossa, kun sillä oli aiempaa kokemusta voittamisesta ja uskomaton nousu Kitcheneriä vastaan teki siitä vielä vahvemman. Lisäksi johtavat pelaajat Henriquen ja Taylor Hallin johdolla olivat jälleen johtavia pelaajia, jotka pesivät Barrien vastaavat eli Luke Pitherin (1+1, -3), Alex Hutchingsin (0+1, -4), Bryan Cameronin (0+2, -2) ja Alex Pietrangelon (1+1, -3) 100-0.

Barrien joukkuekovuus ei tehonnut Windsoriin ja lopulta sillä roiskui yli. Fyysisen osaston vastaavat tekivät silti budjetoidut hyökkäystehonsa Matt Kennedyn ollessa tehokkainen neljällä pisteellä ja Kyle Cliffordin osuessa kolmesti eli heidän johdollaan fyysinen osasto teki hoiti omat hommansa kunnialla, jos jätetään Rinaldon ja Archibaldin aivopierut pois laskuista. Windsorilta Taylor Hall (3+4), Ryan Ellis (1+6), Adam Henrique (5+0), Scott Timmins (3+2) ja Marc Cundari (2+3) vastasivat odotuksiin. Zack Kassianilta (1+0) ja Greg Nemisziltä (0+1) odotetaan ykköskierroksten varausten mukaisia tuloksia ja tältä fyysiseltä osastolla odotetaan enemmän Memorial Cupissa, kuten myös hyvistä tehopisteistä huolimatta Cam Fowlerilta. Philipp Grubaueriin Windsor tuskin tulee kaatumaan MC:ssä ja hän vei selvästi tandemia Parks/Di Salvo, jotka jakoivat tappiot Parksin aloittaessa ja Di Salvon haparoidessa kaksi viimeisintä. Taylor Hall vei pistepörssin 17+18=35 pisteellä ennen 33 pisteen Jeff Skinneriä ja Ryan Ellisiä. MVP-titteli meni (viimeinkin) Adam Henriquen nimiin lähinnä 20 maalin ansiosta, jotka syntyivät Skinneriä nopeampaan tahtiin vain 19 ottelussa. Syöttöjä syntyi vain viisi ja 25 pisteellä pistepörssin sijoitus oli kuudes. Scott Timminsiä olisi voinut myös ajatella MVP-titteliä jaettaessa, niin jäätävää työtä hän teki molemmissa päissä kenttää: 11+11 ja +15. Timmins on seurannut menestystä tai menestys on seurannut Timminsiä, kummin päin tahansa, mutta kolmatta vuotta putkeen hän pääsee nostamaan OHL:n voittopyttyä.

Kiitokset Finnish Islesille kiitoksista.

 

[HockeyNator]

WHL

(1) Calgary Hitmen - (1) Tri-City Americans 4-1
OHL:n tapaan myös täällä kohtasivat konferenssien ykkössijoitetut ja Windsorin vanavedessä Calgary otti lähes yhtä murskaavasti mestaruuden. 4-1 on siedettävämmän kuuloinen kuin puhdas 4-0 sweeppi, mutta tapa jolla Calgary voitti oli paljon murskaavampi kuin Windsorin. Barrie taisteli jokaisen ottelun loppuun asti, mutta Tri-City oli vastaantulija alusta asti. Ensimmäisessä ottelussa kerettiin avauserän puolivälin yli, kun joukkueensa ylivoimaisesti tärkeimmän pelaajan Drew Owsleyn itseluottamus oli murskattu jo murto-osaan. Neljä maalia yhdeksästä laukauksesta riitti Owsleylle, jonka tilalle tullut Alexander Pechurskiy ei selvinnyt sen paremmin päästäen kolme maalia. Vaikka lopputulos oli 7-0 niin Tri-City onnistui viemään laukaukset 26-23. Martin Jones sai nollapelin helpolla sillä vastakkainasettelu Tri-Cityn pienet ja vikkelät hyökkääjät vastaan Calgaryn keskipituudeltaan 190 senttiä hipova, mutta liikkuva puolustus meni selvästi jälkimmäisen nimiin. Laukaukset tulivat maalintekosektorin ulkopuolelta ja rohkeasti Jonesin eteen ajaneet amerikkalaiset saivat todeta palkkamurhaajat isänniksi maalin edessä.

Toiseen otteluun Calgary tuli ryminällä eikä jättänyt sanan sijaan siitä kumpi laukoisi tällä kertaa enemmän. Ryminä tuotti Tri-Citylle seitsemän ylivoimaa, joita se ei pystynyt hyödyntämään. Kun Calgary piti saman osumatarkkuuden kuin avausottelussa niin Owsleyn viimeisetkin itseluottamuksen rippeet olivat menneet hänen poistuessa maaliltaan tällä kertaa toisen erän alussa kolmen päästetyn maalin jälkeen. Tri-City sai Calgaryn kuparisen rikottua vasta kauden kolmannessa kohtaamisessa Johnny Lazon toimesta, josta toivottiin ketsuppipullon aukeamista sarjan siirtyessä Tri-Cityn kotihalliin. Itse ottelu päättyi 4-1 Calgarylle, kuten myös kolmas ottelu, jossa edeltävään peliin ainoat erot olivat Pechurskiyn aloittaminen maalilla ja Kruise Reddickin ylivoimamaali, joka katkaisi Tri-Cityn oman 17 ylivoiman kuivan putken sekä Calgaryn 33 tapetun alivoiman putken. WHL:n playoffseissa on vain kerran noustu 0-3 tappioasemasta voittoon ja se tapahtui vuonna 1996 Spokanen nöyryyttäessä Portlandia. Calgary-koutsi Mike Williamson oli tuolloin Portlandin apuvalmentaja ja luuserin leima olisi lyöty otsaan, jos sama temppu olisi tapahtunut toista kertaa Williamsonin ollessa penkin takana. Silloinen Spokanen valmentaja ei ollut mikään luuseri vaan Mike Babcock, joka antoi viitteitä tulevaisuuden valmennusurastaan, vaikka Spokane finaalissa lopulta hävisikin.

Neljänteen otteluun Tri-City sai viimein hanat auki triplaten kauden aikana tehdyt osumat Jonesin taakse. 4-2 voitto antoi pientä toivon kipinää, mutta silti urakka oli mahdoton, kun seuraava kohtaaminen olisi lähes täydessä Saddledomessa, jossa kotijoukkue on totutusti aina vahva. Tri-City vei laukaukset, joka ei riittänyt Calgaryn käyttäessä jälleen hyväkseen vähät ylivoimansa, joita kurinalaiselta Tri-Cityltä ei pahemmin irronnut. Loppulukemat kolmannen kerran 4-1 Calgarylle ja se juhli toista mestaruuttaan, joista ensimmäinen tuli tasan 11 vuotta sitten Pavel Brendlin, Brad Moranin ja Brad Stuartin johdolla. Tämän vuoden joukkueessa Martin Jones arvostettiin tärkeimmäksi eli MVP meni hänen plakkariin. Kova suoritus Jonesilta nousta naurunalaisuuden partaalta playoffien parhaaksi pelaajaksi kahden viimeisen sarjan ansiosta, joissa mies ohitettiin vain 20 kertaa 10 ottelun aikana. Brandon ja Tri-City olivat runkosarjan kolmen eniten maaleja tehneiden joukkueiden joukossa mikä nostaa entisestään Jonesin saavutuksia. Toinen yhtä hyvä vaihtoehto MVP:ksi oli Michael Stone, jonka johdolla puolustus teki Jonesin työn helpommaksi. Stone oli pistepörssin kuudes (5+15), tehotilaston kärki (+16) ja finaaleissa rautaa (2+5). Maalipörssin kärki Joel Broda oli vahva ehdokas parhaaksi, mutta vaisut finaalit (1+0) laskivat hänen osakkeitaan. Stonen pakkipari Giffen Nyren (1+5, +7) oli myös suuressa roolissa ylivoimalla ja puolustavana pakkina. Misha Fisenko (4+2) ja Tyler Fiddler (2+3) olivat muut finaalisarjan suurimmat onnistujat.

Tri-Cityn hyökkäys epäonnistui pahasti ja se oli ennakkoon arvattavissa, kun keskipituudeltaan alle 180-senttiset väkkärät saivat vastaansa fyysiset ja luistelussa mukana pysyvät pakit. Calgary heikentyy ensi kaudeksi, joten sen ei pitäisi olla tiellä, kun Tri-City jatkaa seurahistorian ensimmäistä mestaruutta ensi kaudella joukkueen pysyessä vahvana. -91 syntynyt Owsley pystyy toivottavasti kaikkein tärkeimmässä paikassa parempaan suoritukseen kuin nyt (17/24 reiluun puoleen tuntiin finaaleissa). Brendan Shinniminiin luotetaan paljon ensi kaudella ja hän oli yksi kolmesta kolmeen pisteeseen finaaleissa yltäneistä. Pistepörssissä Shinniminin oli toinen 25 pisteellä Brandon Kozunin (8+22) jälkeen.

 

[HockeyNator]

QMJHL

(1) Saint John Sea Dogs - (5) Moncton Wildcats 2-4
Finaali oli New Brunswickin provinssin välinen ja ensimmäinen laatuaan, sillä aina ennen ainakin toinen finalisteista oli ollut Quebecista. Finaalisarjasta kehkeytyi yhtä ainutlaatuinen tulosten perusteella, jotka heittelivät laidasta laitaan. Moncton ryösti ensin kotiedun Saint Johnissa voittamalla 5-1 ja sitten kotona se käytti epäsuomalaiseen tapaan lähes kaikki maalipaikkansa hyväkseen voittamalla 9-3. Tunteet alkoivat käydä kuumina turpaan ottavilta vastustajilta, joten Moncton-koutsi Danny Flynn otti viimeisellä minuutilla Nicola Riopelin maalilta pois archibaldmaisten ajojahtien pelossa. Sikailut jätettiin kuitenkin väliin ellei sellaiseksi lasketa Saint John valmentaja Gerand Gallantin pyrkimystä päästä vastapuolen vaihtoaitioon huutamaan. Liekö Gallantin meuhkaamisella ollut vaikutusta niin Saint John otti niukat 6-4 ja 2-3 voitot. Nuo voitto-ottelut olivat ainoat, joissa sen johtavat pelaajat pelasivat odotetulla tavalla. Tappioissa top6 hyökkääjät hukkuivat massaan jääden viimeistä ottelua lukuunottamatta kokonaan pisteittä nelosketjun vastatessa maaleista.

Tosiaan Hoffman, Kirkpatrick ja Petersen olivat esillä vain kahdessa ottelussa ja heidän vireensä ei jatkunut sen pidempään Monctonin napatessa toisen kerran selvänumeroisen 5-1 vierasvoiton. Kuudennessa ottelussa Moncton ei jättänyt mitään arvailujen varaan kotiyleisönsä edessä vaan nappasi ensin kahteen erään 6-1 johdon, jota Saint John ei kyennyt kirimään kiinni vaan lopulliset lukemat olivat 7-4. Monctonille seurahistorian toinen mestaruus ja edellinen tuli neljä vuotta sitten, jolloin pyttyä nostelivat mm. Keith Yandle, Martins Karsums, Brad Marchand ja Luc Bourdon. Karsumsilta oli tuolta keväältä seuran playoff-maaliennätys 15 osumalla, jonka tämän kevään MVP Gabriel Bourque pyyhki historiaan tekemällä 19 ja syöttämällä 10 lisää. Finaaleissa Bourque oli ylitse muiden tehden 8 maalia ja syöttäen 5. Kiekot lapaan tarjosi Kelsey Tessier (4+5), joka oli pistepörssin kakkonen 30 pisteellä. Mark Barberio ja David Savard antoivat tukea takalinjoilta seitsemällä syöttöpisteellä per lapa. Maininnan arvoisia ovat myös kakkossentteri Randy Cameron ja kapteeni Scott Brannon, joiden kovalle työnteolle annettiin palkinto mestaruuden muodossa. Nicola Riopel jäi hieman statistin rooliin, kun hyökkäyksen ja puolustuksen loistaessa maalivahtiin ei tarvinnut turvautua yhtä kovasti kuin aiemmin.

Saint Johnilla tapahtui Barrien tapaan lähes kaikkien osa-alueiden romahtaminen. Barrien sijaan Saint John pystyi tekemään täyskäännöksen kesken sarjan, jota voi selittää kanadanranskalaisella ailahtelevaisuudella. Täyskäännös tapahtui kahden hyvän pelin jälkeen entiseen suuntaan, josta voi helposti syyttää valmennusta tai maalivahti Marco Cousineauta, joka ei pahemmin luottamusta herättänyt. Alempien ketjujen raatajat Danick Gauthier (3+1), Stephen MacAuley (1+3) ja Mike Thomas (1+2) erottuvat muista jääden tehotilastossa plussan puolelle. Saint Johnin on turha jäädä murehtimaan tappiota ja vaikka Hoffman, Kirkpatrick ja Petersen poistuvat ensi kaudeksi niin uudet vastuunkantajat Tomas Jurco, Stanislav Galiev (palaa Venäjälle?), Jonathan Huberdeau, Zack Phillips ja Nathan Beauliau kasvanevat heidän jättämiin saappaisiin ja vähän ylikin ilman suurempia ihmeitä ja yrittävät välttää samanlaiset finaalijäätymiset vaikkapa ensi kaudella.

 

[HockeyNator]

Memorial Cup 2010, Brandon

Memorial Cup järjestetään nyt 92. kerran ja ensimmäistä kertaa järjestäjänä toimii reilun 40 000 asukkaan Brandonin kaupunki Manitobasta. Turnaus on ollut nykyformaatissaan pääjunioriliigojen mestareiden kohtaamisena vuodesta 1972 ja isäntäjoukkue on otettu mukaan vuodesta 1983. Eniten mestaruuksia on Toronto Marlborosilla (7). Toni Rajalalla on mahdollisuus liittyä ainoitten suomalaismestareiden joukkoon Veli-Pekka Kinnusen ja Anssi Melametsän lisäksi, jotka olivat mukana Peterborough Petesin riveissä vuonna 1979.

Tämän vuoden turnaus menee eurooppalaisesta näkökulmasta ikävästä päällekkäin mm-kisojen kanssa. Finaalit alkavat ainakin puolen tunnin välein.

La 15.5 Brandon-Windsor 03:00 (Suomen aikaa)
La 15.5 Moncton-Calgary 22:00
Su 16.5 Moncton-Brandon 22:00
Ti 18.5 Windsor-Calgary 03:00
Ke 19.5 Moncton-Windsor 03:00
To 20.5 Calgary-Brandon 03:00
Pe 21.5 Tie Breaker (tarvittaessa) 03:00
La 22.5 Välierä 03:00
Ma 23.5 Finaali 02:00

Brandon Wheat Kings

Isännät ovat saaneet valmistusaikaa riittämiin, joka on ainakin antanut aikaa loukkaantumisista parantumisiin, mutta vaarana on pelituntuman katoaminen, josta oli merkittävää haittaa Rimouskille viime vuonna. Kysymysmerkkejä roikkuu paljon ilmassa, joista yksi on vaaditun kurinalaisuuden löytäminen, joka oli yksi suurimmista syistä playoffeista putoamiselle. Hyökkäystä painottava pelitapa ei ole omiaan ylläpitämään kurinalaisuutta viisikon tiiviyden yms. joukkuepelin lainalaisuuksien suhteen ja tähän asiaan on luultavasti panostettu harjoittelujakson aikana. Joukkueessa riittää lahjakkuutta, mutta tähän mennessä valmentaja Kelly McCrimmon ei ole saanut valjastettua kaikkea potentiaalia käyttöön.

Maalivahti Jacob De Serres [PHI] näytti kolmoskierroksen varaukseen oikeuttanutta potentiaalia vuonna 2008, mutta sen jälkeen odotukset ovat jääneet lunastamatta ja kehityssuunta on kulkenut väärään suuntaan. De Serres treidattiin kesken kauden liigan pohjasakasta kakkosmolarin tontilta mestarisuosikin ykkösmaalivahdiksi, mikä on tähän asti osoittautunut virheeksi syksyllä maalivahtia metsästäneelle Brandonille. De Serres oli runkosarjassa kelvollinen jakaen tehtävät Andrew Hayesin kanssa, mutta playoffeihin mentäessä taso todettiin keskinkertaiseksi eikä lupauksia paremmasta esiintynyt mihin lisätään vielä torjuntatyyli, joka herättää paikoin kauhun sekaisia tunteita. Hayes ei ole sen parempi vaihtoehto, joten Brandon tietää saavansa keskinkertaisen suorituksen maalivahdilta, mikä lisää painetta puolustuksen ja hyökkäyksen onnistumisesta.

Puolustuksessa kärki on kovaa valuuttaa. Travis Hamonic [NYI] on kenties CHL:n paras puolustaja, joka ensisijaisesti hoitaa virheettömästi oman pään ja toissijaisesti tekee tehoja. Hamonicilla on taustalla nuorten mm-kisoissa tullut olkapäävamma eikä hän ole vielä päässyt samanlaiseen pisteputkeen kuin Moose Jawin kanssa ennen treidiä. Siihen vaikuttaa myös todennäköinen pakkipari eli Colby Robak [FLA], joka on vastannut ylivoiman pyörittämisestä Hamonicin sijaan. Robak oon saanut nauttia tasakentällisin Schennin ketjun takana pelaamisesta, jolla oli merkittävä vaikutus runkosarjan tilastoihin (16+50, +56). Muu osasto on puolustavampaa sorttia, joilta löytyy kokoa riittämiin, mutta fyysisyys ei välttämättä heijasta isoa vartta ja oman roolin hoitaminenkaan ei aina onnistu kunnolla. Alexander Urbom [NJ] on näistä selvästi kovin nimi ja muodostaa kovan top3:n, jotka keräävät isot peliminuutit. Brodie Melnychek, Mark Schneider ja luultavasti Darren Bestland täydentävät joukon.

Hyökkäys on Brandonille kaikki kaikessa, mikä on toisaalta etu ja toisaalta haitta. Onnistuessaan sen ei tarvi miettiä takakarvaamista tai puolustusalueen uhrautumista ollenkaan, kun taitoa riittää yli kolmen ketjun verran ratkomaan pelit puhtaissa maalintekotalkoissa. Kapteeni Brayden Schenn [LA] ja Matt Calvert [CBJ] ovat kaikilta osin parhaimmat hyökkääjät ja he näyttävät mallia niin tulostaudulla pisteiden valossa, alivoimalla kuin yleisen taisteluasenteen puolestakin. Seuraavasta aallosta Aaron Lewadniuk on tasainen suorittaja, mutta ylimmät ketjut täyttävät Scott Glennie [DAL], Toni Rajala [EDM] ja Jay Fehr ovat kaikki kärsineet epätasaisuudesta ja heidän vireystilansa on merkittävä asia Brandonin menestymisen kannalta. Brent Raedeke [DET], Shayne Wiebe ja Mark Stone [’10] olisivat jossain muualla kahden ensimmäisen ketjun miehiä, mutta Brandonissa heidän tehtävänään on lisätä syvyyttä ja hoitaa fyysistä puolta.

Brandonilla on aiempia MC-esiintymisiä neljä (-79, -94, -95), muttei vielä yhtään mestaruutta. Vuoden 1979 ryhmä oli näistä kovin johtajinaan Brian Propp ja Brad McCrimmon ja mukana oli myös nuorempi McCrimmon, joka on nyt valmentajana. Mike Leclerc, Peter Schaefer ja Wade Redden ovat tutuimmat nimet jälkimmäisistä joukkueista.

Windsor Spitfires

Windsor lähtee hakemaan toista perättäistä mestaruutta, jossa on viimeksi onnistunut Kamloops Blazers vuosina 1994 ja -95. Kamloopsilla oli silloin Darcy Tucker, Shane Doan ja Jarome Iginla monien muiden lisäksi ja sitä pidetään yhtenä kovimmista junnujoukkueista ikinä. Windsorilla on mahdollisuus päästä Kamloopsin rinnalle historiankirjoihin ja jonain päivänä siitä saatetaan puhua kovin ikinä missään termeillä. Mahdollisuudet ovat loistavat eikä ennakkosuosikista ole epäselvyyksiä. Windsor on luonut maineensa voittavana joukkueena, josta paras esimerkki oli kolmatta kertaa OHL:n historiassa tapahtunut nousu 0-3 tappioasemasta voittoon välieräsarjassa. Hurmos jatkui finaaleihin ja Barrie kaatui 4-0, mutta onko hurmosta pystytty ylläpitämään vai onko hyvänolontunne hiipinyt puseroon, kuten kahden ensimmäisen kierroksen sweeppien jälkeen Kitchenerin ottama 0-3 tappioasema osoitti?

Kuten Brandon niin Windsorkin totesi maalivahtinsa riittämättömäksi ja markkinoilta haaviin tarttui Philipp Grubauer [’10]. De Serresin sijaan myös keskinkertaisesti aloittaneen Grubauerin onnistui nostaa tasoaan, kun häneltä sitä vaadittiin ja Windsorin playoffit päättäneen seitsemän pelin voittoputken aikana saksalainen oli usein se ratkaiseva tekijä yhden maalin erolla päättyneissä otteluissa. Täyttä luottoa Windsor ei Grubaueriin voi antaa vaan sen on terästäydyttävä maalinedustan suojelemisessa, johon Grubauerilla on tapana pudottaa irtokiekkoja. Asia, joka korostuu WHL-joukkueita vastaan pelattaessa.

Cam Fowler [’10] ja Ryan Ellis [NSH] ovat lapasia maalinedustalla ja heitä ei Henriquen ketjun takana vietettyjä vaihtoja lukuun ottamatta jäällä yhtä aikaa nähdä tasakentällisin. Kaksikon vahvuudet ovat jossain aivan muualla ja kaikkien tiedossa. Puolustavaksi pakkipariksi on tarjolla Mark Cundari [STL], Harry Young [NJ] ja Marc Cantin. Cundari on shutdown-roolissaan tärkeä tasapainottava tekijä kokonaisuuden kannalta ja asenteen puolesta esimerkin näyttäjänä eikä hyökkäystaidoissakaan ole valittamista Cundarin tehtyä Fowleria enemmän pisteitä playoffeissa. Tehotilastossa on myös huomattava ero Cundarin hyväksi (+19 vs -2). Cundarin heikkoutena on kahden suunnan pelaamisen sovittaminen ja häneltä onnistuu kerrallaan vain toinen osa-alue kerrallaan, mikä on seurausta heikosta pelikäsityksestä, jonka puute taas rajoittaa pro-potentiaalia selvästi. Cantin on osoittautunut loistavaksi hankinnaksi ja häneen luotetaan enemmän kuin kapteeni Youngiin. Craig Duininck pelaa hajavaihtoja ja puolustaa tarvittaessa maalivahtia.

Hyökkäys ei ole Windsorille kaikki kaikessa, mutta suunnannäyttäjänä se toimii ja joukkueen itseluottamus rakentuu hyökkäyspään onnistumisten varaan. Taylor Hall [’10] ja Adam Henrique [NJ] ovat selvät johtonimet ja heihin voi kääntää katseet kriittisimmillä hetkillä ja harvassa on kerrat, jolloin kaksikko ei huutoon vastaisi. Tutkapari on väärä nimitys heidän kohdallaan ja hieman yllättäen tilastoista löytyy syöttöjän paikalta joku muu, yleensä Ellis, toisen tehdessä maalin. Samassa ketjussa kuitenkin pelaavat ja tulosta syntyy jatkuvalla syötöllä, vaikka oikealla laidalla mies vaihtuu tasaiseen tahtiin. Sille tontille on tarjota Zack Kassian [BUF] tai Dale Mitchell [TOR] ja valinnan mukaan määräytyy ketjun käyttämät variaatiot, hyödyntääkö Kassianin fyysisyyttä vai Mitchellin nopeutta. Kakkosketju on ollut muodossa Justin Shugg [’10] – Greg Nemisz [CGY] – Kenny Ryan [TOR] ja ketjulta odotetaan enemmän sen jäädessä miinukselle playoffeissa Fowlerin tapaan. Scott Timmins [FLA] sentteröi kolmosta ja on täydellisyyttä hipova omassa duunissaan. Eric Wellwood [PHI] koohottaa vasemmalla ja Mitchell/Kassian on toisella laidalla. Neloseen mahtuu vielä yksi NHL-varaus Stephen Johnson [DET] sekä viihdepuolen vastaava Adam Wallace. Yleensä Windsorin hyökkäys on suorittanut tasaisesti, mutta jatkuvasta ketjulotosta johtuen Nemisz, Kassian ja Shugg eivät ole saaneet itsestään kaikkea irti. Windsor on osoittanut pystyvänsä voittamaan ilman heidän panostaan, mutta jos oikeat kombinaatiot löytyvät ja miehet pääsevät vireeseen niin Windsor voi olla hyökkäyksensä puolesta dominoiva.

Windsorilla on viime vuoden lisäksi edustus vuodelta 1988. Sen vuoden joukkueesta ei Adam Gravesia lukuun ottamatta tähtiä syntynyt, mutta Paul Mauricesta ja Peter DeBoerista tuli kelpo valmentajat.

 

[HockeyNator]

Moncton Wildcats

Monctonin matka toiseen Memorial Cupiinsa oli selkeästi raskaampi kuin millään muulla joukkueella. Playoffeissa vastaan tuli järjestyksessä runkosarjan seitsemäs, neljäs, toinen ja ykkönen, joten Moncton ei voinut hengähtää ja päästä helpolla missään vaiheessa. Vastukset olivat kovia, mutta yksi kerrallaan Moncton onnistui hyydyttämään vastustajan vahvuudet puolustavalla taktiikalla, johon kaikki ovat sitoutuneita, mistä kunnia kuuluu entiselle Islanders-apuvalmentaja Danny Flynnille.

Nicola Riopel [PHI] on puolustuksen viimeinen lukko, jonka torjuntoihin Moncton on viime kädessä nojannut kahtena viime vuonna. Edelliskaudella Riopel oli liigan MVP ja tällä kaudella paluu Phillyn farmista nosti joukkueen lentoon, joka päättyi mestaruuteen ja Riopelin huikeisiin playoff-tilastoihin: GAA 2.14 ja torjuntaprosentti 93,0. Kuten epäonnistunut yritys murtautua AHL-miehistöön osoitti, niin Riopelilla on vaikeuksia sopeutua suoraviivaisempaan peliin, jossa maalille ajetaan surutta ja trafiikki näkökentän edessä on kahdesti Q:ta suurempi. 183/70-mittaisen maalivahdin selviäminen suoraviivaisesti pelaavia vastustajia vastaan jää arvailujen varaan ja Kassianin sekä muiden leveäperseisten voimahyökkääjien luoma liikenne maalinedustalla aiheuttaa varmasti ongelmia.

Riopelin apuna on todella vahva puolustus, jossa komento on tasavahvalla kolmikolla David Savard [CBJ], Mark Barberio [TBL], Brandon Gormley [’10]. Barberio pelaa run&gun tapaan hyökkäävää tyyliä kovalla riskillä, joka on osoittautunut toimivaksi junnutasolla, mutta herättää epäilyksiä vastassa olevia nopeasti peliä kääntäviä joukkueita vastaan. Savard ja Gormley pelaavat fiksusti molemmissa päissä ja molemmilta löytyy kokoa ja puolustuspelissään kypsyyttä pelata vaikka NHL:ssä hyvinkin pian. Lisukkeena ovat luotettavat Alex Wall ja Simon Jodoin, joilla käsi ei tärise kiekon kanssa.

Hyökkäys on vähän tasapaksu tai oli playoffeihin mentäessä, kunnes Kelsey Tessier [COL] ja Gabriel Bourque [NSH] löysivät yhteisen sävelen ja aivan uuden vaihteen ratkaisten keskenään muutamat ottelut. Runkosarjan pistepörssin kakkonen Nicolas Deschamps [ANA] on tällä hetkellä loukkaantuneena ja tervehtyessään hän toisi arvokkaan lisän kakkosketjuun ja monipuolisuutensa ansiosta apuja muillekin osa-alueille. Taustalla Randy Cameronilta, Marek Hrivikiltä ja Daniel Pettersonilta odotetaan myös tehoja, mutta tasaisen tappavia hyökkäyskoneita he eivät ole. Scott Brannon, Ted Stephens, Devon MacAusland ja Saulnierin kaksoset tuovat omat lisänsä alempiin ketjuihin.

Calgary Hitmen

Vuonna 1995 perustettu Hitmen voitti vasta toisen mestaruutensa ja pääsyn Memorial Cupiin, vaikka sitä on pidetty yhtenä parhaista organisaatioista kuluneella vuosituhannella ja sitä se runkosarjamenestyksen ja kasvatettujen NHL-pelaajien määrällä mitattuna onkin, mutta playoffeissa homma on jäänyt kerta toisensa jälkeen puolitiehen. Pahin pettymys oli viime kauden unelmajoukkue, joka jää historiaan yhtenä parhaista joukkueista, joka ei mestaruutta voittanut. Täksi kaudeksi rosterista poistui 7/8 parhaasta pistemiehestä mukaan luettuna kolme loistavaa puolustajaa ja liigan MVP Brett Sonne. Paperilla tämän vuoden joukkue on heikentynyt selvästi, mutta se osasi edeltäjästään poiketen mennä päätyyn asti. Tosin liigan tasokin oli pudonnut eikä vastassa ollut Kelownan tasoista joukkuetta, mikä helpotti urakkaa huomattavasti.

Maalilla Calgary on luottanut näiden kahden vuoden aikana Martin Jonesiin [LA], joka on lopulta osoittautunut voittavaksi vahdiksi Brandon- ja finaalisarjan perusteella. Ennakkoon Jones on turnauksen paras maalivahti, joskin pään kestävyydestä ei ole takeita, vaikka viime viikkoina mies on liekeissä ollutkin ja ottanut kehitysaskelia henkisellä puolella.

Paul Postman, Keith Seabrookin ja Alex Planten poistumisia Calgary ei ole missään vaiheessa pystynyt paikkaamaan ja puolustus jää nimivahvuudessa selvästi muista joukkueista. Michael Stone [PHX] yrittää yksinään täyttää tyhjiksi jääneitä saappaita ja yhdeltä mieheltä ei voi vaatia enempää kuin kehittymistä liigan parhaan puolustajan valinnan arvoiseksi. Stonella ei ole mainittavia heikkouksia eikä välttämättä huomiota herättäviä suuria vahvuuksiakaan kovaa laukausta lukuun ottamatta. Giffen Nyren muodostaa Stonen kanssa tasaisen pakkiparin, joka kantaa päävastuun ylivoimalla. Kuitenkaan kunnon shutdown-parin ominaisuuksia sillä ei ole vaan sitä roolia hoitavat Matt MacKenzie [’10] ja Zak Stebner, joiden onnistuminen on ensiarvoisen tärkeää huippuyksilöitä kohdattaessa. Näitä neljää kuormitetaan paljon ja jäljelle jäävään kolmospariin on tarjolla fyysisiä täytemiehiä.

Calgaryn hyökkäys on hyvä sekoitus taitavia pisteidentekijöitä, voimahyökkääjiä ja roolipelaajia, joita kaikkia yhdistää hyvä jalkanopeus. Brandon Kozun [LA] ja Joel Broda [WSH] ovat isoimmat pistelingot ensimmäisen ollessa pelintekijä ja jälkimmäisen käyttäessä maalipaikat kovalla prosentilla hyödykseen. Isoruhoisista hyökkääjistä Tyler Shattock [STL], Jimmy Bubnick [ATL], Ian Schultz [STL] ja Cody Beach [’10] rymistelevät ja ovat omimpiaan toteuttamaan suoraviivaista pelitapaa. Kris Foucault [MIN], Tyler Fiddler, Cody Sylvester [’10] ja Misha Fisenko tuovat taitoa ja entisestään lisää monipuolisuutta hyökkäykseen.

 

[HockeyNator]

Sportsnetin sivuilta löytyy striimi, joka ennakkokaavailuista poiketen toimii myös Pohjois-Amerikan ulkopuolella -> http://www.sportsnet.ca/hockey/juniors/2010/05/11/memorial_cup_live_stream/

 

[HockeyNator]

Brandon-Windsor 3-9

Pari erää jaksoin katsoa, vaikka pelin jännittävyyden kannalta viisi ensimmäistä minuuttia olisi riittänyt. Siinä ajassa Windsor oli kerennyt 0-4 johtoon eikä niin sekaisin olevalla joukkueella kuin Brandon ollut toivoakaan voitosta sellaisen alun jälkeen. Kaikki sai alkunsa, kun Travis Hamonic töytäisi Taylor Hallin vaarallisen näköisesti laitaa vasten. Siitä ei jäähyä tullut, mutta seuraavassa vaihdossa Brandonilta tuli järkyttävä kiekonmenetys, josta seuranneesta ylivoimahyökkäyksestä Kenny Ryan löi alkutahdit Zack Kassianin tarjoilusta. Brandon-pakin yritys pelastaa tilanne taklaamalla Kassiania antoi viitteitä siitä ettei kotijoukkueella tule tänään menevän kaikki aivan putkeen, ja sitä paitsi taklauskin meni ohi. Seuranneeseen kahteen minuuttiin ja 44 sekuntiin Windsor iski kolmesti uudelleen ja kaikki olivat seurausta Brandonin karmeista virheistä. Hall oli saanut veret pyyhityksi kasvoiltaan ja tekaisi neljännen maalin jalkakynällä höystettynä.

Windsor ei höllännyt kaasua vaan jatkoi myllytystä eikä antanut Brandonille edes yhtään vaarallisen vastaiskun tai pitkän kulmapyörityksen paikkaa. Hall iski vielä kerran ensimmäisessä erässä ja toisessa erässä sama jatkui kolmen lisämaalin muodossa ennen kuin Brandon pääsi ensimmäisen kerran taululle. Loppu oli enää kosmetiikkaa ja valmistautumista tulevaan Brandonin herätellessä itseään kolmannessa erässä. Windsor jäi totaalisen dominoivan esityksen jälkeen kahden maalin päähän yhden ottelun maaliennätyksestä. Avauserän tahtiin jatkaessaan ennätys olisi syntynyt ja luultavasti reilusti, niin surkeaa Brandonin puolustus- ja maalivahtipeli oli lisättynä ylilatauksen aiheuttamilla henkilökohtaisilla virheillä, joilta yksikään kotijoukkueen pelaaja ei tainnut välttyä. Maalilla Brandon aloitti Andrew Hayesilla, mitä McCrimmon selitti harjoitusten esitysten ja päivän kutinan perusteella. Hayesistä huolimatta Windsor olisi lyönyt murskaluvut taululle, mutta syvällä maalialueellaan pysyneelle ja hitaasti sivuttain liikkuneelle molarille paikka taisi olla liian kova. Toiseen erään maaliin vaihdettu Jacob De Serres ei onnistunut sen paremmin ja häntä vastaan Windsor laukoi tarkoituksella ylös ja yläkulmiin painuivatkin parit helpot laukaukset.

Toni Rajala oli yksi pirteimmistä Wheat Kingseistä sen minkä miehen otteita kerkesi seuraamaan. Keltaisia numeroita keltaiselta taustalta ei ollut mitään mahdollisuutta erottaa striimin välityksellä, mutta Rajalan tunnisti kakkosketjun vasemmalta laidalta vauhdin perusteella. Luistelussa ei näkynyt mitään valittamisen aihetta, joten nuorten mm-kisoissa esiintyneet luisteluvaikeudet jäävät hämärän peittoon. Kenties jalat olivat jumissa liiasta punttitreenistä? Rajalan nopeus oli apuna Brandonin 8-1 kavennusmaalissa ja Rajalan taklauksella karvaama kiekko kertoo toivottavasti kasvaneesta tilannekovuudesta. Sitä vastaan puolestaan ovat parit kevyet kiekonmenetykset. Itse maalissa Rajala syötti takatolpalle vapaaseen paikkaan Aaron Lewadniukille. Sama ketju oli asialla vielä kolmannessa erässä ja sillä kertaa maalintekijänä toimi Jay Fehr. Rajala nappasi siihenkin syöttöpisteen ja murskatappiosta huolimatta peli jäi henkilökohtaisella tasolla plussan puolelle: tilastot 0+2 ja +1 täynnä miinuksia olevasta joukkueesta.

Pahiten miinuksella olivat Glennie, Schenn ja Calvert, joita päätöserän kavennusmaali tuskin helpotti. He olivat -3, kuten myös pahasti Hallin ja Henriquen pimentämisessä epäonnistuneet Hamonic ja Colby Robak. Windsorilta Hall, Henrique ja Timmins tekivät kaksi maalia mieheen kahden jälkimmäisen lisätessä yhdet syötöt. Dale Mitchell teki 1+2 ja kahden syöttöpisteen miehistä mainitaan Mark Cundari, joka ilman kahta viimeistä Brandonin maalia olisi ollut +6. Ryan Ellis jäi pisteittä, mutta oli varma omassa päässä ja taklasi muutaman kerran maukkaasti keskialueella. Windsorin ketjut olivat tällä kertaa muodoissa: Hall-Henrique-Shugg, Kassian-Nemisz-Ryan, Wellwood-Timmins-Mitchell, Wallace-Johnston-Lanoue. Noilla aloitettiin, mutta erilaisia kombinaatioita nähdään jatkuvasti, kun kuumia pelaajia käytetään enemmän ja nelosketjun laitureita päästetään kentälle maksimissaan viideksi minuutiksi. Pakkien osalta sama juttu.

Lisää voi tutkia virallisilta sivuilta. Kaikki ottelut näkyvät edellisen viestin linkistä.

 

[jokerit67]

Pelaako Kabanov Memorial Cupissa, vai onko lopullisesti ulkona Monctonin joukkueesta? Luin jostain, että poika oli palannut Monctoniin muttei välttämättä pelaisi enää tällä kaudella? Aikamoinen on ollu jannun kausi, saa nähdä miten pahasti vaikuttaa nuoren miehen draft-sijoitukseen.

 

[HockeyNator]

Pelaako Kabanov Memorial Cupissa, vai onko lopullisesti ulkona Monctonin joukkueesta? Luin jostain, että poika oli palannut Monctoniin muttei välttämättä pelaisi enää tällä kaudella? Aikamoinen on ollu jannun kausi, saa nähdä miten pahasti vaikuttaa nuoren miehen draft-sijoitukseen.

Viimeisen Kabanov-aiheinen uutinen jonka löysin oli TSN:n Monctonin ennakkoartikkeli, jossa mainittiin poissaolijoitten joukossa Kirill Kabanov (hand). Se on Kabanovin virallinen status, mutta tämä huhu The Pipeline Shown blogista huhtikuun 20. päivältä kertoo luultavasti meneillään olevan tilanteen.

 

[HockeyNator]

Moncton-Calgary 4-5

Moncton aloitti ryminällä, vaikka fyysisyyden piti olla Calgaryn ase niin Gabriel Bourque ja kumppanit olivat kovuudessa niskan päällä painaen kovan vauhdin päätteeksi taklaukset loppuun asti. Tuhoa tapahtui Calgaryn Jaynen Risslingin loukkaannuttua ja Zak Stebnerkin otti lukua jään pinnasta. Cody Sylvester paikkasi Risslingiä puolustajana ja hoiti hommansa kuin Brandon McMillan konsanaan. Monctonin avauserän ainut maali meni 165-senttisen Devon MacAuslandin nimiin, vaikka paikkoja oli useampaan ja jälkikäteen on helppo sanoa että ne paikat olisi pitänyt hyödyntää. Toiseen erän Moncton tuli yhtä kevyellä jalalla ja otti ansaitun 3-0 johdon David Savardin ja Alex Saulnierin maaleilla. Calgaryllä oli tässä vaiheessa vain yksi pirteä ketju, joka näytti muille mallia tehden kavennuksen erän loppuun Del Cowenin passatessa hetken epäröineelle Tyler Fiddlerille tekopaikan. Misha Fisenko oli ketjun kolmas lenkki ja tätä koostumusta Calgary saa kiittää paljosta, vaikka enempää tehoja se ei tehnytkään.

Kolmas erä oli avonaista päästä päähän pelaamista, joka sopi paremmin Calgarylle. Joel Broda teki kavennuksen, jonka Moncton kuittasi takaisin kahden maalin johdoksi ylivoimalla. Asialla oli jälleen hyvistä otteista ylivoima-ajalla palkittu Alex Saulnier, joka ei ollut tehnyt tulokaskaudellaan kertaakaan kahta maalia yhdessä ottelussa ennen tätä päivää. 4-2 tuntui turvalliselta johdolta kurinalaiselle ja suurimmaksi osaksi peliä hallinneelle Monctonille, mutta Simon Jodoinin turhasta rangaistuksesta alkoi alamäki. Giffen Nyren lämäsi ensin ylivoimalla kavennuksen vajaat kuusi minuuttia ennen loppua ja Kris Foucault tasoitti pari minuuttia myöhemmin Monctonin rivien rakoillessa. Ratkaisu syntyi 1:18 ennen erän päätöstä David Savardin rännipurun kimmotessa maalin eteen, josta pehmeästi tilanteen ottanut Nicola Riopel ei saanut sitä haltuunsa vaan Tyler Shattock korjasi hedelmät.

Riopelilla ja Jonesilla oli molemmilla kaksijakoiset ottelut, joihin kuului tukku hyviä pelastuksia ja muutama helposti päästetty maali. Calgarylla Fisenkon ketjun ja aina vaarallisen Joel Brodan lisäksi Giffen Nyren vakuutti sulavalla luistelullaan ja Ben Wilson esiintyi myös varmasti puolustuksessa. Calgaryllä jää parannettavaa fyysisellä puolella, jossa Moncton vei sitä liian selkeästi. Isot hyökkääjät olivat vaisuja eivätkä päässeet oikeuksiinsa, kun he eivät päässeet peliin sisälle Moncton-puolustuksen ehtiessä karvaustilanteissa alta pois ennen taklauksia. Brandon Kozun oli loukannut jalkansa WHL:n finaaleissa ja hänen pelikuntonsa oli arvoitus peliin lähdettäessä. Kokoonpanossa Kozun oli, mutta luistelu oli niin vaivalloista ettei hänen taidoistaan saanut mitään irti ja avauserän sinnittelyjen jälkeen paikka oli loppupelin ajan penkin päässä tsempparina.

Monctonin puolustus tosiaan vakuutti luistelutaidollaan ja varsinkin Brandon Gormleyn meno oli kevyttä ja liuku toi mieleen Scott Niedermayerin. Gormley-Savard pari oli kolmen takaiskun aikana kentällä, mutta näistä jokaisessa miinukset lähtevät Savardin suuntaan. Viimeinen maali oli 100-prosenttisesti huonoa tuuria, mutta siinä Savardilla oli aikaa päätyä muuhun ratkaisuun kuin rännipurkuun. Savard pysäytti muutaman kerran taidokkaasti vastahyökkäykset ja heitti nopeita avaussyöttöjä, mutta Gormley oli tasaisempi ja selkeästi varmempi omassa päässä tehden fiksuja ja riskittömiä ratkaisuja kiekon kanssa. Gormleyn kanssa unsung hero Saulnier ja väkkärä MacAusland olivat Monctonin parhaimmistoa. Kelsey Tessier oli ainoa, joka toi luovuutta Monctonin mielikuvituksettomaan hyökkäyspeliin ja on äärimmäisen tärkeä lenkki tässä suhteessa Deschampsin ollessa sivussa, mutta tässä pelissä kädet jäätyivät ratkaisupaikoissa, joissa oli paikat tehdä ratkaiseva yksi maali lisää. Gabriel Bourquen ulosanti jäi rymistelyyn eikä viitteitä maalitykistä vielä nähty.

 

[jokerit67]

Rajala on suht tulessa Monctonia vastaan: 38min pelattu, Brandon johtaa 2-0 ja Rajalalla tehot 2+0. Ensimmäinen tuli 2v1:stä rystyltä ja toinen pääty-reboundista takayläkulmaan. Hienoa!

En muuten tajua, mikä kaveria vaivasti U20-kisoissa; luistin kulkee ainakin tänään erittäin hyvin ja siellä on jäällä se vanha kunnon T.Rajala.

 

[HockeyNator]

Moncton-Brandon 0-4

Lähtötilanteessa molemmilla oli tappiot alla ja turnauksen historiassa vain yksi joukkue on voittanut Memorial Cupin hävittyään kaksi ensimmäistä ottelua (viime vuoden Windsor). Tämä tiedostettiin alusta lähtien ja molemmat lähtivät omilla aseillaan hakemaan hallintaa itselleen. Paremmin siinä onnistui Moncton aktiivisella kahden tai kolmen miehen karvauksellaan, joka puri täydellisesti varsinkin Robak-Hamonic pariin, jotka eivät saaneet kiekkoa ulos alueelta Schennin ketjun käytettäväksi muuten kuin roiskimalla. Ennen pitkään Monctonin aggressiivinen karvaus kääntyi sitä itseään vastaan Brandonin hyödyntäessä hyökkääjien ja pakkien väliin jääneen noin jalkapallokentän kokoisen alueen, jonne kiekon saadessaan se pääsi nopeisiin vastahyökkäyksiin. Parhaiten peliä onnistui kääntämään Rajala-Fehr-Lewadniuk yhdistelmä, joka käytti apunaan Rajalan nopeutta keskialuetta ylitettäessä. Ensimmäisessä maalissa Rajala käytti nopeuttaan hyväkseen karistamalla Mark Barberion keskialueella kannoiltaan muuttaen tilanteen 2-1 hyökkäykseksi, jonka Rajala pääsi viimeistelemään Aaron Lewadniukin tarjoilusta.

Toiseen erään Moncton joutui hillitsemään karvausintoaan, millä oli negatiivinen vaikutus sen joutuessa omaksumaan passiivisemman temmon, joka koitui edellisenä päivänä sen kohtaloksi. Tälläkin kertaa Moncton joutui antamaan vastustajalle ohjat ja sen hyökkäyspeli muuttui aseettomaksi ja harvat maalipaikat tulivat virheiden seurauksena. Peli oli yleisesti ottaen sekavaa eikä järkeä paikoin ollut liikaa puolustuksen unohtuessa tyystin vastahyökkäyksiin lähdettäessä, mutta pirun viihdyttävää kiekkoa se on. Junnukiekkoa parhaimmillaan kun mielessä eivät ole vielä pelitapojen noudattamiset ja ennalta mietityt viivelähtöjen määrät per erä vaan painetaan tunteella. Oikeastaan vain yksi ketju pystyi vaihdosta toiseen pelaamaan järkevästi ja päämäärätietoisesti ja se oli aiemmin mainittu koostumus. Brandonin toinen maali meni ansaitusti kyseisen ketjun nimiin sen hyökätessä jälleen nopeasti Jay Fehrin niputettua ensin muutaman villikissan nippuun ja ohi menneeseen laukaukseen ylireagoineen Nicola Riopelin virheen käytti hyväkseen tarkalla takakulmasivalluksella Rajala. Brayden Schenn lisäsi johdon ylivoimalla kolmeen eikä peräkkäisinä päivinä pelanneella Monctonilla ollut enää virtaa takaa-ajoon, vaikka kolmannessa erässä se oli hallitsevampi osapuoli. Mitään vaarallista se ei saanut aikaan ja Jacob De Serres hoiti varmaotteisesti vähemmän vaaralliset yritykset. Loppulukemat 4-0 viimeisteli Brent Raedeke.

Rajalalta loistava peli. Pelin jälkimmäisellä puoliskolla suurin kiima oli taantunut eikä tilaisuutta hattutemppuun ja pistepörssin johdon kasvattamiseen enää tullut. Ensimmäiseen 30 minuuttiin Rajala oli kentän paras pelaaja ja se riitti tällä kertaa ykköstähden saamiseen. Tällä ketjulla on hyvä kemia ja se näkyy nopeina keskialueen ylityksinä ja pitkinä syöttöketjuina hyökkäysalueella. Rajalan nopeus on suuri valtti kaikessa tekemisessä kahden muun jäsenen ollessa verkkaisempia. Ongelmat tulevat siinä vaiheessa kun cycle hidastuu ja kaksinkamppailut alkavat. Rajala ei ollut omimillaan näissä eikä tule koskaan olemaan, mutta taisteluhalukkuudesta ja muutenkin suurella energialla pelaamisesta lähtee iso plussa ja kiitos Pohjois-Amerikkalaiselle kasvatukselle. Paremmalla roolituksella Rajalasta saisi enemmän irti ettei hän joutuisi kulmavääntöihin niin paljon tai hakemaan kiekkoa alhaalta vasemmalta laidalta vauhdin keräämisen sijaan. Jay Fehr ei ole kummoinen luistelija ja peliälyssä on puutteita, mikä vaikuttaa negatiivisesti Rajalan otteisiin. Rajala pelasi yhden 4vs4 vaihdon Schennin kanssa ja tilanteita syntyi liukuhihnalta, joten pistää miettimään minkälaisia tuloksia Rajala tekisi paremmassa seurassa? Scott Glennie on ollut suoraan sanoen paska ykkösessä ja Rajala olisi sopiva henkilö sille paikalle ellei nykyinen ketjukoostumus olisi niin tuottelias kuin se nyt heikkouksistaan huolimatta on.

Brandonin ykkönen on Glennien johdolla alisuorittanut, mutta silti se onnistui taas tekemään yhden maalin. Schenn on pelannut hyvin kahteen suuntaan ja Calvert ihastuttaa loppuun asti pelaamisellaan, mutta odotusarvot on että tämä ketju on johtava eikä tähän mennessä viittaa kantanut kakkonen. De Serres sai alun epävarmuuden jälkeen itseluottamuksensa kohdilleen ja torjui lopulta kaikki 31 laukausta. Pakistolta tuli välillä samanlaisia koomailuja kuin Windsoriakin vastaan, mutta loistavasti pelanneet Travis Hamonic ja Alexander Urbom paikkasivat pakkipariensa virheitä. Brodie Melnychek ja Colby Robak ovat ne joihin syyttävät sormet osoitettaisiin ellei De Serres/Hamonic/Urbom olisi heitä pelastanut. Brent Raedeke jäi positiivisesti mieleen jarruketjun sentterinä ja päätösmaali meni ihan oikeaan osoitteeseen.

Monctonilta Kelsey Tessier ja Gabriel Bourque ovat edelleen pisteittä ja Tessier alkoi jo turhautua ja takakarvaus ei meinannut kiinnostaa, mikä tietää lopun alkua Monctonille. Hyökkäyspeli on todella vaisua ja täytyy ihmetellä miten Moncton on pystynyt tekemään niin suuria maalimääriä Q:ssa. Jotain piristystä sinne kaipaisi. Deschampsin paluu ei harjoituksista näytetyn kuvan perusteella ole lähellä, joten ehkä he kaivavat salaisen aseen esiin? Kurinalaisuussyillä Kabanovin pelaamattomuutta ei ainakaan voisi perusteella, kun Moncton on luistanut omasta pelisysteemistään nyt jo kahden tappion arvoisesti. Monctonin paras oli kolmossentteri Ted Stephens. Kehuttu pakisto ei pysynyt taaskaan kasassa vaan Mark Barberio ja Simon Jodoin olivat pahiten pulassa eikä puhtaita papereita voi antaa kuin Alex Wallille.

 

[HockeyNator]

Päättäjät tulivat järkiinsä ja muuttivat finaalin ajankohtaa mm-finaalin ja NHL-pelin tieltä pois. Uusi ajankohta on kahdelta Suomen aikaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

 

[HockeyNator]

Windsor-Calgary 6-2

Windsor otti tänä vuonna helpomman reitin ja varmisti paikkansa finaaliin jo nyt voittamalla Calgaryn selvänumeroisesti. Peli oli tasaisempi mitä lukemat kertovat, mutta muutama yksilö oli mukana tekemässä eroa suuntaan ja toiseen. Taylor Hall teki jälleen oman osuutensa ja tällä kertaa pistetili karttui kahdella maalilla ja yhdellä syötöllä. Paitsi olemalla kentän nopein, dynaamisin ja kauttaaltaan vaarallisin pelaaja niin Hall vakuutti myös yleispelaamisellaan blokaten laukauksia ja ollen ensimmäisenä hyökkääjänä alhaalla vastahyökkäyksiä puolustettaessa. Calgaryllä oli missiona ottaa Hallia muita kovemmin ja heikentää miehen pelihuumoria, joka joskus onnistuu kypsyys-tasoltaan hieman raakaa Hallia vastaan, mutta tällä kertaa se vain toi lisää draivia Hallin otteisiin. Ensimmäisen maalinsa Hall teki vasemman laidan tuntumasta suoralla laukauksella nopean hyökkäyksen päätteeksi ja toisessa Giffen Nyrenin yllätettiin tekemästä riskiavausta alimpana miehenä ja seuranneen läpiajon Hall viimeisteli Martin Jonesin längistä sisään.

Läpiajolle Jones ei mitään voinut, mutta Hallin päämäärätietoinen ja helpolta näyttänyt ratkaisu ujuttaa längistä pisti miettimään josko Hall oli oppinut jotain Jonesin heikkouksista yhteisinä hetkinä maajoukkueen mukana. Ensimmäisessä maalissa Dale Mitchell yllätti Jonesin reilusta 10 metristä rannarilla längistä, mikä menee täysin Jonesin hitaan reagoinnin piikkiin. Toinen päästetty maali oli Hallin suora laukaus etukulmaan yhtä pitkältä etäisyydeltä laidan vierestä eikä tuollaisten laukausten tulisi upota isokokoisten nykymaalivahtien taakse. Pelikello ei tässä vaiheessa näyttänyt edes neljää minuuttia ja pelin tunnetaso heikkeni molempien yllättyessä tuloksesta, joka voisi olla vielä 0-0 ilman Jonesin haparointia. Jones on nyt päästänyt yhdeksän maalia ja neljä tai viisi näistä oli otettavissa nopeammalla reagoimisella tai paremmalla torjunta-asennolla. Nurmisen klinikalta opittuna pohjois-amerikkalainen tyyli on pitää torjunta-asento tiiviinä ettei aukkoja synny ja tässä Jones on tähän mennessä epäonnistunut. Pään kestävyydestä ei ole tähän mennessä ollut kysymys vaan perusasioista, joiden parempi hoitaminen olisi voinut tehdä päinvastaisen eron tässä pelissä tai selvemmän eron Moncton-voitossa.

Windsorin voittaminen olisi vaatinut myös hyökkäykseltä selvää parannusta. Kaikilla kolmella pelaavalla ketjulla (ja neljännelläkin kun se pääsi pari kertaa erässä kentälle) oli hetkensä ja maalipaikkansa, mutta Moncton-peliä paremmalla draivilla ja omien fyysisten vahvuuksien paremmalla hyödyntämisellä saadut hyökkäykset jäivät kulmiin eikä rosterista löytynyt tarpeeksi pelisilmää Kozunin ollessa poissa saada kiekkoa ykkössektorin maalipaikoille. Misha Fisenko on yksi harvoista, jolta löytyy pelisilmän ja taidon yhdistelmää ja hän nousikin monta kertaa esiin, mutta tehot jäivät tekemättä osin ketjukavereista johtuen ja osin oman viimeistelytaidon puutteesta. Pakistoa voisi hyödyntää enemmän ja sieltä löytyisi tarpeeksi taitoa toimittaa kiekko maalille, jonne luotaisiin liikennettä muiden joukkueiden keskikokoisten maalivahtien eteen. Philipp Grubauer hyötyi tämän puutteesta ja nopeana liikkujana hän kerkesi tolpalta toiselle ja laukojaa vastaan eliminoimaan Calgaryn pahimmat tilanteet. Calgary pystyi pari maalia tekemään Jimmy Bubnickin toimesta, mutta molempien eteen piti tehdä kova työmäärä. Bubnickin ja Fisenkon ohella Calgaryn parhaimmistoa oli Matt Mackenzie.

Windsor puolusti hyvin ja teki Calgaryn pelistä vaikeampaa ja samalla Grubauerin pelistä helpompaa. Ryan Ellis on kehittynyt eikä ole enää samanlainen ongelma omassa päässä. Edelleen Ellis ottaa liiaksi vartalokontaktia, mikä ei aina toimi päätä pidempiä kavereita vastaan, mutta nyt hän pystyy paikkaamaan virheitä parantuneella luistelulla. Mark Cundari oli taas hyvä ja keräsi muutaman plussan lisää johtaen tehotilastoa +7:llä kolmen merkinnän erolla seuraavaan. Marc Cantin edustaa Cundarin ohella virheetöntä osaamista, mutta hänen tilansa on nyt kysymysmerkki pään osuessa taklauksen voimasta pleksiin, jonka seurauksena hammasrivistön vahvuus heikkeni ainakin muutamalla ja vakavampana mahdollisuutena niin miehen itsensä kuin koko joukkueen kannalta on aivotärähdys. Taylor Hall shown ulkopuolelta vain yksi toinen ylsi vähintään kahteen pisteeseen ja se oli Cam Fowler, joka pelasi perusvarmaa yhtä tilannetta lukuunottamatta, jossa Fisenko vei Fowlerin pahemman kerran kahville. Fowlerille siis kaksi syöttöä ja muut maalintekijät olivat Dale Mitchell, Justin Shugg, Kenny Ryan ja Adam Wallace.

 

[HockeyNator]

Windsor-Moncton 4-3 OT

Windsor viimeisteli Monctonin turnauksen Eric Wellwoodin jatkoaikamaalilla. Nicola Riopel oli kipeänä sivussa ja Moncton joutui turvautumaan kahden viime kuukauden aikana yhteensä 42 minuuttia pelanneeseen Shane Oweniin, joka teki voitavansa pysäyttäen 48 laukausta. Wellwoodin lisäksi Windsorille osuivat Cam Fowler, Justin Shugg (1+1) ja Stephen Johnston. Monctonin maalit menivät Randy Cameronin, Scott Brannonin ja Brandon Gormleyn (1+1) nimiin.

Moncton ei asenteessa hävinnyt pätkääkään muille joukkueille ja kaikissa otteluissa se oli jossain vaiheessa hallitsevampi osapuoli, kun se pystyi toteuttamaan omia vahvuuksiaan. Ero kolmen tappion ja yhden tai kahden voiton välillä ei ollut suuri. Ihmekimmoke tarjosi Calgarylle ilmaisen voiton ja Windsoria vastaan ei oltaisi päädytty jatkoajalla, jos viimeisellä minuutilla Daniel Pettersson olisi saanut painettua laukaustaan muutaman sentin alaspäin yläriman alle. Duunariosasto (Ted Stephens (0+3), Devon MacAusland (1+0) ja Alex Saulnier (2+0) parhaimpina) täytti paikkansa, mutta Kelsey Tessierin (0+1) ja Gabriel Bourquen (0+0) tehdessä edes pari maalia Monctonin turnaus jatkuisi edelleen ja joukkueen itseluottamus voisi olla korkealla, jos sen johtavat pelaajat näyttäisivät esimerkkiä. Ongelmaksi muodostui hyökkäyksen kapeus ykkösketjun pettäessä ja mainittu duunariosasto alkoi jo oikeastaan kakkosketjusta lähtien. Lisäksi Nicola Riopel (ehkä kuumeilusta johtuen) ja kehuttu pakisto eivät vastanneet täysin odotuksiin. Brandon Gormley (1+2) ja Alex Wall olivat hyviä, kun taas Mark Barberio, David Savard ja Simon Jodoin olivat enemmän ja vähemmän syyllisiä suurimpaan osaan päästetyistä maaleista.

 

[HockeyNator]

Calgary-Brandon 5-1

Windsorin voittaessa Monctonin eilen tämän ottelun ainoaksi merkitykseksi jäi koti- ja vaihtoedun hakeminen välierää varten. Edellisen kerran samassa tilanteessa oltiin vuonna 2007, jolloin Belleville voitti ensin turhassa ottelussa Kitchenerin vain todetaakseen vaihtoedun hyödyttömäksi Kitchenerin voittaessa välierän 9-0. Ensimmäisessä erässä ei ottelun vähäinen painoarvo näkynyt vaan peli oli ehkä viihdyttävintä tähän mennessä. Brandonilla oli kalavelkoja maksettavana hävitystä playoff-sarjasta ja Calgary halusi säilyttää henkisen yliotteen, joka sillä oli konferenssifinaalin neljän viimeisen ottelun päätyessä Calgaryn voittoon. Avausmaalista vastaa Calgary Kris Foucaultin hyödyntäessä Brandonin sekoilun puolustuspään aloituksessa. Seuraavassa vaihdossa Lewadniuk-Fehr-Rajala jatkaa siitä mihin viimeeksi jäi ja parin klap klap syötön päätteeksi Jay Fehrille on pedattu liian selvä maalipaikka tuhlattavaksi. Tilanne sai alkunsa dumppauksesta ränniin, josta Rajala osoitti jälleen uutta oppimaansa taklaten pakin pois kiekosta, joka loi tilaa ketjukavereille.

Pelin ratkaisu tapahtui aiemmin peräänkuulutetussa maalille ajamisessa, johon Calgarylla on ollut kokoajan edellytykset, mutta sitä ei ennen tätä peliä ollut vielä liiemmin tapahtunut. Erän seuraavat neljä maalia tehtiin kaikki kahden metrin säteeltä maalista ja kaikki Calgaryn toimesta. Foucault-Bubnick-Shattock ketju käytti kokoetuaan hyväksi Kelly McCrimmonin tehdessä ison virheen vastakkainpeluuttaessa pääasiassa Fehrin johtamaa kääpiöketjua Calgaryn isointa ketjua vastaan ja seurauksena ketjun jokainen jäsen osui kerran loppuerän aikana. Siihen lisättynä Foucaultin avausmaali niin koko ketjun saldona oli erästä +4 ja Foucaultille 2+2, Bubnickille 1+3 ja Shattockille 1+1. Ketju ei ollut aikaisemmin noussut muiden ketjujen yläpuolelle, mutta oli aiemminkin käyttänyt tekopaikkansa hyväkseen ja nyt Bubnick johtaa pistepörssiä kahdeksalla pisteellä Foucaultin jakaessa kakkospaikkaa Taylor Hallin kanssa. Harvoin näkee vastaavaa dominointia yhdeltä ketjulta ja avain siihen oli juuri Jacob De Serresin eteen trafiikin luominen, kun De Serresille ei tuntunut olevan hajuakaan miten sellaisia tilanteita tulisi torjua ja liikkeet olivat hasekmaisen kirjavia sillä erotuksella, että kiekot päätyivät yleensä Hasekin haltuun.

Avauserän tulokseen ei tullut lisäyksiä Calgaryn ylläpitäessä henkistä yliotettaan ja jäädyttäessä pelin tehokkaasti. Brandonilla loppui usko eikä se kyennyt jatkamaan ensimmäisen 20-minuuttisen kovaa intensiteettiä ja loppupelin ajan keskityttiin asetelmin hakuun välierää varten. Laukauksia Brandonilta tuli kyllä tasaiseen tahtiin, lopulta 40, mutta Calgary oli myös oman maalinsa edustalla selvästi vahvempi paljon petranneen puolustuksensa ansiosta, joka siivosi muuten hyvin pelanneen Martin Jonesin tarjoamat reboundit. Brandonin otteita kuvasi täydellisesti viimeisen erän päältä kolme minuuttia kestänyt kahden miehen ylivoima, jonka aikana se ei saanut mitään merkittävää aikaa. Asetelmien haussa Brandon oli kuitenkin niskan päällä sen kohentaessa fyysisyyttään ja viedessä molemmat tappelut nimiinsä. Calgarylle maalin tehnyt 6'5 Cody Beach oli molemmissa opetettavana osapuolena Travis Hamonicin ja 6'0 Michael Ferlandin saadessa perille ainoat lyönnit. Beach sai turpaan, mutta ärsyttämisessä hän onnistui saamaan ykköspakki Hamonicin ulos viideksi minuutiksi, kun Beachin pelillisiä avuja Calgary ei jäänyt kaipaamaan, vaikka mies onnistuikin lyömään takatolpalta tyhjiin yhden maalin. Yhteensä jäähyjä jaettiin 105 minuuttia, joista Beachin saldo oli 34.

Rajalalla ketjuineen kulkee edelleen ja Rajala itse vakuuttaa ainakin meikäläisen. Eräs voimakkaista mielipiteistään päätellen junnusarjoista hyvin perillä oleva palstaveli väitti Rajalan taantuneen kauden aikana, mutta nyt kolmen nähdyn pelin jälkeen uskallan olla eri mieltä. Rajalan otteisiin on tullut juuri niitä elementtejä, joita pienessä kaukalossa ja fyysisemmässä pelityylissä pärjääminen vaatii. Meneillään olevasta turnauksesta päätellen Rajala osaa nyt myös sopeuttaa uuden pelityylinsä ja aina vahvuutena olleen nopeutensa myös tulostaudulla näkyvään muotoon, mikä ei runkosarjan ja playoffien tilastojen perusteella odotusten mukaan onnistunut. Nyt Rajala on ollut liigassaan eniten maaleja tehneen joukkueen paras pelaaja, jota enempää ei voi vaatia tulokkaalta.

Brayden Schenn ja Matt Calvert osoittivat lopullisen heräämisen merkkejä ja Brandonin kannalta on välttämätöntä, että paras pelaaja saa heiltä tukea välierässä. Scott Glennie jäi sivuun toisessa erässä ja yhtäkkiä ykkösketjun peli rupesi rullaamaan Mark Stonen ottaessa oikean laiturin paikan. Glenniellä on pakko olla loukkaantuminen taustalla tai muuten Dallasin päässä kannattaa olla huolissaan ykkösvarauksen tulevaisuudesta. Glennie katosi jossain välissä pois ilman mitään näkyvää tapaturmaa, joka viittaa vanhaan loukkaantumiseen. Loukkaantuneista puheen ollen Brandon Kozunin pitäisi olla pelikunnossa huomenna.

 

[Kiekko-Kolli]

Harmittavan vähiin on tällä kaudella Kanadan junnusarjojen seuraaminen omalta osaltani jäänyt, vaikka juuri siellähän jääkiekko on ehkä aidoimmillaan.

No, koitetaan nyt ainakin nämä pari viimeistä peliä seurailla muiden kiireiden ohella, tänäänhän olisi tosiaan edessä välierä Calgary-Brandon, tietysti sekin menee sitten päällekkäin Blackhawksien pelin kanssa, mutta yritetään nyt ainakin alku seurata tiiviisti ja loput sitten sivusilmällä.

Kovastihan tämä haiskahtaisi Hitmenin heiniltä, itseasiassa jostain syystä epäilen, että he vievät koko potin. Mutta jätetään nyt suuremmat spekuloinnit toistaiseksi väliin ja katsellaan kuinka käy.

 

[HockeyNator]

Calgary-Brandon 4-5 OT

Ukkosen takia missasin kaksi viimeistä erää ja jatkoajan, jotka olivat raporttien mukaan ylivoimaisesti parasta peliä tähän mennessä turnauksessa, prkl. Ekassa erässä Brandonilla tuli ei-kai-taas-fiilis Calgaryn tehdessä kaksi maalia yhdeksän sekunnin sisään, mutta tällä kertaa Brandon ei romahtanut ja päästänyt viittä maalia avauserään, kuten jo kaksi kertaa oli tapahtunut aiemmin. Brandon oli itse hallitsevampi osapuoli kiitos Brayden Schennin, joka oli aivan tulessa luoden paikkoja joka kerta koskettuaan kiekkoon. Schennin harmiksi Martin Jonesin päivän vire vaikutti vielä kovemmalta ja Jones teki muutamat game saverit, joita ilman Brandon olisi pitkällä karkumatkalla. Toiseen erän alkuun Brandon löysi aukot Jonesista ja Alexander Urbom avasi hanat ylös suuntautuneella laukauksella. Brandonin turnaukselle tyypilliset kiekonmenetykset kostautuvat jälleen Tyler Fiddlerin korjatessa keskialueen hedelmät muuttaen Calgaryn johtoaseman takaisin kahteen.

Toinen erä oli täysin Brandonin sen viedessä laukaukset 21-5 ja tulostakin alkoi tulemaan Matt Calvertin ja Travis Hamonicin maalien tasoittaessa ottelun ennen kolmatta erää. Colby Robak vei kolmannessa Brandonin johtoon sen päivän toisella ylivoimamaalilla, mutta Misha Fisenko kuittasi myöhemmin pakottaen kauttaaltaan ottelua hallinneen Brandonin jännittämään jatkoaikaa. Jatkoajalla Toni Rajalan käsi ei tärissyt ja Rajalan hyökkäysalueella tekemän laidasta keskelle leikkauksen ja siitä parhaalle maalintekosektorille tarjotun jättösyötön viimeisteli Jay Fehr ajassa 63:16.

Brayden Schenn jatkoi siitä mihin näkemässäni avauserässä jäi ollen ykköstähti kolmen syöttönsä turvin. Ilman Martin Jonesia Calgary ei olisi nähnytkään jatkoaikaa ja sinne ansaittu kakkostähti viidestä päästetystä maalista huolimatta, tulihan laukauksia sentään 48. Jatkoaikasankari Jay Fehr (1+1) valittiin kolmostähdeksi. Muut kahteen pisteeseen yltäneet olivat Brandonilta Hamonic (1+2), Scott Glennie (0+2) ja Rajala (0+2) sekä Calgaryltä Fiddler (1+1) ja Brandon Kozun (0+2). Jimmy Bubnick jäi pisteittä ja pitää nyt pistepörssin johtoa pisteellä ennen takana olevia Rajalaa (2+5) ja Tyler Shattockia, jonka pelit ovat Bubnickin tapaan päättyneet. Taylor Hall on seuraavaksi lähin uhkaaja kuudella pisteellä ja muutamalla finaalistilla on viisi pongoa, mutta ilman jonkun heistä monsteri-iltaa huomenna pistepörssin voitto ratkeaa Rajalan ja Hallin välillä, jos he pystyvät Bubnickin pistemäärän ylittämään.

 

[Kiekko-Kolli]

Niinhän siinä sitten kävi, että omat arvailuni Hitmenin voitosta menivät ihan päin persusta, sen mitä sivusilmällä peliä kerkesin vilkuilla niin oikea joukkue voitti. Hitmen tuntui olevan aika pitkälti Jonesin torjuntojen varassa, mutta ei nyt sitten hänkään kaikkea kiinni saanut. Nyt on sitten sunnuntaina Rajalalla paikka kolmantena suomalaisena voittaa Memorial Cup, täällä pidetään nyt sitten peukkuja vehnä-kunkuille.

 

[HockeyNator]

Brad McCrimmon muistelee vuoden 1979 Memorial Cupin finaalia, jossa mies ei käynyt vaihdossa lainkaan jatkoajalle venyneessä ottelussa ja ainoa huili tuli yhden jäähyn aikana. Ja meidän mm-kisaselostaja pitää 20 minuutin peliaikoja hurjina... Ajat muuttuu ja miehet pehmenee eikä artikkelin viimeisen kappaleen kaltaisia episodeja enää tapahdu, harmi.

http://www.theglobeandmail.com/sports/hockey/sweat-memories-for-mccrimmon/article1578397/

 

[HockeyNator]

Windsor-Brandon 9-1

9-1. Raportin voisi päättää tähän, koska muu lätinä olisi vain itsestäänselvyyksiä siitä miten ylivoimainen Windsor oli. Jatketaan kuitenkin ja alun perusteella ensimmäisen pelin kaltaista ilotulitusta ei ollut luvassa vaan Brandon panosti alkuun, löi kiekkoa syvään, yritti horjuttaa Windsoria kovilla taklauksilla ja haki yksinkertaisella tavalla momentumia puolelleen. Brandon jaksoi kuluttavalla tyylillä ensimmäiset viisi minuuttia, jonka jälkeen Windsor sai ilmaiseksi hallinnan vaikka se ei oikeastaan muuttanut mitään vaan pitäytyi omassa keskustan pois ottavassa puolustusasetelmassaan ja jauhoi monipuolista hyökkäyspeliään. Tulosta tuli kuuden minuutin jälkeen Adam Henriquen saadessa kiekon täysin vapaasti maalivahdin eteen. Tästä alkoivat Brandonin ongelmat eli koko joukkue lamaantuu yhdestä virheestä eikä osaa käsitellä takaa-ajoasemaa oikein ja virheiden määrä nousee pelikellon edetessä aina seuraavaan potenssiin. Kelly McCrimmonin valmennustaidoista jäi heikko kuva näiden romahduksien takia ja siihen lisätään epäonnistunut vastakkainpeluutus (esim. ensimmäisessä maalissa Henriquen ketjua vastaan oli nelos- ja vitospakki), maalivahtivalinta ekassa ottelussa jne.

Brandon välttyi tällä kertaa viiden päästetyn maalin selkäsaunalta avauserästä, mutta Eric Wellwoodin 2-0 maali tuli pahaan paikkaan viimeisellä minuutilla Brandonin toisen erän kirin kannalta. Sitä kiriä ei kiriä ei koskaan nähty vaan Windsor oli täydellisen dominoiva toisessa erässä vieden laukaukset 27-7 ja maalit 4-1 Matt Calvertin vastatessa Brandonin ainokaisesta ylivoimalla. Kolmas erä oli pelkkää pytyn nostelun odottelua, pakollisten väkivaltaisuusjäähyjen jakamista ja Windsorin ylivoimaisuuden ihailua.

4 ottelua, 4 voittoa, 28 tehtyä maalia ja 9 päästettyä. Viihdearvon kannalta turnauksesta jäi heikko kuva yhden joukkueen ollessa monta pykälää muiden yläpuolella. Todellisuus oli kuitenkin, että Windsor oli juuri niin hyvä kuin numerot osoittavat. Vakuuttavinta Windsorissa oli se ettei yhdelläkään sen pelaajalla ollut huonoa peliä vaan jokainen pelasi koko ajan tasollaan tai useimmat sen yli ja kaikki laitettiin joukkueen eteen likoon. Philipp Grubauer oli henkinen takalukko, jota saatettiin epäillä, mutta kaikki epäilyt osoittautuivat turhiksi eikä mielestäni parhaasta maalivahdista ollut epäilystäkään, vaikka media Martin Jonesin sille tittelille nimesi. 11 pelaajaa teki vähintään neljä pistettä ja tästä määrästä jääneille Mark Cundarille, Marc Cantinille ja Harry Youngille lähtee isot plussat virheettömistä suorituksista. Taylor Hall oli toisen kerran putkeen MVP ja Adam Henrique olisi toista vuotta putkeen ollut yhtä hyvä valinta.

Hallia en kaikesta saavutetuista uroteoista huolimatta pitäisi varmana ykkösvarauksena. Vertailua en pysty tekemään, kun Seguiniä en ole nähnyt, mutta Haliin kohdalla epäilyjä aiheuttavat pelisilmän riittävyys nopeammassa temmossa ja tiukemmassa vartioinnissa, kun vastustajasta ei pääsekään eroon pelkkään luistelutaitoon nojaten ja siihen päälle tapa leikata keskelle pää alhaalla, mikä koitui erään entisen ykkösvarauksen kohtaloksi. Fowler vs Gormley debatista suosisin jälkimmäistä eliittitason puolustustyöskentelyn, kiekkovarmuuden ja älykkyyden takia. Fowlerista ei saanut täyttä kuvaa, kun Ryan Ellis oli niin selvä ykköspakki ja ylivoima pyöri täysin hänen laukauksensa ympärillä. Fowlerista ei paljon pahaa sanottavaa ole, mutta pystyykö hän olemaan ykkösparin johtava pakki tietynlaisen pehmeyden ja ylimääräisen "killer instincs" vaihteen puuttumisen takia? Muista varauskelpoisista Grubauer ja Justin Shugg nostivat osakkeitaan Grubauerin näyttäessä pystyvänsä olemaan voittavan joukkueen viimeinen lukko ja Shugg ei ollut niin riippuvainen Henriquesta ja Hallista kuin itse luulin. Mark Stonessa on voimahyökkääjän vikaa ja hyvä taitotaso luo mielenkiintoisen paketin, mutta ongelmat luistelussa ja yleispelaamisessa tekevät hänestä keskikierroksien projekti-varauksen.

Toni Rajalasta on kaikki tarpeellinen sanottu. Finaali oli selvästi heikoin esitys ja Windsorin kurinalainen sekä jatkuvasti iholla ollut puolustus haittasi Rajalaa ja Brandonin oman puolustuksen syöttäessä enemmän kiekkoja vastustajan lapaan Rajalaa ei päästy hyödyntämään nopeissa vastahyökkäyksissä. Finaali oli koko joukkueelta häpeällinen esitys kotiyleisön edessä, joten yksittäisiä pelaajia on turha syyttää. Muuten Rajala oli omaan silmään paras ja tasaisin joukkueestaan, mutta all-starsin valitsijat olivat taas eri mieltä Matt Calvertin viedessä toisen laiturin paikan. Cam Fowlerin viivalaukauksesta tulleeseen maaliin Rajala ei uskaltanut laittaa kroppaa eteen, mikä taistelee sitä uutta rohkeampaa ja kaksinkamppailuissa paremmin pärjäävää Rajalaa vastaan, joka oli aiemmin turnauksessa esiintynyt. Hieno turnaus joka tapauksessa eikä tuon yhden virheen lisäksi muuta negatiivista tulekaan mieleen ja tarttuipa matkaan myös yksi palkinto.

Loppuun pistepörssi, all-stars ja palkinnot:

1. Taylor Hall 4, 5+4=9
2. Adam Henrique 4, 4+4=8
3. Jimmy Bubnick 4, 3+5=8
4. Tyler Shattock 4, 2+5=7
5. Justin Shugg 4, 2+5=7
6. Toni Rajala 5, 2+5=7
7. Kris Foucault 4, 3+3=6
8. Dale Mitchell 4, 3+3=6
9. Cam Fowler 4, 2+4=6
10. Eric Wellwood 4, 2+4=6

Stafford Smythe Memorial Trophy (Most Valuable Player) – Taylor Hall, Windsor Spitfires
Ed Chynoweth Trophy (Top Scorer) – Taylor Hall, Windsor Spitfires
George Parsons Trophy (Most Sportsmanlike Player) – Toni Rajala, Brandon Wheat Kings
Hap Emms Memorial Trophy (Outstanding Goaltender) – Martin Jones, Calgary Hitmen

2010 MasterCard Memorial Cup All-Stars:
Goaltender – Martin Jones, Calgary Hitmen
Defence – Travis Hamonic, Brandon Wheat Kings
Defence – Cam Fowler, Windsor Spitfires
Forward – Taylor Hall, Windsor Spitfires
Forward – Jimmy Bubnick, Calgary Hitmen
Forward – Matt Calvert, Brandon Wheat Kings

 

[HardCore Hooligan]

Pitää LaForgen Ph.D hengessä todeta HockeyNatorin heittäneen loistavasti itseään likoon tämän poimintarupeaman loppuhetkillä tasokkaalla raportoinnillaan näistä kehistä ja omistautuminen asialle näpyttelyvirrassa kiistatta kunnioitettavalla tasolla.

HCH:n lähtöorientoituneena näkökulmana Spitsin jyrääminen oikeiden arvojen voitto vaikka ryhmän lähtölistan tai taipaleen uskottavuus ei missään nimessä 2008-2009 tasolla, mutta lähtötuutena Spits taas joukkuetasolla kiekkojumalien edessä O:n aktiivisin ja painoarvoisimpana poimintana muutaman vaihdon roolinsa ammattijätkän Wallacen läsnäolo Memorial Cupin toistamiseen käärineen ryhmä lähtölistalla lämmittää vanhauskoista lähdönvastaisina aikoina.

Toki ammattijätkistä poimintarupeamaan mukana OA leimalla kiintiöpaikalta pudotettu Ryan Baldwin sekä täsmäiskuilla lähtölistalla operoinut 1992-syntynyt kenties 2010-2011 OA leiman rystysiinsä ottavan Wallacen paikan perivä Mitch Dunning, mutta syvemmälle pureutuen poimintarupeaman alkumetreillä nälkäisesti poimi syvien vesien suorittaja Matt Mascarin ja uskottavuus tasolla Spitsin ottelevassa kaksi O:n TOP-5 korin iskijää Young sekä Kassian.

Toki varmasti olennaisella osastolla tuohon ison tapahtuman ratkaisumatsin vaisuuteen vaikutti Wheatiesin ykköskorttien Jordan Halen sekä Ryley Millerin poissaolo ja näin ei bongattavaksi ounasteltavaa villinpuoleista pyykinpesua, mutta Spitsin tulevaisuuteen pureutuen hakeeko varauksista vaikkapa pariin lähtöön GOJHL:ssä jäänyt 1993-syntynyt häkkipääkehien pohjalta lupaava Evan Makaric syksyn leireillä hanskatonta roolia vai ajaako varmasti tasokkaaseen ryhmään itsensä sisään muutaman vaihdon ammattijätkän roolissa 1992-syntynyt Rodney Lalode.

Ei pidä unohtaa 2010 Major junior ykkösryhmästä puhuttaessa haudasta nousseen hahmona värikartalla mielenkiintoisen Luke "I missed pounding people" Turcotten panosta yllätyskorttina Spitsin sesongin alkutaipaleella ja kaivaako sitten Turcotte vielä itsensä vakavasti otettavalle kiekkokartalle Kanadan yliopistokehien kautta?

 

[SaucerPass]

Kiitos myös täältä HockeyNatorille kattavasta raportoinnista sekä kaikkien CHL:n liigojen pudotuspeleistä että Memorial Cupista. Vaikeahan näitä on Suomesta käsin seurata, kun streemejä ei löydy kuin ani harvoin ja highlightejakin löytyy vain joidenkin joukkueiden peleistä kattavasti esim. YouTubesta. Mukavaa että Memorial Cupin sai seurata sentään varmasti toimivan streamin kautta.

Hallia en kaikesta saavutetuista uroteoista huolimatta pitäisi varmana ykkösvarauksena. Vertailua en pysty tekemään, kun Seguiniä en ole nähnyt, mutta Haliin kohdalla epäilyjä aiheuttavat pelisilmän riittävyys nopeammassa temmossa ja tiukemmassa vartioinnissa, kun vastustajasta ei pääsekään eroon pelkkään luistelutaitoon nojaten ja siihen päälle tapa leikata keskelle pää alhaalla, mikä koitui erään entisen ykkösvarauksen kohtaloksi.

Pakko ottaa myös tähän kantaa. Minusta Hallilla on vaarallisen matala luisteluasento, mikä ainakin osittain altistaa hänet taklauksille. Varsinkin kun pääkään ei aina näyttänyt olevan ylhäällä. Hall sai vastaanottaa todella monta isoa taklausta Cupin aikana, ja vaikka valmentajat olivat taatusti korostaneet, että Hallin peli-iloa on koetettava järkyttää fyysisellä pelillä, niin väkisinkin tulee mieleen, kuinka monta noista taklauksista oli seurausta myös Hallin pelityylistä. Säikähdyksellähän Hall kaikista selvisi, mutta NHL:ssä vastaan tulee astetta raskaampia pommittajia.

Hallin pelityylistähän on paljon puhuttu, koska hän ilmeisimmin on tehnyt aika paljon maaleja läpiajoista sekä pitkistä kuljetuksista, joissa hänen loistava luistelunsa on päässyt esille. Läpiajomaalien ja pitkien kuljetusten aika vain on NHL:ssä armottomasti ohi, joten jonkinlaisia muutoksia Hallin pelityyliin siis lienee tulossa. Lisäksi juuri kulmaväännöissä Hall saa varmastikin huomata, mikä ero on junnusarjojen ja NHL:n välillä.

Silti eiköhän Hallin sopeutuminen Show'hun tapahdu kivuttomammin kuin John Tavareksen juuri luistelun takia. NHL on entistä enemmän luisteluliiga ja hyvät luistelijat saavat paljon anteeksi, vaikka muilla osa-alueilla olisi vielä puutteita. Senhän jo esim. Matt Duchene osoitti viime kaudella. Pelintekijänä en ainakaan vielä ole valmis hehkuttamaan Hallia minään huippuna ainakaan NHL:ssä ja vedostakin olen vakuuttunut vasta, kun näen Hallin ranteen uppoavan hyvällä prosentilla NHL-veskojen taakse (vetoa nyt voi hioa huomattavasti helpommin kuin pelisilmää).

Hallin saavutukset ovat kuitenkin jo nyt sitä luokkaa, että tälle pohjalle on hyvä rakentaa jopa Hall of Fame-uraa. Back-to-back Memorial Cupit sekä sen MVP-pytyt ja muut OHL-palkinnot takaavat Hallin aseman ainakin junnulätkälegendana. Pakkohan sitä oli ihailla, kuinka Hall oli ratkaisevissa peleissä parhaimmillaan, enkä nyt puhu vain MC:stä vaan eritoten OHL:n Kitchener sarjasta. Vaikka Windorin joukkue olikin yksi kovimmista koskaan, niin silti juuri Hallin tapa olla esille otteluiden tärkeimmillä hetkillä antaa uskoa, että Hallista tulee ei vain äärimmäisen näyttävä pelaaja NHL:ään vaan myös kova pudotuspelipelaaja. Hallin näyttävyydestä voisin jo mennä takuuseen.